Kekkosen rocky road

Juhani Suomen kirja Kolmasti kuopattu : Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944-1956 (Vastapaino 2020) on epäilemättä kirjoitettu kommentiksi niille, jotka tuntevat Urho Kekkosen urasta vain sen loiston ja rappeutumisen vuodet ja silti luulevat tietävänsä jo kaiken. Ehkä myös niille vannoutuneille Kekkos-vihaajille, joiden heltymätön uurastus valui lopulta historian juoksuhiekkaan. Poliittisen historian harrastajille kirja on helppolukuinen muistutus siitä, miten monimutkaisia onnistumisen ja epäonnistumisen kuviot voivatkaan olla. "Helppolukuinen", sillä Kolmasti kuopattu ei ole varsinainen tutkimus, vaan Juhani Suomen pitkän tutkimusuran aikana hankitun tietämyksen varassa kulkeva sarja "pilkkeitä", kuten kirjoittaja itse määrittelee. Kirjassa ei ole viitteitä, mutta onneksi henkilöhakemisto.

Tiedämme, että Juhani Suomi tuntee Kekkosen vaiheet paremmin kuin kukaan muu. Siksi ei ole yllätys, että teksti on äärimmäisen sujuvaa ja itsevarmaa. Sekään ei yllätä, että Suomi kuvaa Kekkosen taisteluvuodet yhdestä näkökulmasta edes yrittämättä suuremmin asettua vastustajien ja vihamiesten asemaan. Suomi on ratkaissut asian olemalla reilusti puolueellinen. Hän ei kohtele lempeästi ja ymmärryksellä toimijoita, joiden kantavana strategiana oli estää Kekkosen kuningastie eli eteneminen valtakunnan poliittisen järjestelmän huipulle. Kolmasti kuopattu käsittelee vastustajia yhtenä oikeistolaisena nippuna, jonka pysyvinä kukintoina olivat kokoomuslaiset, oikeistodemarit ja Maalaisliiton vanhoillinen oikeistosiipi.

Juhani Suomi pohtii melko paljon Kekkosen ristiriitaista suhtautumista "äärivasemmistoon" eli SKDL:ään ja erityisesti sen piirissä toimineisiin kommunisteihin, jotka olivat vasta hävityn sodan seurauksena saaneet samat poliittiset oikeudet kuin muutkin näkemyssuunnat. Suomen piirtämä kuva näyttää Kekkosen jyrkkänä antikommunistina, joka kuitenkin ymmärsi jo varhain - joko kaukonäköisyyttään tai olosuhteiden pakottamana -, ettei neljänneksen demokraattisten vaalien äänistä keräävää yhteiskunnallista voimaa voi noin vain torjua - eikä varsinkaan, kun tällä voimalla oli myös Neuvostoliiton tuki. Jo ennen vuotta 1956 Kekkoselle näyttää kiteytyneen ajatus, että kommunistien tarjoama vaihtoehto padotaan tehokkaimmin pitämällä heidät kaukana todellisesta vallankäytöstä mutta välttäen samalla marttyyrin roolin tarjoamista. Kuten tiedämme, Kekkonen onnistui tässä varsin hyvin, vaikka sitä ei kirjan kattamana aikana kukaan vielä tiennyt.

* * *

Kolmasti kuopattu käsittelee periaatteessa varsin hyvin tutkittuja ja tunnettuja tapahtumia. Juhani Suomen valitsema näkökulma tuo silti aiheeseen uutta valoa. Hän on siteerannut paljon Kekkosen omia tekstejä, joista ehkä mielenkiintoisimpia ovat toimittaja Anne-Marie Snellmanille, Kekkosen monivuotiselle seuralaiselle kirjoittamat viestit. Niissä puhuu ihminen toiselle ihmiselle tavalla, jota ei voinut poliittisissa piireissä laajemmin harrastaa. Kekkosen uran raskaus ja runsas sairastelu, jota ei myöhempään Kekkos-myyttiin ole haluttu yhdistää, käyvät ilmeisiksi ja inhimillistävät sitä yli-ihmismäistä kuvaa, jota Kekkonen itsekin aktiivisesti rakensi presidenttinä.

Suomi piirtää Kekkosen vastustajista ja vihaajista häkellyttävän vimmaisen kuvan. Kirjassa toistuu sama kuvio: Kekkosen ura on tuhottava hinnalla millä hyvänsä. Juhani Suomi jättää tältä osin perinteisen kokoomuslaisen oikeiston sivuun, sen kielteinen suhtautuminen on jotenkin oletusarvona. Enemmän ovat esillä demarit, joiden asevelisiiven ja tannerilaisten Kekkos-vihaa kuvataan perusteellisesti ja aika raadollisesti. Itselleni oli eniten uutta siinä, miten systemaattisesti ja vaivojaan säästelemättä Maalaisliiton oikeistosiipi yritti Kekkosta kampittaa. Oman puolueen etu jäi jatkuvasti toiselle sijalle, jos tarjolla oli mahdollisuus heikentää Kekkosen asemaa.

Juhani Suomi jättää jossain määrin arvoitukseksi sen, mikä loppujen lopuksi käänsi useimmat ratkaisevat koitokset Kekkosen eduksi ja hänen vastustajiensa tappioksi. Taidolla oli selkeästi tärkeä asema, mutta nähtävästi myös onni - vaikka käänteet eivät varmasti omana aikanaan aina näyttäneet onnekkailta - ja vastustajien eripuraisuus olivat keskeisessä roolissa. Sen sijaan ns. Moskovan kortti ei Suomen todistuksen mukaan näytellyt tässä vaiheessa isoa roolia. Edes jälkikäteen kovaksi valuutaksi arvioitava Porkkalan vuokra-alueen palautus juuri presidentinvaalien alla ei antanut Kekkoselle varsinaista poliittista etua, koska raivoisa oikeisto vaati koko Karjalan palauttamista ja syytti Kekkosta maan ja karjalaisten pettämisestä. Todellisuudessa Kekkonen teki parhaansa, mutta rajansa hänenkin suostuttelukyvyllään oli.

* * *

Kolmasti kuopattu on hätkähdyttävä kertomus siitä, miten vähän hävitty sota vaikutti asenteisiin Suomessa. Vaikka valvontakomissio pakotti joihinkin rangaistuksiin (sotasyyllisyys, asekätkentä, suojeluskuntien lakkautus) ja presidentti Juho Kusti Paasikivi muistutti toistuvasti välttämättömyydestä rakentaa hyvät suhteet suurvaltanaapuriin, käytännössä minkäänlaista tilintekoa ei tehty - eikä ole itse asiassa sen jälkeenkään tehty. Useimmat Saksan kanssa mieluusti operoineet toimijat jatkoivat muina miehinä, monet avoimesti natsismia ihailleet nousivat tärkeisiin virkoihin ja myös valvontakomissio tyytyi siihen, että tehtiin symbolisia muutoksia. Niinpä Kekkosella oli vastassaan sama porukka, joka oli päästänyt Suomen ensin talvisotaan ja sitten innolla Saksan rinnalla Neuvostoliittoa hävittämään. Ero muihin Hitlerin Saksan liittolaisiin on tässä suhteessa valtava.

Juhani Suomi muistuttaa tiuhaan siitä, että koko lehdistö äärioikeistosta kommunisteihin haukkui Kekkosta, kuka mistäkin syystä. Talvisodan päävastuullinen, Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko piti huolta siitä, ettei yksikään mahdollisuus hankaloittaa Kekkosen uraa ja elämää jäänyt käyttämättä. Kun maan johtava sanomalehti alentui myös juoruilemaan rumasti Kekkosen naisseikkailuista, välirikosta tuli pysyvä. Voi pitää melkoisena ihmeenä, että Kekkonen nousi uudelleen ja uudelleen, vaikka hänet ehdittiin lehdistössä julistaa poliittiseksi ruumiiksi useammankin kerran. Kekkosen henkinen kantti ja poliittinen taitavuus, jotka presidentti Paasikivi kyllä tunnisti ja tunnusti, olivat loppujen lopuksi vahvempia kuin yhdistyneen anti-kekkoslaisen lehdistön.

Juhani Suomi ei edes yritä väittää, että Urho Kekkonen olisi ollut kiltti uhri. Suomi kuvaa jatkuvasti sitä, miten taitavasti Kekkonen asetti vastustajansa toisiaan vastaan, puhui ja perusteli väsymättä ja käytti taitavasti myös nimimerkkikirjoittelua niissä muutamassa lehdessä, jotka suostuivat hänen tekstejään julkaisemaan. Jälkikäteen voi puhua selkeästä työvoitosta, jonka eteen Kekkonen joutui uhraamaan kaikki käytettävissä olevat voimavaransa. Yhdellä äänellä voitettu presidenttitaisto oli sekin paradoksaalisesti pitkään turhauttava, koska valinnasta raivostuneet vastustajat estivät pitkään presidentin aktiivisen toiminnan. Mutta kuten jälkiviisaasti tiedämme, senkin taistelun voitti Kekkonen.