Suomen suurin, vaan ei aina kaunein

Professori Markku Kuisman ideoima ja ohjaama suurhanke Päivälehti-Helsingin Sanomat 1889-2019 on saatu tältä erää päätökseen julkaisulla Suomen suurin : Helsingin Sanomat 1889-2019 (Siltala 2019). Kirjan ovat kirjoittaneet julkaisuksi Niklas Jensen-Eriksen, Aleksi Mainio ja Reetta Hänninen. Kuisma on kirjoittanut kirjaan esipuheen, jonka perusteella ei voi kuin harmitella sitä, ettei hän terveyssyistä kyennyt toimimaan päätösosan pääkirjoittajana, kuten oli tarkoitus. Mestari ja oppilaat -asetelma on ilmeinen, vaikka ei tarkoituksellinen. Kuisman suvereenia kirjoitustyyliä on ehkä pyritty jotenkin seuraamaan, mutta eihän sellainen juuri koskaan onnistu.

Kun kirjoittajien vastuita ei ole tarkemmin eritelty, ei ole mahdollista kohdistaa kritiikkiä ja kehuja kunnolla. Suomen suurin on yleisesti ottaen sujuvasti ja paikoitellen suorastaan jännittäväksi kirjoitettu. Lehteä ja sen Erkko-omistajia käsitellään kohtuullisen kriittisesti, vaikka näkymätön raja on kiistatta olemassa. Aatos Erkon persoonaa käsitellään paljon, mutta mitään olennaista uutta eivät kirjoittajat ole löytäneet tai halunneet/voineet kirjaan kirjoittaa. Helsingin Sanomain Säätiö on toiminut rahoittajana ja arkistojen aukaisijana, mikä synnyttää ainakin heikon tilausteoksen vivahteen. Keskimääräisen lukijan näkökulmasta asia ei varmastikaan ole ongelma. Kaltaiseni epäluuloinen skeptikko ei kuitenkaan voi olla panematta merkille, että Aatos Erkon persoonan lisäksi on eräitä muitakin asioita, joita ei käsitellä.

Markku Kuisma toteaa esipuheessaan, että historiikki päättyy vuoteen 1995, sen jälkeinen aika odottaa kirjoittamistaan. Tämä ei ihan toteudu, sillä kirjan loppuosa on merkittäviltä osiltaan myös vuoden 1995 jälkeisten vuosien analyysiä, kuten julkaisun alaotsikkokin muistuttaa. Sikäli Kuisman toteamus on kuitenkin perusteltu, että 2000-luvun tapahtumia käsitellään ylimalkaisesti ja suuremmin taustoittamatta. Selkeimmin tämä näkyy siinä, miten Aatos Erkon kuolema ja pörssiyhtiö SanomaWSOYn kautta toteutunut Erkkojen vallan uudelleen jako on jätetty lähes kokonaan käsittelemättä. Nykyisen suuromistajan Antti Herlinin nimi vilahtaa kolmella sivulla, mutta edes alustavaa analyysiä siitä, ketkä tai miten Aatos Erkon jälkeen päättävät lehden yleislinjasta, saa turhaan etsiä.

* * *

Asia ei ole merkityksetön, koska historiikkisarja on pitkälle myös Erkkojen (Eero, Eljas ja Aatos) sukudynastian pohdintaa. Kaikki kolme miespuolista johtajaomistajaa saavat tässä päätösosassa paljon huomiota. Pidin siitä, että kirjoittajat pitävät koko ajan mukana Päivälehden perustajien aatteellisuutta ja tutkivat sen ja kulloisenkin pääomistajan keskinäissuhdetta. Tarkoituksella tai pelkästään tosiasioiden pakottamana rakentuu mielenkiintoinen sukutarina idealistisesta Eero Erkosta, häikäilemättömästä ja kiivaasta Eljas Erkosta ja haluttomasta ja melankolisesta, mutta loppujen lopuksi yllättävän voimakastahtoisesta Aatos Erkosta. Kirjoittajien mukaan näitä kolmea Erkkoa yhdisti lähinnä syvään juurtunut antikommunismi, Venäjän pelko ja rakkaus Yhdysvaltoihin, ei niinkään Päivälehteä kannatellut aatteellisuus.

Kun kyseessä on yli satavuotiaan lehden historiikki, käännekohtiakin käsitellään väistämättä vain ohimennen. Kirjoittajien tarkoituksena on selvästi ollut opus, jonka voi lukea, vaikka sarjan aiemmat julkaisut eivät olisikaan tuttuja. Aiempien lehden historiaa käsitelleiden monografioiden analyysi on silti yllättävän ohutta, lähinnä Pertti Klemolan osittain pamflettityyppisen kirjan Helsingin Sanomat, sananvapauden monopoli (Otava 1981) virheitä oiotaan osittain selvän jälkiviisauden merkeissä. Ehkä kirjoittajat ovat tiedostaneet, ettei heidänkään opuksensa ole mikään lopullinen sana, niin monet kiinnostavat asiat jäävät auki.

Ehkä yllättävin luku on omistettu pohdinnoille Aatos Erkon puoluekannasta tai suuntautuneisuudesta. Luvun otsikkona on "Demari" ja sen tarkoituksena on todistella, että dynastian viimeinen patruuna oli kyllä kapitalisti, antikommunisti ja Amerikan ystävä, mutta toisin kuin isänsä, hän ymmärsi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja vakauden tärkeyden niin pitkälle, että oli valmis solmimaan läheiset suhteet sosialidemokraatteihin, piti Urho Kekkosen idänpolitiikkaa hyvänä ja oli valmis laajentamaan yhteiskunnallisen suhdeverkkonsa myös Neuvostoliiton ja Venäjän suuntaan. Kirjoittajat onnistuvat kohtalaisen hyvin perustelemaan Aatos Erkon ideologisen muotokuvan, jollaista ei tällä tarkkuudella ole aiemmissa elämäkerrallisissa julkaisussa ollut.

* * *

Kirjoittajat ovat samaistuneet suhteellisen pitkälle HS:n johdon ja toimitusten antikommunistiseen ajattelutapaan. Hetkittäin tulee tunne, etteivät he 1974-1979 syntyneinä tunnista 1970-luvun ideologista puhetapaa ja osaa erottaa sitä tosiasioista. Kun kirjoitetaan ilman mitään varauksia "Toimitukseen ujuttautuneita taistolaisia pidettiin silmällä." (s. 321), onko vain sattumaa, ettei taaskaan ole esittää yhden yhtä nimeä tai muuta todistetta, että tällaisia ujuttautujia olisi oikeasti ollut olemassa. Lukija ymmärtää, että vaikka lehdellä oli palkkalistoillaan Jukka Rislakin kaltainen "kiintiövasemmistolainen", mitään pakkoa vain pitää silmällä toimitukseen "ujuttautuneita" ideologisia vastustajia ei ollut. Vähemmästäkin saattoi lehdestä saada potkut. Selvä kaupunkilegenda vakavaksi tarkoitetussa historiallisessa tutkimuksessa on moka. Kuten sekin, että Erik Tawaststjerna, lehden oma kriitikko, kirjoitetaan toistuvasti ja hakemistoa myöten muodossa "Tawastjerna". Tällaisessa historiikissa pitäisi myös ehdottomasti olla asiahakemisto.

Markku Kuisma määrittää esipuheessaan kirjan ideaksi tutkia Helsingin Sanomien kehitystä kolmen valtapisteen - suuri raha, poliittinen valta - median valta - keskellä toimijana. Mielestäni kirjassa on tässä toimeksiannossa aika hyvin onnistuttukin, etenkin suhteessa poliittisiin toimijoihin. Suuren rahan osalta kuva jää kyllä aika hämäräksi, kun kirjoittajat ovat pyrkineet kovasti korostamaan suurliikemiesten tyytymättömyyttä lehden toimintaan, vaikka todellisuudessa HS on ponnistellut koko ajan näitten tyytymättömien bisnesten puolesta. Kirjassa kuvattu etäinen suhde ei tunnu aivan uskottavalta, se on suoraan sanottava. Olisin kaivannut myös toteutunutta syvällisempää analyysiä erityisesti kilpailusta Uuden Suomen edustaman mediasiiven kanssa. Tämä puoli jää mielestäni aivan turhan vähälle, vaikka kirjoittajat kertovat HS:n usein tietoisesti pyrkineen Uuden Suomen kampittamiseen.

Onko ylipäätään mahdollista kirjoittaa riippumatonta, objektiivista, täysin rehellistä ja samalla arkistotietoon tukeutuvaa historiikkia lehdestä, joka on edelleen aktiivisesti olemassa, voimissaan ja omalla alallaan vallassa? Olen aika skeptinen. Vaikka Suomen suurin päättää projektin kunniallisesti, kyllä asia jää pahasti kesken. Markku Kuisma on tämän ymmärtänyt hyvin, eikä tietenkään voi mitään sille, että "elefantti" on HS:n tapauksessa ollut liian iso ja sitkeänahkainen edes pienempinä palasina nautittavaksi. On silti syytä mukisematta todeta, että tämän päivän lukijalla on Kuisman & Co työn ansiosta aivan toisenlaiset mahdollisuudet tutustua Helsingin Sanomien historiaan ja moniin arvoituksiin, kuin aiemmilla lukijapolvilla. Täytyy vaan toivoa, että lehden ja Erkkojen arkistot avautuvat joskus myös niille tutkijoille, joilla ei ole kohteeseensa minkäänlaista riippuvuussuhdetta. Uskon itse, että se tuottaa tutkijoista riippumatta mielenkiintoisimman lopputuloksen.