Valtio ja kirkko aidosti eroon toisistaan

Uskonto on yksityisasia, uskonnolliset yhteisöt ja niiden hallinnollis-taloudelliset erivapaudet eivät ole. Elän uskonnottomana yksilönä valtiossa, jossa uskonnollisuus ei hallitse yleistä elämänmenoa eikä uskonnollinen poliisi kyttää ihmisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä. Monessa mielessä Suomi on maallinen yhteiskunta. Ei kuitenkaan riittävästi. Haluaisin, että yhteiskunta ja yhteinen hallinto olisivat aidosti maallisia ja valtion ero kirkoista täydellinen. Se tavoite on yllättävän kaukana, koska kansanedustajien suuri enemmistö viis veisaa uskonnottomien ihmisten oikeuksista, eikä häpeä uskonnonvapauden heikkoa toteutumista Suomessa. Puolueet eivät pidä asiaa vaivan ja riskin arvoisena. Siksi lainsäädännössämme esiintyy edelleen fantasiahahmo "Jumala" ja valtioneuvosto kokoontuu "juhlajumalanpalvelukseen" tätä samaa fantasiahahmoa kunnioittaen.

Tämä kirjoitus on henkilökohtainen näkemykseni siitä, mitä muutoksia pitäisi Suomessa ainakin tehdä, jotta valtion ja kirkon ero olisi aito ja kansalaisille olisi tarjolla todella maallinen hallinto ja uskonnonvapaus. Tämä ei ole komiteamietintö, joten moni korjattava yksityiskohta jää varmasti mainitsematta. Pyrin kuitenkin käsittelemään mielestäni tärkeimmät asiat periaatteen tasalla. Lakitekniset yksityiskohdat eivät kuulu tähän yhteyteen. Tarkoitukseni ei myöskään ole puhua uskosta, uskomisesta tai uskonnoista. Ne ovat eri asia kuin valtion yhteisöille tarjoamat privilegiot. Vaatimukseni kohdistuvat siis valtioon, vaikka seuraamukset toki ovat myös uskonnollisten yhteisöjen näkökulmasta olennaisia. Näin on siksi, että valtio ei oikeasti juuri kirkkoja tarvitse, mutta ns. kansankirkoille valtion suojelu on elintärkeää.

En myöskään ole kiinnostunut keskustelemaan siitä, missä määrin uskonnollinen perinne on osa kulttuuriperintöä ja siksi oikeutettu erikoiskohteluun. Kirkkojen historia on osa yleisten historiaa ja esimerkiksi kirkkorakennusten suojelu kuuluu luontevasti osaksi yleistä kulttuurimuistomerkkien suojeluohjelmaa. En yritä pyyhkiä kirkkojen vaikutusta historiasta. Tavoittelen uskonnollisesti neutraalia yhteiskuntaa, jossa uskonnonvapaus merkitsee sekä oikeutta harrastaa uskontoa että olla harrastamatta. Tavoittelen yhteiskuntaa, jossa uskonnolliset yhteisöt elävät omaa elämäänsä samoin ehdoin kuin muutkin lailliset yhteisöt. Pääteesini on, että niiden erivapauksista täytyy lopultakin päästä eroon, koska ne loukkaavat kansalaisten tasa-arvoisuutta. Mikäpä yhteisö ei hoitaisi jäsenrekisteriään ja jäsenmaksujen kantamista kirkkojen tavoin.

* * *

Mikä on tärkeintä ja kiireellisintä? Mielestäni ensimmäiseksi täytyy lopettaa lasten pakkoliittäminen seurakuntiin. Teesin muodossa, uskonnolliseen yhteisöön saa liittyä vain täysi-ikäinen ihminen. Automaattinen jäsenyys vanhempien mukana on kiellettävä ja tältä osin kunnioitettava lasten itsemääräämisoikeutta. Toiseksi tärkein lainmuutos koskee ns. valtionkirkkojen jäsenmaksun keräämistapaa, joka on ilman mitään järjellistä perustetta annettu hoidettavaksi yleisen verotuksen yhteydessä. Lähtökohdaksi on otettava, että jokaisen uskonnollisen yhteisön jäsenen on siihen omalla päätöksellään ja kirjallisella ilmoituksella liityttävä ja jäsenmaksu (nykyinen kirkollisvero) on maksettava uskonnollisen yhteisön itse hoitaman jäsenmaksujen keruun kautta. Nämä kaksi muutosta ovat kirkkojen näkökulmasta pelottavimpia, koska niiden talous ja jäsenpohja perustuu suurelta osalta siihen, etteivät useimmat kirkon jäsenet joudu tekemään liittymispäätöstä eivätkä harkitsemaan, maksaako jäsenmaksu vai ei.

Kolmanneksi tärkeintä on puhdistaa kaikki uskonnolliset rituaalit valtion hallinnosta, armeija mukaan lukien. Jumalan nimeen vannottavat valat, juhlajumalanpalvelukset, kenttäpiispat ja presidentin uudenvuodenpuheitten uskonnolliset lopetukset ovat kaikki historiallisia jäänteitä, joiden säilyttämiseen ei ole rationaalisia perusteita. Tilanteet, joissa uskonnoton joutuu käytännössä sopeutumaan uskonnollisiin rituaaleihin, on julkisyhteisöissä estettävä. Tähän liittyy kiinteästi neljäs tavoite, uskonnollisen opetuksen lopettaminen julkisissa päiväkodeissa ja koulutusjärjestelmässä. Alaikäisille ei tule suunnata mitään opetusta, joka esittää uskonnot muita maailmankatsomuksia tärkeämpinä näkemyksinä.

Viidenneksi on väestökirjanpito siirrettävä kokonaan valtion neutraalin järjestelmän puolelle. Kirkoilla on oikeus pitää jäsenistään rekisteriä, kuten muillakin yhteisöillä. Kirkoilla ei kuitenkaan pidä olla mitään virallista, valtion hoitamaa väestökirjanpitoa korvaavaa järjestelmää. Hautaustoimi tulee järjestää niin, että kaikissa kunnissa on asukkaille tarjolla yhteiskunnan (kunta tai valtio) hoitama neutraali hautaustoimi sen lisäksi, että uskonnolliset yhteisöt saavat tarjota omaa hautaustointaan jäsenilleen, jotka sitä kaipaavat. Uskonnollisten ryhmien omistamien rituaalisten tilojen (kirkkojen) käytöllä on oltava samat ehdot kuin muillakin. Esimerkiksi kirkonkellojen soittaminen on määriteltävä luvanvaraiseksi toimeksi, joka voidaan yleistä rauhaa häiritsevänä myös kieltää.

* * *

Rikoslainsäädännössä on myös päästävä eroon uskonnollisten tunteiden erityisestä suojelemisesta. Uskonrauhan käsitteestä tulee luopua ja poistaa myös lainsäädännöstä Jumalan pilkkaamisen käsite. Uskonnollisen vakaumuksen ja tunteiden erityiseen suojelemiseen ei ole mitään rationaalista tarvetta, se on vain ikivanha etuoikeus, privilegio. Maallisen valtion lainsäädännössä ei pidä olla jumalten, joulupukkien tai metsänhaltijoiden kaltaisten mielikuvitusolentojen pilkan erityistä suojaa. Kaikki laissa nyt olevat erivapaudet voidaan ja täytyy korvata yleisillä säädöksillä. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Suomi on ainoa Pohjoismaa, jonka lainsäädännöstä jumalanpilkkapykälä edelleen löytyy. Muista Euroopan maista sellainen löytyy vain Saksasta, Italiasta, Kreikasta ja Puolasta. Pilkan kohteeksi joutunut fantasiahahmo voi toki nostaa kanteen muissakin Euroopan maissa siinä missä kuka tahansa muukin, jos vain todistaa olevansa olemassa saapumalla oikeustalolle.

Miksi tällaisia asioita joutuu vuonna 2020 edelleen vaatimaan, vieläpä tietoisena siitä, ettei eduskunnassa ole vireillä mitään vakavaa pyrkimystä luopua kirkkojen perusteettomista erivapauksista? Pelkäävätkö kansanedustajat ja puolueet yhteiskuntarauhan järkkymistä, jos kirkot jäävät vaille valtiovallan erityissuojelua? Vai pelätäänkö kirkkojen romahtavan taloudellisesti ja niiden hoitamien tehtävien valumista valtion ja kuntien kontolle? Vai ovatko kansanedustajat henkilökohtaisesti niin uskonnollisia, että he ovat valmiita jatkamaan kansalaisten eriarvoista kohtelua myös tulevaisuudessa? Todennäköisesti kaikki nämä syyt ovat vaikuttamassa samaan suuntaan eli ettei varmuuden vuoksi tehdä mitään.

En voi mitään sille, jos äänestävien kansalaisten enemmistön mielestä uskonnollisilla yhteisöillä saa olla erivapauksia. Epäilen kuitenkin vahvasti, että kirkkojen etuoikeuksia ei oikein hahmoteta, eikä ymmärretä varsinkaan sitä, kuinka kalliiksi kirkon automaattijäsenyys tulee. Olen esittänyt arvion, että jos ns. kansankirkkomme joutuisivat hankkimaan jäsenensä täysi-ikäisen omaehtoisella liittymispäätöksellä ja keräämään vuotuiset jäsenmaksut kuten muutkin yhteisöt, kirkkoihin kuuluisi korkeintaan 20-25 % kansalaisista. Kirkko ei vapaaehtoisesti luovu taloudellisesti ja ideologisesti äärimmäisen edullisesta järjestelystä. Siksi vastuu on uskonnollisilla ja uskonnottomilla ihmisillä, joiden mielestä kirkon ja valtion avioliitto on vanhentunut ja huono juttu. Paradoksaalisesti meillä kirkkojen ulkopuolisilla ja vahvimmin uskonnollisilla kansalaisilla on yhteinen tavoite: että kirkko olisi vain hengellinen organisaatio, jonka toiminta ei ole mitenkään riippuvaista maallisen valtiovallan hyväntahtoisuudesta.