Kekkosen rocky road

Juhani Suomen kirja Kolmasti kuopattu : Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944-1956 (Vastapaino 2020) on epäilemättä kirjoitettu kommentiksi niille, jotka tuntevat Urho Kekkosen urasta vain sen loiston ja rappeutumisen vuodet ja silti luulevat tietävänsä jo kaiken. Ehkä myös niille vannoutuneille Kekkos-vihaajille, joiden heltymätön uurastus valui lopulta historian juoksuhiekkaan. Poliittisen historian harrastajille kirja on helppolukuinen muistutus siitä, miten monimutkaisia onnistumisen ja epäonnistumisen kuviot voivatkaan olla. "Helppolukuinen", sillä Kolmasti kuopattu ei ole varsinainen tutkimus, vaan Juhani Suomen pitkän tutkimusuran aikana hankitun tietämyksen varassa kulkeva sarja "pilkkeitä", kuten kirjoittaja itse määrittelee. Kirjassa ei ole viitteitä, mutta onneksi henkilöhakemisto.

Tiedämme, että Juhani Suomi tuntee Kekkosen vaiheet paremmin kuin kukaan muu. Siksi ei ole yllätys, että teksti on äärimmäisen sujuvaa ja itsevarmaa. Sekään ei yllätä, että Suomi kuvaa Kekkosen taisteluvuodet yhdestä näkökulmasta edes yrittämättä suuremmin asettua vastustajien ja vihamiesten asemaan. Suomi on ratkaissut asian olemalla reilusti puolueellinen. Hän ei kohtele lempeästi ja ymmärryksellä toimijoita, joiden kantavana strategiana oli estää Kekkosen kuningastie eli eteneminen valtakunnan poliittisen järjestelmän huipulle. Kolmasti kuopattu käsittelee vastustajia yhtenä oikeistolaisena nippuna, jonka pysyvinä kukintoina olivat kokoomuslaiset, oikeistodemarit ja Maalaisliiton vanhoillinen oikeistosiipi.

Juhani Suomi pohtii melko paljon Kekkosen ristiriitaista suhtautumista "äärivasemmistoon" eli SKDL:ään ja erityisesti sen piirissä toimineisiin kommunisteihin, jotka olivat vasta hävityn sodan seurauksena saaneet samat poliittiset oikeudet kuin muutkin näkemyssuunnat. Suomen piirtämä kuva näyttää Kekkosen jyrkkänä antikommunistina, joka kuitenkin ymmärsi jo varhain - joko kaukonäköisyyttään tai olosuhteiden pakottamana -, ettei neljänneksen demokraattisten vaalien äänistä keräävää yhteiskunnallista voimaa voi noin vain torjua - eikä varsinkaan, kun tällä voimalla oli myös Neuvostoliiton tuki. Jo ennen vuotta 1956 Kekkoselle näyttää kiteytyneen ajatus, että kommunistien tarjoama vaihtoehto padotaan tehokkaimmin pitämällä heidät kaukana todellisesta vallankäytöstä mutta välttäen samalla marttyyrin roolin tarjoamista. Kuten tiedämme, Kekkonen onnistui tässä varsin hyvin, vaikka sitä ei kirjan kattamana aikana kukaan vielä tiennyt.

* * *

Kolmasti kuopattu käsittelee periaatteessa varsin hyvin tutkittuja ja tunnettuja tapahtumia. Juhani Suomen valitsema näkökulma tuo silti aiheeseen uutta valoa. Hän on siteerannut paljon Kekkosen omia tekstejä, joista ehkä mielenkiintoisimpia ovat toimittaja Anne-Marie Snellmanille, Kekkosen monivuotiselle seuralaiselle kirjoittamat viestit. Niissä puhuu ihminen toiselle ihmiselle tavalla, jota ei voinut poliittisissa piireissä laajemmin harrastaa. Kekkosen uran raskaus ja runsas sairastelu, jota ei myöhempään Kekkos-myyttiin ole haluttu yhdistää, käyvät ilmeisiksi ja inhimillistävät sitä yli-ihmismäistä kuvaa, jota Kekkonen itsekin aktiivisesti rakensi presidenttinä.

Suomi piirtää Kekkosen vastustajista ja vihaajista häkellyttävän vimmaisen kuvan. Kirjassa toistuu sama kuvio: Kekkosen ura on tuhottava hinnalla millä hyvänsä. Juhani Suomi jättää tältä osin perinteisen kokoomuslaisen oikeiston sivuun, sen kielteinen suhtautuminen on jotenkin oletusarvona. Enemmän ovat esillä demarit, joiden asevelisiiven ja tannerilaisten Kekkos-vihaa kuvataan perusteellisesti ja aika raadollisesti. Itselleni oli eniten uutta siinä, miten systemaattisesti ja vaivojaan säästelemättä Maalaisliiton oikeistosiipi yritti Kekkosta kampittaa. Oman puolueen etu jäi jatkuvasti toiselle sijalle, jos tarjolla oli mahdollisuus heikentää Kekkosen asemaa.

Juhani Suomi jättää jossain määrin arvoitukseksi sen, mikä loppujen lopuksi käänsi useimmat ratkaisevat koitokset Kekkosen eduksi ja hänen vastustajiensa tappioksi. Taidolla oli selkeästi tärkeä asema, mutta nähtävästi myös onni - vaikka käänteet eivät varmasti omana aikanaan aina näyttäneet onnekkailta - ja vastustajien eripuraisuus olivat keskeisessä roolissa. Sen sijaan ns. Moskovan kortti ei Suomen todistuksen mukaan näytellyt tässä vaiheessa isoa roolia. Edes jälkikäteen kovaksi valuutaksi arvioitava Porkkalan vuokra-alueen palautus juuri presidentinvaalien alla ei antanut Kekkoselle varsinaista poliittista etua, koska raivoisa oikeisto vaati koko Karjalan palauttamista ja syytti Kekkosta maan ja karjalaisten pettämisestä. Todellisuudessa Kekkonen teki parhaansa, mutta rajansa hänenkin suostuttelukyvyllään oli.

* * *

Kolmasti kuopattu on hätkähdyttävä kertomus siitä, miten vähän hävitty sota vaikutti asenteisiin Suomessa. Vaikka valvontakomissio pakotti joihinkin rangaistuksiin (sotasyyllisyys, asekätkentä, suojeluskuntien lakkautus) ja presidentti Juho Kusti Paasikivi muistutti toistuvasti välttämättömyydestä rakentaa hyvät suhteet suurvaltanaapuriin, käytännössä minkäänlaista tilintekoa ei tehty - eikä ole itse asiassa sen jälkeenkään tehty. Useimmat Saksan kanssa mieluusti operoineet toimijat jatkoivat muina miehinä, monet avoimesti natsismia ihailleet nousivat tärkeisiin virkoihin ja myös valvontakomissio tyytyi siihen, että tehtiin symbolisia muutoksia. Niinpä Kekkosella oli vastassaan sama porukka, joka oli päästänyt Suomen ensin talvisotaan ja sitten innolla Saksan rinnalla Neuvostoliittoa hävittämään. Ero muihin Hitlerin Saksan liittolaisiin on tässä suhteessa valtava.

Juhani Suomi muistuttaa tiuhaan siitä, että koko lehdistö äärioikeistosta kommunisteihin haukkui Kekkosta, kuka mistäkin syystä. Talvisodan päävastuullinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko piti huolta siitä, ettei yksikään mahdollisuus hankaloittaa Kekkosen uraa ja elämää jäänyt käyttämättä. Kun maan johtava sanomalehti alentui myös juoruilemaan rumasti Kekkosen naisseikkailuista, välirikosta tuli pysyvä. Voi pitää melkoisena ihmeenä, että Kekkonen nousi uudelleen ja uudelleen, vaikka hänet ehdittiin lehdistössä julistaa poliittiseksi ruumiiksi useammankin kerran. Kekkosen henkinen kantti ja poliittinen taitavuus, jotka presidentti Paasikivi kyllä tunnisti ja tunnusti, olivat loppujen lopuksi vahvempia kuin yhdistyneen anti-kekkoslaisen lehdistön.

Juhani Suomi ei edes yritä väittää, että Urho Kekkonen olisi ollut kiltti uhri. Suomi kuvaa jatkuvasti sitä, miten taitavasti Kekkonen asetti vastustajansa toisiaan vastaan, puhui ja perusteli väsymättä ja käytti taitavasti myös nimimerkkikirjoittelua niissä muutamassa lehdessä, jotka suostuivat hänen tekstejään julkaisemaan. Jälkikäteen voi puhua selkeästä työvoitosta, jonka eteen Kekkonen joutui uhraamaan kaikki käytettävissä olevat voimavaransa. Yhdellä äänellä voitettu presidenttitaisto oli sekin paradoksaalisesti pitkään turhauttava, koska valinnasta raivostuneet vastustajat estivät pitkään presidentin aktiivisen toiminnan. Mutta kuten jälkiviisaasti tiedämme, senkin taistelun voitti Kekkonen.

Laadukkaita ja älykkäitä yllätyksiä

Tartuin Silvia Hosseinin esikoisteokseen Pölyn ylistys (Savukeidas 2018, uusi painos Gummerus 2019) sekä myöhässä että pääasiassa ulkokirjallisista syistä. Kirja meni ilmestyessään ohi, mutta koska tiesin Hosseinin muista syistä (hän toimi nuorimman tyttäreni opettajana ja luokanvalvojana Viikin norssissa), tartuin kirjaan, kun sattumalta törmäsin tietoon siitä. Tajusin esipuheen päiväyksestä, että näitä tekstejä Hosseini kantoi kaikella todennäköisyydellä mielessään opettaessaan tytärtäni. Vähemmästäkin kiinnostuu. 

En voi sanoa, että kirja oli "positiivinen yllätys", koska odotukseni olivat suhteellisen korkealla jo valmiiksi. Yllättävä se silti oli, monellakin tavalla. Tiesin vähäisen tuntemisen pohjalta odottaa älyllisesti stimuloivaa, pinnallisuutta kaihtavaa ja karttavaa tekstiä. Siksi yllätyin ensinnäkin siitä, miten ennalta arvaamattomia esseiden aihepiirit itselleni olivat (tasan nolla arvausta oikein: ei mitään toisen kulttuurin tai naiseuden synnyttämästä toiseudesta, ei mitään transsukupuolisuudesta tai feminismistä). Huomasin myös sortuneeni tiedostamatta odottamaan "opettajan" tai "pedagogin" kirjoittamia tekstejä. Yllätyin siksi siitä avoimuudesta ja itsekriittisestä rehellisyydestä, joka kulkee läpi kaikkien tekstien. Perinteinen suomalainen oikeistolainen miesopettaja ei tällaiseen liene koskaan rohjennut.

Edelliseen suoraan liittyy Hosseinin tekstien kielellinen ronskius, jossa ei ole yhtään itsetarkoituksellista "katsokaa, kuinka rohkeasti kirjoitan" -tyyppistä näyttämistä, vaan hän yksinkertaisesti kirjoittaa rehellisesti sanoilla, joita asian kuvaamisessa tarvitaan. Kaikki esseet jo lukeneelle asia on selvä, mutta kun kun lukee ensimmäisen kerran Hosseinin kuvausta henkilökohtaisesta seksuaalisuudestaan nolostelematta ja selittelemättä, kyllä se yllätyksestä käy. Yllätyksestä, joka tuntuu lähes henkilökohtaiselta kohteliaisuudelta.

* * *

Valehtelisin, jos väittäisin pystyneeni samastumaan Hosseinin esseiden aihemaailmaan. En juuri pystynyt, mutta hyvän tekstin tunnistaa myös siitä, että sitä lukee uteliaana, vaikka aihe olisi äärimmäisen vieras (kuten "voimalaulut" tai Dubai). Tämä taito Hosseinilla on; hän kirjoittaa elävästi ja kiinnostavasti myös ei-mistään eli asioista, joiden lukija ei ole tiennyt olevan olemassakaan. Olen samaa mieltä siitä, että Death Of A Ladie's Man on Leonard Cohenin epäonnistunein albumi (kiitti vaan, Phil Spector!). En olisi kuitenkaan uskonut, että asiasta voi kirjoittaa melkein 25-sivuisen esseen, jota lukee uteliaana myös mies, joka ei juuri piittaa siitä, mitä laulutekstit käsittelevät, joka kuuntelee vain musiikkia.

Hosseini laittaa kaikissa pohdinnoissaan oman nahkansa peliin. Hän uskaltaa myöntää kiihottuvansa väkivallasta (oikealla hetkellä ja oikeasta määrästä) ja katsoneensa televisiosarjaa Sons of Anarchy (2008-2014) tosissaan vuonna 2015 eli sarjan jo loputtua. Kun hän kritisoi monipuolisesti ja osin yllätyksellisestikin Dubain keinotekoista maailmaa, hän on - tietenkin! - henkilökohtaisesti vieraillut siellä ja tunnustaa suoraan olevansa yhdeltä osaltaan kiihkeä shoppaaja, joka ei voi olla rakastumatta shoppaajille rakennettuun Dubaihin samalla kun analysoi sen viheliäisyyden ja valheellisuuden yhtä tylysti kuin patologi avaa kuolleen ruumiin.

Mutta mukana on myös kirjailija ja kirjallisuuden opettaja. Hosseinin analyysi sivullisuudesta pohjautuu Albert Camus'n romaaniin L'Étranger (1942, Kalle Salon suomennos Sivullinen 1947). Analyysi on perusteellinen, terävä ja erittäin opettavainen, siis erinomaista pedagogista materiaalia maailmankatsomuksellisen ja filosofisen kirjallisuuden lukijoille (Hosseini uskaltaa myös kritisoida Camus'n rasistisia asenteita). Myös kokoelman päättävä niminovelli Pölyn ylistys, joka tomuttaa (ja toisaalta ei tomuta) perinteisiä kuvataiteen ja sitä tarjoavien museoiden tylsistyttävää samankaltaisuutta ja muuttumattomuutta, toimii erinomaisena taidekäsitysten analyysinä. Ja jälleen kerran Hosseini paljastaa kärsivänsä itsekin museofatiikista eli jo puolen tunnin vaeltamisen jälkeen alkaa ajatella vain museon kahviota ja siellä odottavaa palkintoa eli kakkupalaa.

* * *

En tiedä, onko Silvia Hosseinilla itsellään näkemystä siitä, yhdistääkö hänen julkaistuja esseitään mikään muu kuin kirjoittajan persoona. Itselleni tuli tunne, että kaikissa teksteissä Hosseini on sekä subjekti että objekti, mutta samalla myös ikuinen ulkopuolinen tarkkailija ja analysoija. Tällainen tunne voi tulla lukijalle siitä tietoisuudesta, että kirjoittajalla on persialainen tai iranilainen tausta, joka tulee muutaman kerran esiin lähinnä ironisin äänenpainoin, mutta ei ns. isona asiana. Hosseini kirjoittaa niin hyvin ja älyllisen terävästi, etten itse tohdi tämän pidemmälle arveluissa mennä.

Näin hyvää kirjaa on hankala kritisoida, mutta pari huomiota sanon ääneen. Kustantaja olisi voinut suoda lukijalle hiukan leveämmät marginaalit ja vähän isomman fontin. Nyt ei marginaaleihin pystyisi merkintöjä tekemään, vaikka kädessä ei olisikaan kirjaston kirja. Harmikseni myös Hosseisi viljelee enemmän ratkaisua "Fifty Shades of Grey -romaanisarja" kuin minusta tyylikkäämpää ja luontevampaa tapaa "Antti Hyryn novelli Maantieltä hän lähti". En tiedä, onko hän opettajana kahden vaiheilla vai onko koko asiaa kummemmin pohtinut. Kaltaiselleni lukijalle asia ei ole merkityksetön.

Keille Pölyn ylistys on ehkä kirjoitettu? Ei ainakaan henkisesti laiskoille viihteen kuluttajille (tai on, mutta ei Hosseinikaan kuvittele heidän kirjaan tarttuvan). Vaikka kirjan kieli ei ole millään tavalla akateemisen kuivaa tai teennäisen mutkikasta, se vaatii kuitenkin paneutumaan kirjoitettuihin ajatuksiin. Esseet on helppo lukea, mutta niitä ei ole helppo sulattaa ja omaksua. Aina hetkittäin Hosseini kuitenkin armahtaa lukijaansa ja kiteyttää jonkin havainnon nasevasti ja ilman väärintulkinnan mahdollisuutta. Oma suosikkini on kuvaus siitä, kuinka Tangomarkkinoilla 2009 omasta arvostaan ja salaseuran jäsenyydestä tietoinen mieskuoron jäsen kieltää aamuöisellä parkkipaikalla mukana olevaa Jari Sillanpäätä yhtymästä kuoron itselleen virittämään laskuhumalaiseen Finlandia-hymniin.

 

Suomen suurin, vaan ei aina kaunein

Professori Markku Kuisman ideoima ja ohjaama suurhanke Päivälehti-Helsingin Sanomat 1889-2019 on saatu tältä erää päätökseen julkaisulla Suomen suurin : Helsingin Sanomat 1889-2019 (Siltala 2019). Kirjan ovat kirjoittaneet julkaisuksi Niklas Jensen-Eriksen, Aleksi Mainio ja Reetta Hänninen. Kuisma on kirjoittanut kirjaan esipuheen, jonka perusteella ei voi kuin harmitella sitä, ettei hän terveyssyistä kyennyt toimimaan päätösosan pääkirjoittajana, kuten oli tarkoitus. Mestari ja oppilaat -asetelma on ilmeinen, vaikka ei tarkoituksellinen. Kuisman suvereenia kirjoitustyyliä on ehkä pyritty jotenkin seuraamaan, mutta eihän sellainen juuri koskaan onnistu.

Kun kirjoittajien vastuita ei ole tarkemmin eritelty, ei ole mahdollista kohdistaa kritiikkiä ja kehuja kunnolla. Suomen suurin on yleisesti ottaen sujuvasti ja paikoitellen suorastaan jännittäväksi kirjoitettu. Lehteä ja sen Erkko-omistajia käsitellään kohtuullisen kriittisesti, vaikka näkymätön raja on kiistatta olemassa. Aatos Erkon persoonaa käsitellään paljon, mutta mitään olennaista uutta eivät kirjoittajat ole löytäneet tai halunneet/voineet kirjaan kirjoittaa. Helsingin Sanomain Säätiö on toiminut rahoittajana ja arkistojen aukaisijana, mikä synnyttää ainakin heikon tilausteoksen vivahteen. Keskimääräisen lukijan näkökulmasta asia ei varmastikaan ole ongelma. Kaltaiseni epäluuloinen skeptikko ei kuitenkaan voi olla panematta merkille, että Aatos Erkon persoonan lisäksi on eräitä muitakin asioita, joita ei käsitellä.

Markku Kuisma toteaa esipuheessaan, että historiikki päättyy vuoteen 1995, sen jälkeinen aika odottaa kirjoittamistaan. Tämä ei ihan toteudu, sillä kirjan loppuosa on merkittäviltä osiltaan myös vuoden 1995 jälkeisten vuosien analyysiä, kuten julkaisun alaotsikkokin muistuttaa. Sikäli Kuisman toteamus on kuitenkin perusteltu, että 2000-luvun tapahtumia käsitellään ylimalkaisesti ja suuremmin taustoittamatta. Selkeimmin tämä näkyy siinä, miten Aatos Erkon kuolema ja pörssiyhtiö SanomaWSOYn kautta toteutunut Erkkojen vallan uudelleen jako on jätetty lähes kokonaan käsittelemättä. Nykyisen suuromistajan Antti Herlinin nimi vilahtaa kolmella sivulla, mutta edes alustavaa analyysiä siitä, ketkä tai miten Aatos Erkon jälkeen päättävät lehden yleislinjasta, saa turhaan etsiä.

* * *

Asia ei ole merkityksetön, koska historiikkisarja on pitkälle myös Erkkojen (Eero, Eljas ja Aatos) sukudynastian pohdintaa. Kaikki kolme miespuolista johtajaomistajaa saavat tässä päätösosassa paljon huomiota. Pidin siitä, että kirjoittajat pitävät koko ajan mukana Päivälehden perustajien aatteellisuutta ja tutkivat sen ja kulloisenkin pääomistajan keskinäissuhdetta. Tarkoituksella tai pelkästään tosiasioiden pakottamana rakentuu mielenkiintoinen sukutarina idealistisesta Eero Erkosta, häikäilemättömästä ja kiivaasta Eljas Erkosta ja haluttomasta ja melankolisesta, mutta loppujen lopuksi yllättävän voimakastahtoisesta Aatos Erkosta. Kirjoittajien mukaan näitä kolmea Erkkoa yhdisti lähinnä syvään juurtunut antikommunismi, Venäjän pelko ja rakkaus Yhdysvaltoihin, ei niinkään Päivälehteä kannatellut aatteellisuus.

Kun kyseessä on yli satavuotiaan lehden historiikki, käännekohtiakin käsitellään väistämättä vain ohimennen. Kirjoittajien tarkoituksena on selvästi ollut opus, jonka voi lukea, vaikka sarjan aiemmat julkaisut eivät olisikaan tuttuja. Aiempien lehden historiaa käsitelleiden monografioiden analyysi on silti yllättävän ohutta, lähinnä Pertti Klemolan osittain pamflettityyppisen kirjan Helsingin Sanomat, sananvapauden monopoli (Otava 1981) virheitä oiotaan osittain selvän jälkiviisauden merkeissä. Ehkä kirjoittajat ovat tiedostaneet, ettei heidänkään opuksensa ole mikään lopullinen sana, niin monet kiinnostavat asiat jäävät auki.

Ehkä yllättävin luku on omistettu pohdinnoille Aatos Erkon puoluekannasta tai suuntautuneisuudesta. Luvun otsikkona on "Demari" ja sen tarkoituksena on todistella, että dynastian viimeinen patruuna oli kyllä kapitalisti, antikommunisti ja Amerikan ystävä, mutta toisin kuin isänsä, hän ymmärsi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja vakauden tärkeyden niin pitkälle, että oli valmis solmimaan läheiset suhteet sosialidemokraatteihin, piti Urho Kekkosen idänpolitiikkaa hyvänä ja oli valmis laajentamaan yhteiskunnallisen suhdeverkkonsa myös Neuvostoliiton ja Venäjän suuntaan. Kirjoittajat onnistuvat kohtalaisen hyvin perustelemaan Aatos Erkon ideologisen muotokuvan, jollaista ei tällä tarkkuudella ole aiemmissa elämäkerrallisissa julkaisussa ollut.

* * *

Kirjoittajat ovat samaistuneet suhteellisen pitkälle HS:n johdon ja toimitusten antikommunistiseen ajattelutapaan. Hetkittäin tulee tunne, etteivät he 1974-1979 syntyneinä tunnista 1970-luvun ideologista puhetapaa ja osaa erottaa sitä tosiasioista. Kun kirjoitetaan ilman mitään varauksia "Toimitukseen ujuttautuneita taistolaisia pidettiin silmällä." (s. 321), onko vain sattumaa, ettei taaskaan ole esittää yhden yhtä nimeä tai muuta todistetta, että tällaisia ujuttautujia olisi oikeasti ollut olemassa. Lukija ymmärtää, että vaikka lehdellä oli palkkalistoillaan Jukka Rislakin kaltainen "kiintiövasemmistolainen", mitään pakkoa vain pitää silmällä toimitukseen "ujuttautuneita" ideologisia vastustajia ei ollut. Vähemmästäkin saattoi lehdestä saada potkut. Selvä kaupunkilegenda vakavaksi tarkoitetussa historiallisessa tutkimuksessa on moka. Kuten sekin, että Erik Tawaststjerna, lehden oma kriitikko, kirjoitetaan toistuvasti ja hakemistoa myöten muodossa "Tawastjerna". Tällaisessa historiikissa pitäisi myös ehdottomasti olla asiahakemisto.

Markku Kuisma määrittää esipuheessaan kirjan ideaksi tutkia Helsingin Sanomien kehitystä kolmen valtapisteen - suuri raha, poliittinen valta - median valta - keskellä toimijana. Mielestäni kirjassa on tässä toimeksiannossa aika hyvin onnistuttukin, etenkin suhteessa poliittisiin toimijoihin. Suuren rahan osalta kuva jää kyllä aika hämäräksi, kun kirjoittajat ovat pyrkineet kovasti korostamaan suurliikemiesten tyytymättömyyttä lehden toimintaan, vaikka todellisuudessa HS on ponnistellut koko ajan näitten tyytymättömien bisnesten puolesta. Kirjassa kuvattu etäinen suhde ei tunnu aivan uskottavalta, se on suoraan sanottava. Olisin kaivannut myös toteutunutta syvällisempää analyysiä erityisesti kilpailusta Uuden Suomen edustaman mediasiiven kanssa. Tämä puoli jää mielestäni aivan turhan vähälle, vaikka kirjoittajat kertovat HS:n usein tietoisesti pyrkineen Uuden Suomen kampittamiseen.

Onko ylipäätään mahdollista kirjoittaa riippumatonta, objektiivista, täysin rehellistä ja samalla arkistotietoon tukeutuvaa historiikkia lehdestä, joka on edelleen aktiivisesti olemassa, voimissaan ja omalla alallaan vallassa? Olen aika skeptinen. Vaikka Suomen suurin päättää projektin kunniallisesti, kyllä asia jää pahasti kesken. Markku Kuisma on tämän ymmärtänyt hyvin, eikä tietenkään voi mitään sille, että "elefantti" on HS:n tapauksessa ollut liian iso ja sitkeänahkainen edes pienempinä palasina nautittavaksi. On silti syytä mukisematta todeta, että tämän päivän lukijalla on Kuisman & Co työn ansiosta aivan toisenlaiset mahdollisuudet tutustua Helsingin Sanomien historiaan ja moniin arvoituksiin, kuin aiemmilla lukijapolvilla. Täytyy vaan toivoa, että lehden ja Erkkojen arkistot avautuvat joskus myös niille tutkijoille, joilla ei ole kohteeseensa minkäänlaista riippuvuussuhdetta. Uskon itse, että se tuottaa tutkijoista riippumatta mielenkiintoisimman lopputuloksen.

Valtio ja kirkko aidosti eroon toisistaan

Uskonto on yksityisasia, uskonnolliset yhteisöt ja niiden hallinnollis-taloudelliset erivapaudet eivät ole. Elän uskonnottomana yksilönä valtiossa, jossa uskonnollisuus ei hallitse yleistä elämänmenoa eikä uskonnollinen poliisi kyttää ihmisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Monessa mielessä Suomi on maallinen yhteiskunta. Ei kuitenkaan riittävästi. Haluaisin, että yhteiskunta ja yhteinen hallinto olisivat aidosti maallisia ja valtion ero kirkoista täydellinen. Se tavoite on yllättävän kaukana, koska kansanedustajien suuri enemmistö viis veisaa uskonnottomien ihmisten oikeuksista, eikä häpeä uskonnonvapauden heikkoa toteutumista Suomessa. Puolueet eivät pidä asiaa vaivan ja riskin arvoisena. Siksi lainsäädännössämme esiintyy edelleen fantasiahahmo "Jumala" ja valtioneuvosto kokoontuu "juhlajumalanpalvelukseen" tätä samaa fantasiahahmoa kunnioittaen.

Tämä kirjoitus on henkilökohtainen näkemykseni siitä, mitä muutoksia pitäisi Suomessa ainakin tehdä, jotta valtion ja kirkon ero olisi aito ja kansalaisille olisi tarjolla todella maallinen hallinto ja uskonnonvapaus. Tämä ei ole komiteamietintö, joten moni korjattava yksityiskohta jää varmasti mainitsematta. Pyrin kuitenkin käsittelemään mielestäni tärkeimmät asiat periaatteen tasalla. Lakitekniset yksityiskohdat eivät kuulu tähän yhteyteen. Tarkoitukseni ei myöskään ole puhua uskosta, uskomisesta tai uskonnoista. Ne ovat eri asia kuin valtion yhteisöille tarjoamat privilegiot. Vaatimukseni kohdistuvat siis valtioon, vaikka seuraamukset toki ovat myös uskonnollisten yhteisöjen näkökulmasta olennaisia. Näin on siksi, että valtio ei oikeasti juuri kirkkoja tarvitse, mutta ns. kansankirkoille valtion suojelu on elintärkeää.

En myöskään ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, missä määrin uskonnollinen perinne on osa kulttuuriperintöä ja siksi oikeutettu erikoiskohteluun. Kirkkojen historia on osa yleisten historiaa ja esimerkiksi kirkkorakennusten suojelu kuuluu luontevasti osaksi yleistä kulttuurimuistomerkkien suojeluohjelmaa. En yritä pyyhkiä kirkkojen vaikutusta historiasta. Tavoittelen uskonnollisesti neutraalia yhteiskuntaa, jossa uskonnonvapaus merkitsee sekä oikeutta harrastaa uskontoa että olla harrastamatta. Tavoittelen yhteiskuntaa, jossa uskonnolliset yhteisöt elävät omaa elämäänsä samoin ehdoin kuin muutkin lailliset yhteisöt. Pääteesini on, että niiden erivapauksista täytyy lopultakin päästä eroon, koska ne loukkaavat kansalaisten tasa-arvoisuutta. Mikäpä yhteisö ei hoitaisi jäsenrekisteriään ja jäsenmaksujen kantamista kirkkojen tavoin.

* * *

Mikä on tärkeintä ja kiireellisintä? Mielestäni ensimmäiseksi täytyy lopettaa lasten pakkoliittäminen seurakuntiin. Teesin muodossa, uskonnolliseen yhteisöön saa liittyä vain täysi-ikäinen ihminen. Automaattinen jäsenyys vanhempien mukana on kiellettävä ja tältä osin kunnioitettava lasten itsemääräämisoikeutta. Toiseksi tärkein lainmuutos koskee ns. valtionkirkkojen jäsenmaksun keräämistapaa, joka on ilman mitään järjellistä perustetta annettu hoidettavaksi yleisen verotuksen yhteydessä. Lähtökohdaksi on otettava, että jokaisen uskonnollisen yhteisön jäsenen on siihen omalla päätöksellään ja kirjallisella ilmoituksella liityttävä ja jäsenmaksu (nykyinen kirkollisvero) on maksettava uskonnollisen yhteisön itse hoitaman jäsenmaksujen keruun kautta. Nämä kaksi muutosta ovat kirkkojen näkökulmasta pelottavimpia, koska niiden talous ja jäsenpohja perustuu suurelta osalta siihen, etteivät useimmat kirkon jäsenet joudu tekemään liittymispäätöstä eivätkä harkitsemaan, maksaako jäsenmaksu vai ei.

Kolmanneksi tärkeintä on puhdistaa kaikki uskonnolliset rituaalit valtion hallinnosta, armeija mukaan lukien. Jumalan nimeen vannottavat valat, juhlajumalanpalvelukset, kenttäpiispat ja presidentin uudenvuodenpuheitten uskonnolliset lopetukset ovat kaikki historiallisia jäänteitä, joiden säilyttämiseen ei ole rationaalisia perusteita. Tilanteet, joissa uskonnoton joutuu käytännössä sopeutumaan uskonnollisiin rituaaleihin, on julkisyhteisöissä estettävä. Tähän liittyy kiinteästi neljäs tavoite, uskonnollisen opetuksen lopettaminen julkisissa päiväkodeissa ja koulutusjärjestelmässä. Alaikäisille ei tule suunnata mitään opetusta, joka esittää uskonnot muita maailmankatsomuksia tärkeämpinä näkemyksinä.

Viidenneksi on väestökirjanpito siirrettävä kokonaan valtion neutraalin järjestelmän puolelle. Kirkoilla on oikeus pitää jäsenistään rekisteriä, kuten muillakin yhteisöillä. Kirkoilla ei kuitenkaan pidä olla mitään virallista, valtion hoitamaa väestökirjanpitoa korvaavaa järjestelmää. Hautaustoimi tulee järjestää niin, että kaikissa kunnissa on asukkaille tarjolla yhteiskunnan (kunta tai valtio) hoitama neutraali hautaustoimi sen lisäksi, että uskonnolliset yhteisöt saavat tarjota omaa hautaustointaan jäsenilleen, jotka sitä kaipaavat. Uskonnollisten ryhmien omistamien rituaalisten tilojen (kirkkojen) käytöllä on oltava samat ehdot kuin muillakin. Esimerkiksi kirkonkellojen soittaminen on määriteltävä luvanvaraiseksi toimeksi, joka voidaan yleistä rauhaa häiritsevänä myös kieltää.

* * *

Rikoslainsäädännössä on myös päästävä eroon uskonnollisten tunteiden erityisestä suojelemisesta. Uskonrauhan käsitteestä tulee luopua ja poistaa myös lainsäädännöstä Jumalan pilkkaamisen käsite. Uskonnollisen vakaumuksen ja tunteiden erityiseen suojelemiseen ei ole mitään rationaalista tarvetta, se on vain ikivanha etuoikeus, privilegio. Maallisen valtion lainsäädännössä ei pidä olla jumalten, joulupukkien tai metsänhaltijoiden kaltaisten mielikuvitusolentojen pilkan erityistä suojaa. Kaikki laissa nyt olevat erivapaudet voidaan ja täytyy korvata yleisillä säädöksillä. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Suomi on ainoa Pohjoismaa, jonka lainsäädännöstä jumalanpilkkapykälä edelleen löytyy. Muista Euroopan maista sellainen löytyy vain Saksasta, Italiasta, Kreikasta ja Puolasta. Pilkan kohteeksi joutunut fantasiahahmo voi toki nostaa kanteen muissakin Euroopan maissa siinä missä kuka tahansa muukin, jos vain todistaa olevansa olemassa saapumalla oikeustalolle.

Miksi tällaisia asioita joutuu vuonna 2020 edelleen vaatimaan, vieläpä tietoisena siitä, ettei eduskunnassa ole vireillä mitään vakavaa pyrkimystä luopua kirkkojen perusteettomista erivapauksista? Pelkäävätkö kansanedustajat ja puolueet yhteiskuntarauhan järkkymistä, jos kirkot jäävät vaille valtiovallan erityissuojelua? Vai pelätäänkö kirkkojen romahtavan taloudellisesti ja niiden hoitamien tehtävien valumista valtion ja kuntien kontolle? Vai ovatko kansanedustajat henkilökohtaisesti niin uskonnollisia, että he ovat valmiita jatkamaan kansalaisten eriarvoista kohtelua myös tulevaisuudessa? Todennäköisesti kaikki nämä syyt ovat vaikuttamassa samaan suuntaan eli ettei varmuuden vuoksi tehdä mitään.

En voi mitään sille, jos äänestävien kansalaisten enemmistön mielestä uskonnollisilla yhteisöillä saa olla erivapauksia. Epäilen kuitenkin vahvasti, että kirkkojen etuoikeuksia ei oikein hahmoteta, eikä ymmärretä varsinkaan sitä, kuinka kalliiksi kirkon automaattijäsenyys tulee. Olen esittänyt arvion, että jos ns. kansankirkkomme joutuisivat hankkimaan jäsenensä täysi-ikäisen omaehtoisella liittymispäätöksellä ja keräämään vuotuiset jäsenmaksut kuten muutkin yhteisöt, kirkkoihin kuuluisi korkeintaan 20-25 % kansalaisista. Kirkko ei vapaaehtoisesti luovu taloudellisesti ja ideologisesti äärimmäisen edullisesta järjestelystä. Siksi vastuu on uskonnollisilla ja uskonnottomilla ihmisillä, joiden mielestä kirkon ja valtion avioliitto on vanhentunut ja huono juttu. Paradoksaalisesti meillä kirkkojen ulkopuolisilla ja vahvimmin uskonnollisilla kansalaisilla on yhteinen tavoite: että kirkko olisi vain hengellinen organisaatio, jonka toiminta ei ole mitenkään riippuvaista maallisen valtiovallan hyväntahtoisuudesta.

1968

Vuoden 1968 keväällä kirjoitin ylioppilaaksi ja jatkoin melkein suoraan koulun penkiltä vapaaehtoisena suorittamaan varusmiespalvelusta Uudenmaan jääkäripataljoonaan Santahaminassa. Kun Neuvostoliiton panssarit jyrisivät Prahan kaduille, olin ehtinyt kieltäytyä sotilasvalan vannomisesta uskontoon liittyvistä syistä ja saanut samalla henkilörekisteriini ensimmäisen punaisen merkinnän. Seurasin etäältä ja passiivisesti maailman tapahtumia, mitäpä varusmies olisi voinut tai jaksanut muuta. Santahaminassa vitsailtiin joukkojen keskityksistä itärajalle, mutta todellisuudessa mitään dramaattista ei tapahtunut. Paljon tärkeämpää oli, selvisikö vääpelin tukkatarkastuksesta perjantaina ja pääsi viikonloppuvapaalle Hevossalmen sillan toisella puolella olevaan vapaiden maailmaan, jonka tärkeintä antia olivat uudet poplevyt.

Samaan aikaan tuleva historian professori ja tutkija Henrik Meinander oli 8-vuotias tokaluokkalainen, joka noin 50 vuotta myöhemmin kirjoitti kirjan Samaan aikaan : Suomi ja maailma 1968 (Siltala 2019). Perspektiivi on sama kuin jos itse kirjoittaisin vuodesta 1957, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla erityinen vuosi ja jää siksi ikuisesti ilman omaa monografiaansa. Meinander on arvostettu historian popularisoija, joka on tarkastellut Suomen historian kipupisteitä tuoreella tavalla. Vuoden 1968 valitseminen painopisteeksi on perusteltua, vaikka ymmärrämme ja tiedostamme, että useimmat yhteen vuoteen ajoittuvat tai kulminoituvat ilmiöt ovat paljon pidempiaikaisen ja monimutkaisemman kehityksen tulosta. Toisin kuin 1957, 1968 oli kiistatta poikkeuksellinen vuosi.

Valitettavasti joudun toteamaan, että Samaan aikaan on ainakin kaltaiselleni suurten ikäluokkien edustajalle ja yhteiskunnallisesti vasemmistolaisesti suuntautuneelle poliittisen historian harrastajalle jonkinlainen pettymys. Meinander on koonnut kirjansa valtavasta lähdeaineistosta, teksti on sujuvaa ja Kari Kosken käännös on onnistunut, vaikka ehkä yhden oikolukukierroksen olisi vielä kaivannut. Kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista faktaa ja tilastotietoa sotienjälkeisestä Suomesta ja vähän maailmastakin. Ongelma ei siis ole aineistossa, vaan otteessa. Se on jotenkin ponneton, sovinnainen ja yllätyksetön. Ehkä odotukseni olivat ylimitoitettuja, mutta yhtään merkittävää uutta oivallusta ei kirja tuntunut tarjoavan. Kirjan otsikkofontti on vaikealukuinen, eikä pelkkä henkilöhakemisto riitä. Tällaisessa kirjassa pitäisi ehdottomasti olla myös asiahakemisto.

* * *

Kirja on myös kirjoitettu ideologisesti yllättävän oikeistolaisella virityksellä. Vaikka Urho Kekkonen on saanut oman luvun, kirjoittajan kriittisyys nousee päällimmäiseksi. Kekkoskauna on ehkä Meidanderin yhteydessä liian vahva ilmaisu, mutta pyrkimys Kekkosen myytin purkuun on ilmeinen, vaikka ei välttämättä tietoinen. Meinander toteaa suoraan, ettei hän ole eikä ole koskaan ollut "marxilainen", mutta jos jokin 1960-luvun ideologia saa häneltä myötäkarvaisen käsittelyn, se on ns. uusvasemmisto eli ei-kommunistiset sosialistit ja Mauno Koiviston kaltaiset vahvat antikommunistiset demarit. Kirjoittajan kielteinen suhtautuminen kommunisteihin ja Neuvostoliittoon ei ole yllätys. Mutta pettymyksen tuottaa se löysä kieli, jota Meinander näissä yhteyksissä käyttää.

Monin paikoin on tunne, että lukee jonkun yhdysvaltalaisen historioitsijan tekstiä. On käsittämätöntä, ettei Meinanderin kaltainen ammattihistorioitsija osaa - tai halua - käyttää termejä sosialismi ja kommunismi siten kuin Neuvostoliitto virallisesti ne määritteli edes silloin, kun selostaa neuvostojärjestelmään liittyviä asioita. Samoin löysä puhe "stalinistisista kommunisteista" Suomessa muistuttaa enemmän kokoomuspropagandaa kuin analyyttistä historiankirjoitusta. Kyllä Meinanderin pitäisi tietää, että vaikka Suomessakin oli epäilemättä yksittäisiä Stalinin ihailijoita, puolueen kummassakaan päähaarassa ei 1960-luvulla ihailtu stalinismia, saati sovellettu sitä missään muodossa. Moisen propagandatermin jääminen tekstiin kertoo joko huolimattomasta kustannustoimituksesta tai sitten tietoisesta halusta käyttää kirjaa väsyneen propagandan välineenä.

1960-luvun nuoren näkökulmasta tuottaa pettymyksen myös Meinanderin jotenkin pinnallinen, hetkittäisin suorastaan setämäinen suhde nuoriso- ja populaarikulttuuriin, jonka merkitystä pidän itse kansallisella tasolla paljon suurempana ja tärkeämpänä kuin mihin Meinanderilta on riittänyt kiinnostusta. Vaikka hän mainitsee nimet Beatles ja Rolling Stones, niiden symboloima valtaisa muutos ei ole kirjoittajan omaa elämää, eikä hän historioitsijanakaan ole tullut siihen tulokseen, että niistä kannattaisi sivua tai kahta enempää kirjoittaa. Kun Meinander fantisoi transistoriradoista kuunneltavasta popmusiikista, hän ei tunnu tietävän, että 1960-luvun lopulla sitä popmusiikkia ei kuunneltu noin vain Ylen kanavilta, vaan äänilevyiltä, koska Yleisradio tarjosi nuorison himoitsemaa musiikkia ehkä tunnin viikossa.

* * *

Suomea koskeva osuus on edellä olevista pettymyksistä huolimatta pääosin kiinnostavaa luettavaa ja voi olla hyvinkin näkemystä avartavaa sellaiselle, joka ei ole sodanjälkeisten vuosikymmenten tapahtumiin koskaan paneutunut. Harva muistaa, että television värilähetykset alkoivat vasta 1969 ja vuonna 1968 homoseksuaalisuus oli rangaistava rikos. Huonommin kirja vastaa alaotsikkonsa jälkiosaan eli maailmaan vuonna 1968. Maailmanpolitiikkaa ja esimerkiksi Euroopan maitten kuohuttavia tapahtumia Prahan ulkopuolella vain sivutaan kevyesti. Vaikka Vietnamin sota - jota vietnamilaiset kutsuivat Amerikan sodaksi - on esillä, sen globaalin vaikutuksen (ensimmäinen televisioitu ja lähes tosiaikaisesti dokumentoitu suuri sota) analyysi jää ohueksi. Sama koskee nuorison mellakointia Euroopassa.

On ymmärrettävää, ettei edes yhden vuoden perspektiivi ole helppo kohde, kun näkökulmana on koko maailma. Meinander on kuitenkin kirjan nimessä luvannut mielestäni hiukan liikaa, kirja ei loppujen lopuksi tee nimensä mukaista vertailua niin paljon, että syntyisi jonkinlainen yhteenveto Suomen ja muun maailman eroista tai samankaltaisuuksista. Lähimmäksi tavoitetta Meinander pääsee kirjoittaessaan suomalaisten joukkomuutosta Ruotsiin työn ja toimeentulon perässä. Naapurimaamme korkeammasta elintasosta piirtyy selkeä kuva, joka selittää valtavan ryntäyksen vetovoiman ja toisaalta Meinander kuvaa selvästi, vaikka lyhyesti, prosessin, jonka takia tarjolla oli suuri määrä työkykyisiä nuoria, joille Suomi ei kyennyt tarjoamaan mitään.

Vaikka edellä on aika raskasta kritiikkiä, olisi kohtuutonta määritellä Meinanderin kirja epäonnistuneeksi. Se ei vastaa odotuksiani, mutta tarjoaa varmasti monelle lukijalle kiintoisan silmäyksen 1960-luvun henkiseen ja aineelliseen todellisuuteen. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että yhden poikkeuksellisen tapahtumarikkaankin vuoden ympärille rakentuva analyyttinen kronikka on vaikea haaste. Meinander ei ole siinä mielestäni oikein onnistunut, vaikka rehellisesti puhuen on vaikea kuvitella kenenkään muunkaan voivan onnistua. Säikeitä, kerroksia ja näkökulmia on yksinkertaisesti liikaa jopa hyvin kirjoittavalle ja popularisoivalle historian professorille.