1968

Vuoden 1968 keväällä kirjoitin ylioppilaaksi ja jatkoin melkein suoraan koulun penkiltä vapaaehtoisena suorittamaan varusmiespalvelusta Uudenmaan jääkäripataljoonaan Santahaminassa. Kun Neuvostoliiton panssarit jyrisivät Prahan kaduille, olin ehtinyt kieltäytyä sotilasvalan vannomisesta uskontoon liittyvistä syistä ja saanut samalla henkilörekisteriini ensimmäisen punaisen merkinnän. Seurasin etäältä ja passiivisesti maailman tapahtumia, mitäpä varusmies olisi voinut tai jaksanut muuta. Santahaminassa vitsailtiin joukkojen keskityksistä itärajalle, mutta todellisuudessa mitään dramaattista ei tapahtunut. Paljon tärkeämpää oli, selvisikö vääpelin tukkatarkastuksesta perjantaina ja pääsi viikonloppuvapaalle Hevossalmen sillan toisella puolella olevaan vapaiden maailmaan, jonka tärkeintä antia olivat uudet poplevyt.

Samaan aikaan tuleva historian professori ja tutkija Henrik Meinander oli 8-vuotias tokaluokkalainen, joka noin 50 vuotta myöhemmin kirjoitti kirjan Samaan aikaan : Suomi ja maailma 1968 (Siltala 2019). Perspektiivi on sama kuin jos itse kirjoittaisin vuodesta 1957, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla erityinen vuosi ja jää siksi ikuisesti ilman omaa monografiaansa. Meinander on arvostettu historian popularisoija, joka on tarkastellut Suomen historian kipupisteitä tuoreella tavalla. Vuoden 1968 valitseminen painopisteeksi on perusteltua, vaikka ymmärrämme ja tiedostamme, että useimmat yhteen vuoteen ajoittuvat tai kulminoituvat ilmiöt ovat paljon pidempiaikaisen ja monimutkaisemman kehityksen tulosta. Toisin kuin 1957, 1968 oli kiistatta poikkeuksellinen vuosi.

Valitettavasti joudun toteamaan, että Samaan aikaan on ainakin kaltaiselleni suurten ikäluokkien edustajalle ja yhteiskunnallisesti vasemmistolaisesti suuntautuneelle poliittisen historian harrastajalle jonkinlainen pettymys. Meinander on koonnut kirjansa valtavasta lähdeaineistosta, teksti on sujuvaa ja Kari Kosken käännös on onnistunut, vaikka ehkä yhden oikolukukierroksen olisi vielä kaivannut. Kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista faktaa ja tilastotietoa sotienjälkeisestä Suomesta ja vähän maailmastakin. Ongelma ei siis ole aineistossa, vaan otteessa. Se on jotenkin ponneton, sovinnainen ja yllätyksetön. Ehkä odotukseni olivat ylimitoitettuja, mutta yhtään merkittävää uutta oivallusta ei kirja tuntunut tarjoavan. Kirjan otsikkofontti on vaikealukuinen, eikä pelkkä henkilöhakemisto riitä. Tällaisessa kirjassa pitäisi ehdottomasti olla myös asiahakemisto.

* * *

Kirja on myös kirjoitettu ideologisesti yllättävän oikeistolaisella virityksellä. Vaikka Urho Kekkonen on saanut oman luvun, kirjoittajan kriittisyys nousee päällimmäiseksi. Kekkoskauna on ehkä Meidanderin yhteydessä liian vahva ilmaisu, mutta pyrkimys Kekkosen myytin purkuun on ilmeinen, vaikka ei välttämättä tietoinen. Meinander toteaa suoraan, ettei hän ole eikä ole koskaan ollut "marxilainen", mutta jos jokin 1960-luvun ideologia saa häneltä myötäkarvaisen käsittelyn, se on ns. uusvasemmisto eli ei-kommunistiset sosialistit ja Mauno Koiviston kaltaiset vahvat antikommunistiset demarit. Kirjoittajan kielteinen suhtautuminen kommunisteihin ja Neuvostoliittoon ei ole yllätys. Mutta pettymyksen tuottaa se löysä kieli, jota Meinander näissä yhteyksissä käyttää.

Monin paikoin on tunne, että lukee jonkun yhdysvaltalaisen historioitsijan tekstiä. On käsittämätöntä, ettei Meinanderin kaltainen ammattihistorioitsija osaa - tai halua - käyttää termejä sosialismi ja kommunismi siten kuin Neuvostoliitto virallisesti ne määritteli edes silloin, kun selostaa neuvostojärjestelmään liittyviä asioita. Samoin löysä puhe "stalinistisista kommunisteista" Suomessa muistuttaa enemmän kokoomuspropagandaa kuin analyyttistä historiankirjoitusta. Kyllä Meinanderin pitäisi tietää, että vaikka Suomessakin oli epäilemättä yksittäisiä Stalinin ihailijoita, puolueen kummassakaan päähaarassa ei 1960-luvulla ihailtu stalinismia, saati sovellettu sitä missään muodossa. Moisen propagandatermin jääminen tekstiin kertoo joko huolimattomasta kustannustoimituksesta tai sitten tietoisesta halusta käyttää kirjaa väsyneen propagandan välineenä.

1960-luvun nuoren näkökulmasta tuottaa pettymyksen myös Meinanderin jotenkin pinnallinen, hetkittäisin suorastaan setämäinen suhde nuoriso- ja populaarikulttuuriin, jonka merkitystä pidän itse kansallisella tasolla paljon suurempana ja tärkeämpänä kuin mihin Meinanderilta on riittänyt kiinnostusta. Vaikka hän mainitsee nimet Beatles ja Rolling Stones, niiden symboloima valtaisa muutos ei ole kirjoittajan omaa elämää, eikä hän historioitsijanakaan ole tullut siihen tulokseen, että niistä kannattaisi sivua tai kahta enempää kirjoittaa. Kun Meinander fantisoi transistoriradoista kuunneltavasta popmusiikista, hän ei tunnu tietävän, että 1960-luvun lopulla sitä popmusiikkia ei kuunneltu noin vain Ylen kanavilta, vaan äänilevyiltä, koska Yleisradio tarjosi nuorison himoitsemaa musiikkia ehkä tunnin viikossa.

* * *

Suomea koskeva osuus on edellä olevista pettymyksistä huolimatta pääosin kiinnostavaa luettavaa ja voi olla hyvinkin näkemystä avartavaa sellaiselle, joka ei ole sodanjälkeisten vuosikymmenten tapahtumiin koskaan paneutunut. Harva muistaa, että television värilähetykset alkoivat vasta 1969 ja vuonna 1968 homoseksuaalisuus oli rangaistava rikos. Huonommin kirja vastaa alaotsikkonsa jälkiosaan eli maailmaan vuonna 1968. Maailmanpolitiikkaa ja esimerkiksi Euroopan maitten kuohuttavia tapahtumia Prahan ulkopuolella vain sivutaan kevyesti. Vaikka Vietnamin sota - jota vietnamilaiset kutsuivat Amerikan sodaksi - on esillä, sen globaalin vaikutuksen (ensimmäinen televisioitu ja lähes tosiaikaisesti dokumentoitu suuri sota) analyysi jää ohueksi. Sama koskee nuorison mellakointia Euroopassa.

On ymmärrettävää, ettei edes yhden vuoden perspektiivi ole helppo kohde, kun näkökulmana on koko maailma. Meinander on kuitenkin kirjan nimessä luvannut mielestäni hiukan liikaa, kirja ei loppujen lopuksi tee nimensä mukaista vertailua niin paljon, että syntyisi jonkinlainen yhteenveto Suomen ja muun maailman eroista tai samankaltaisuuksista. Lähimmäksi tavoitetta Meinander pääsee kirjoittaessaan suomalaisten joukkomuutosta Ruotsiin työn ja toimeentulon perässä. Naapurimaamme korkeammasta elintasosta piirtyy selkeä kuva, joka selittää valtavan ryntäyksen vetovoiman ja toisaalta Meinander kuvaa selvästi, vaikka lyhyesti, prosessin, jonka takia tarjolla oli suuri määrä työkykyisiä nuoria, joille Suomi ei kyennyt tarjoamaan mitään.

Vaikka edellä on aika raskasta kritiikkiä, olisi kohtuutonta määritellä Meinanderin kirja epäonnistuneeksi. Se ei vastaa odotuksiani, mutta tarjoaa varmasti monelle lukijalle kiintoisan silmäyksen 1960-luvun henkiseen ja aineelliseen todellisuuteen. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että yhden poikkeuksellisen tapahtumarikkaankin vuoden ympärille rakentuva analyyttinen kronikka on vaikea haaste. Meinander ei ole siinä mielestäni oikein onnistunut, vaikka rehellisesti puhuen on vaikea kuvitella kenenkään muunkaan voivan onnistua. Säikeitä, kerroksia ja näkökulmia on yksinkertaisesti liikaa jopa hyvin kirjoittavalle ja popularisoivalle historian professorille.