Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aholla on harmillisia ongelmia. Osa tulee puolueen sisältä, kun jotkut äkkiä pienoisiin valta-asemiin päässeistä paikallisstyrangeista kuvittelevat olevansa paljon enemmän kuin todellisuudessa ovat. Näillä poliittisilla nousukkailla ei ole mitään käsitystä siitä, miten julkisuudessa kannattaa esiintyä, jotta pitkän tähtäimen tavoitteet ehkä toteutuisivat. Halla-aho ei voi kuitenkaan julkisesti ja mitenkään kurittaa näitä itseään täynnä olevia tyyppejä, koska hän haluaa vaalia julkisuudessa harhakuvaa yksimielisesti puolueesta takinkääntäjien häivyttyä eikä ota riskiä sisäisestä mittelöstä.
Anoturtiaisten laukomien älyttömyyksien lisäksi Halla-ahoa hidastaa se tosiasia, ettei PS:llä ole poliittista tai ehkä muutakaan osaamista sen vertaa, että valtakunnallisen politiikan keskeiset osa-alueet olivat hallussa ja niistä olisi olemassa puolueen näkemys ja linja. Kun toiminta on pörrännyt vuosikausia maahanmuuton ja islamofobian ympärillä, valmius ottaa kantaa verotuksen kaltaiseen monimutkaiseen asiakokonaisuuteen ei liene erityisen hyvä. Ainakin ulospäin näyttää siltä, että osaamisen puutetta peitellään kovilla puheilla ja reteällä esiintymisellä. Enkä tarkoita tällä pelkästään Laura Huhtasaarta, vaikka hän ensimmäisenä varmasti mieleen tulee.
Kolmas ja ehkä yllättävin ongelma on siinä, ettei myöskään Halla-aho näytä erityisen hyvin hahmottavan omaa asemaansa ja poliittista voimaansa. Tuoreitten vaalien "torjuntavoitto" näyttää muuttuneen harhaiseksi kuvitelmaksi siitä, että PS on paitsi Suomen suurin puolue, myös jollain tuntemattomalla logiikalla oikeutettu määräämään kaikista asioista kuten eduskunnan istumapaikoista tai siitä, miten rasistisesti valtion tukema nuorisojärjestö voi julkisesti asioita käsitellä. Suomeksi sanottuna näyttää pahasti siltä, että Halla-aholle on noussut kusi päähän ja hän kuvittelee persujen voiman paljon suuremmaksi kuin se onkaan.
* * *
Poliittinen vauhtisokeus on ikivanha ilmiö. Halla-ahossa se näkyy huonona pelisilmänä (usuttaa kärsimättömyyttään lepakko-Putkosen ikäviä kysyvän toimittajan mikrofonin kimppuun) ja kiukutteluna asioissa, joissa hän ei voi voittaa (kuten vaatimus sananvapauslainsäädännöstä, joka sallii persujen käyttää rasistista ja natsihenkistä kieltä julkisesti). Halla-aho ei edes yritä esittää sitä roolia, joka isollekin oppositiopuolueelle lankeaa. Hän toimii, kuin olisi vähintäänkin moraalinen voittaja ja todellinen pääministeri. Myös Petteri Orpo on sortunut samaan, mutta kokoomuslaisille jääminen oppositioon oli tietysti traumaattisempaa.
Olen itse ollut yllättynyt siitä, miten huonosti Halla-aho hahmottaa julkisen PR-työn sisällön ja muodot. Hänelle on tärkeämpää olla omien silmissä oikeaoppisesti esillä kuin voittaa jokin kiista taitavalla politikoinnilla tai vaikkapa lehmänkaupoilla. Voi toki olla, ettei kukaan muu kuin Kokoomus suostu politikoimaan persujen kanssa ja osa Kokoomuksesta kannattaja- ja toimijajoukostakin pitää Halla-ahon joukkoja sietämättöminä. Halla-aho ei näytä hahmottavan, miten vähän valtaa alle 20 %:n kannatuksella käteen jää, jos ei ole mukana hallituksessa. Räksyttää saa, mutta räksyttämiseksi se jää, jos oma ohjelma ei ole vahva, vaan koostuu lähinnä parista iskulauseesta.
Myös marttyrismin käyttövoiman Halla-aho näyttää pahasti yliarvioivan. Persut ovat kerta toisensa jälkeen pyrkineet nostamaan meteliä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, mutta aina heikoin, epäuskottavin perustein. He yliarvioivat selvästi kansan syvien rivien myötätunnon määrän. Kyllä ilmeiseen epäoikeudenmukaisuuteen reagoidaan, mutta jos narina on jotain eduskunnan istumapaikan kaltaista marginaalia, käynnistyy Pekka ja susi -efekti. Se on persujen kaltaiselle marinapuolueelle huono juttu. Jos kukaan ei reagoi edes oikeutettuun marinaan, keinotekoisesti kehitelty itkupotku lähinnä naurattaa.
* * *
Tuoreimmassa linjapuheessaan uudelleenvalintansa jälkeen Halla-aho otti kiukuttelun kohteeksi sananvapauslainsäädännön. Se on uskoakseni suuremman luokan poliittinen virhelaskelma. Persut ovat sananvapauden väärinkäyttötilastoissa aivan poikkeuksellisen yliedustettuja. Voi melkein sanoa, että laittomaksi määritelty vihapuhe on persujen peruskauraa, jolla jotkut jopa rehentelevät saavansa sulkia hatun koristeeksi. Voikin olla, ettei Halla-aho tai kukaan muukaan puolueessa hahmota, kuinka höttöistä puheenjohtajan valitus sananvapaudesta on ja kuinka huonosti se heijastaa todellisuutta.
Halla-aho ei tietenkään oikeasti ole huolissaan yleisestä sananvapaudesta. Jos olisi, hän puhuisi analysoiden suurten viestimien vaikenemista asioista, jotka eivät liity persuille tärkeisiin teemoihin vaan ihan muihin. Halla-aho on huolissaan persujen mahdollisuuksista vääntää siedetyn vihapuheen tasoa puolueen haluamalle löysyydelle. Kun vaalitulos jäi hiukan vajaaksi äärioikeistolaisesta kurihallituksesta, Halla-aho yrittää lietsoa äänestäjiä jonkinlaiseen "sananvapauskapinaan". Yritys tulee jäämään yritykseksi. Useimpia koko asia ei liikuta, koska he eivät käytä sananvapauttaan. Monille asia on tärkeä, mutta he ovat täysin eri mieltä persujen kanssa siitä, mistä pitäisi puhua ja mistä ei pitäisi vaieta. Pieni asiantuntijajoukko ymmärtää heti, ettei Halla-aho yritä kehittää suomalaisten sananvapautta vaan luodan Suomeen säännöstön, joka mahdollistaa kaksoisstandardit eli persuille vihapuheen, josta muita rangaistaan.
* * *
Halla-ahon amatöörimäinen tulkinta sananvapaudesta jättää kokonaan vaille pohdintaa asian toisen puolen eli vastuun sananvapauden käyttämisestä. Persuja ei ole rangaistu mielipiteittensä sisällön, vaan esitystavan laittomuuden takia. Tätä Halla-aho ei joko ymmärrä tai ei halua ymmärtää, molemmat toki huonoja vaihtoehtoja. Sananvapaus on säädetty suojaksi niille, joiden yhteiskunnallis-taloudellis-sivistyksellinen asema pakottaa varovaiseksi puheissaan ja kirjoituksissaan. Sananvapaus ei ole asekauppa, josta poliittinen bandiitti voi käydä hakemassa loputtomasti uusia panoksia tarvitsematta maksaa niistä mitään.
Halla-ahon propagandistinen väite siitä, että maahanmuutosta, islamista, seksuaalivähemmistöistä ja EU:sta olisi tullut "uusi Neuvostoliitto" eli tabulla suojattu asia, on selkeästi perätön. Todellisuudessa Halla-ahoa kiukuttaa, ettei hänen inhokeistaan voi puhua, mitä sylki suuhun tuo ilman seurauksia. Halla-aholle ei riitä sananvapaus, hän haluaa vihapuhevapauden. Juuri siitä hän on puolueineen yksin eri mieltä kaikkien muiden kanssa. Jopa Kokoomuksessa myönnetään hyvin laajasti, ettei sananvapauden varjolla voi puhua ihan miten tahansa.
Paradoksaalisesti Halla-aho näyttää kuitenkin tajuavan, että "väärien mielipiteiden" (= rikollisten ilmaisutapojen) takia voi joutua taloudellisten ja juridisten sanktioiden kohteeksi. Kun järjestöä ei voi tuomita vankilaan, sille tuomitaan taloudellisia sanktioita. Tämä on Halla-ahon mielestä tietenkin väärin, koska ainoa näin pitkälle vihapuheessaan mennyt on ollut persujen nuorisojärjestö. Virheellinen puhe "vääristä mielipiteistä" kosiskelee marttyyreille varattua myötätuntoa ja -raivoa. En kuitenkin usko, että tämä toimii. Ihmiset tajuavat, että Halla-aho kiukuttelee itsekkäistä syistä, ei ylevistä.
Dave Goulsonin Kimalaisen kyydissä : Matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus 2019) on sekä tärkeä ja hyödyllinen että hauska kirja. Se viihdyttää biologiasta ja luonnosta kiinnostunutta, mutta myös vetää maton alta monilta kuvitelmilta, joita meillä on hyönteisistä. Itse asiassa kirjan häkellyttävin viesti kertoo siitä, miten vähän ihminen tuntee edes kaikkein läheisimpien hyönteisten elämää ja biologiaa. Dave Goulson on siitä hyvä kirjoittaja, että hän muistuttaa koko ajan tutkimuksen kokemista epäonnistumisista ja siitä, miten vähän tutkittua hyönteistietoa meillä on. Auli Kilpeläisen luonteva käännös välittää Goulsonin tarinoinnin onnistuneesti. En tiedä, onko alkuteoksessakaan mitään kuvitusta, mutta kyllä värikuvat kymmenistä seuratuista mesipistiäisistä olisivat olleet tarpeen. Nyt piti koko ajan vierailla googlaamassa.
Goulson on tutkijana ja kirjoittajana ns. yleisöystävällinen. Hän ei piiloudu ammattisanaston taakse, ei peittele motiivejaan tai erinäisten tutkimusten vaatimia uhreja. Goulson kirjoittaa rehellisesti ja sehän on aina ilahduttavaa. Hän on myös viehättävällä tavalla maaninen, mitä varmaan tarvitaan kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä edellyttävässä tutkimuksessa, kuten myös monokulttuurisen heinäpellon muuttamisessa kukkakedoksi. Viimeksi mainittua Goulson harrastaa Ranskasta ostamallaan maatilalla, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti ilahduttaa kimalaisia ja niiden ystäviä.
Goulson on myös opettaja ja organisaattori, jonka ansiosta Isossa-Britanniassa on peräti kimalaisten etua ajava säätiö. Goulson ei vähättele ongelmia, mutta hän suhtautuu niihin biologin ja syvällisen harrastajan rauhallisuudella. Tarvitaan tietoa, tarvitaan rahaa, mutta ennen muuta tarvitaan pieniä tekoja. Kun tehomaatalous tuhoaa miljoonia hehtaareja kukkamaita, ratkaisuna ei ole repiä hiuksia päästä vaan istuttaa kukkamaita omin voimin ja yhteistyössä maankäyttäjien kanssa. Goulsonin linja tuntuu järkevältä ja menestykselliseltä.
* * *
Onko tällaisessa kimalaismaniassa mitään järkeä? Mitäpä ihminen mahtaa sille, jos jokin laji katoaa ja uusia tulee tilalle? Antaa luonnon olla rauhassa, kyllä se tasapaino löytyy jos on löytyäkseen. Muuten aivan kannatettava näkökanta, mutta kun ongelmat johtuvat juuri siitä, että ihminen ei ole antanut kimalaisten olla rauhassa vaan on ahneuksissaan synnyttänyt mahdollisuuden, että pääosa maailman mesipistiäisistä kokee romahduksen ja pahimmillaan sukupuuton. Pääsyyllinen on tehomaatalous, joka on toisaalta hävittänyt mesipistiäisten kaipaamat ekotyypit ottamalla ne kukattomien viljelykasvien käyttöön (muutamin poikkeuksin kuten rypsi), toisaalta uhkaa levittää mesipistiäisten paikalliset taudit kaikkialle maailmaan hunajateollisuuden ratkaisujen takia.
Goulson muistuttaa, että monissa tapauksissa emme tarkasti tiedä, mikä kimalaisten ja muitten hyötyeläinten joukkokuolemia ja vähenemistä aiheuttaa. Toisaalta hän myös muistuttaa, että riittävän usein tiedämme syyllisen oikein hyvin. Jos mesipistiäisten tarvitsemat kukat raivataan pois, julistetaan pörriäisille samalla kuolemantuomio. Pohjimmiltaan se on näin yksinkertaista, vaikka muitakin syitä on.
Vastaavasti mesipistiäisten merkitys ihmiselle on yksiselitteisesti välttämätön. Kysymys ei ole vain hunajasta, vaikka sitä helposti pidetään mesipistiäisten päätuotteena. Todellisuudessa hunajan tuottavat ihmisen jalostamat tarhamehiläiset. Mutta ilman pölyttäviä hyönteisiä meillä olisi olennaisesti vähemmän ihmisen hyödynnettävissä olevia kasvituotteita. Ihminen voi toki korvata hyönteiset siitepölyastialla ja pehmeällä sudilla, mutta kun kysymys on miljardeista pölytettävistä hedelmistä, marjoista ja muista kasveista, on paljon fiksumpaa antaa pörriäisten hoitaa homma ammattitaidolla ja kustannuksitta.
* * *
Dave Goulsonin kyydissä lukija saa valtavasti uutta tietoa kimalaisista ja muista kirjoittajan loputtoman mielenkiinnon kohteiksi joutuneista eläimistä ja ilmiöistä. Samalla lukija saa realistisen kuvan siitä, miten työlästä pienten hyönteisten tutkiminen on. Tätä kuvaa hyvin se, että edes Goulson ei ole kunnolla päässyt seuraamaan kimalaisten parittelua luonnonolosuhteissa. On yksikertaisesti vaikea olla oikealla paikalla oikealla hetkellä.
Goulson pyrkii osaltaan myös purkamaan ihmisten mielissä olevia aiheettomia pelkoja. Suurin osa mesipistiäisistä ei todellakaan jahtaa ihmisiä maittavan aterian toivossa. Varsinkin kimalaisilla on pistämisen kynnys hyvin korkea, vaikka syksyisin parveilevat nälkäiset ampiaiset tunnetaan parhaiten kynnyksen mataluudesta. Ihmisellä ei normaalisti ole mitään järjellistä syytä vahingoittaa tai surmata kimalaista. Kuningattaren tapauksessa (keväällä) kyseessä on kirjaimellisesti joukkosurma tai kansanmurha, sillä kimalaiset elävät ja kuolevat kuningattarensa tahtiin.
Pörröiset kimalaiset herättävät useimmissa ihmisissä myönteisiä mielikuvia. Kesä, lämpöä. kukkasia, tuoksuja, kimalaisen pörinää, elämä on mallillaan. Dave Goulson toivoo, että näkisimme asiat vielä hiukan syvällisemmin ja auttaisimme mesipistiäisiä auttamaan meitä myös silloin, kun idylli ei ole täydellinen. The Bumblebee Conservation Trust on brittiläinen säätiö, joka tähtää Brittein saarilla elävien mesipistiäisten elämän turvaamiseen. Tällainen voisi olla paikallaan myös Suomessa.
Minun helvetissäni on erityinen osasto ihmisille, jotka käyttävät sanaa digi, kun pitäisi puhua verkoista, palveluiden mobiiliudesta, teknologian automatisoitumisesta ja globaalin big datan hallinnan ongelmista. Pekka Vahvanen kuuluu tuolle erikoisosastolle ilman muuta, vaikka hänen kirjansa Kone kaikkivaltias : Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (Atena 2018) on paljon muutakin kuin "digin" väärin käyttämistä. Pekka Vahvanen voisi testata oman digipakkomielteensä asteen korvaamalla termin "digi" kaikissa kymmenessa käyttömuodossaan ilmaisulla "digitaalinen koodaustapa" ja pohtimalla, millaista tuhoa CD-levy maailman ensimmäisenä "digilaitteena" on musiikin puolella saanut aikaan.
Vahvanen ilmoittautuu konservatiiviksi, joka ei omista älypuhelinta. Osittain sekavan teknopessimistisen terminologian takana on Vahvasella vahva usko siihen, että maailman verkottuminen, some ja riippuvuus modernista viestintäteknologiasta ovat enemmän uhka kuin mahdollisuus. Pohjimmiltaan Vahvanen onkin perinteinen teknologiavetoisen kehityksen kriitikko, joka haluaisi pysäyttää vimmaisena kiitävän muutoksen, joka uhkaa jo heikentää ihmisen subjektiivista elämänlaatua ja onnen tunnetta. "Meistä on tulossa oman menestyksemme uhreja", kuten kirjan takakansiteksti tiivistää.
Vahvanen ei ole tutkija vaan toimittaja. Hän on perehtynyt laajasti kritisoimiinsa ilmiöihin, eikä varsinaisesti huutele tyhjän päältä. Välillä lukijaa ehkä kiusaa Vahvasen opettajamainen ote, joka luettelee jokaisen sivistyneen lukijan muutenkin hyvin tuntemia asioita. Näissä kohdissa lukisi paljon mieluummin Vahvasen omia näkemyksiä ja perusteluja. Omaperäiset ajatukset ovat tunnetusti harvinaisia, eikä niitä mielestäni myöskään tästäkään saarnasta oikein löydy. Vahvasen huolenaiheiksi pukemat väitteet ovat kuitenkin niin apokalyptisia, ettei niitä tee mieli päästää kritiikittä läpi.
* * *
Pekka Vahvanen kuuluu selkeästi niihin uuden teknologian vastustajiin, joitten mielestä "on menty liian pitkälle" ja joiden mielestä teknologian tuottamasta mielihyvästä "maksetaan liian kova hinta". Mikään linkolalainen Vahvanen ei kuitenkaan ole, pikemminkin nostalgiaromantikko, joka haluaisi pysäyttää kehityksen internetiä ja kännyköitä edeltäneeseen aikaan - suunnilleen. Ydinkysymys on "edistyksen" määrittely. Vahvanen kritisoi yleistä tapaa nähdä tieteen ja teknologian liitto edistyksen ehtona ja takeena. Modernina luddiittina Vahvanen korostaa teknologisen edistyksen haittapuolia.
Mutta kyse ei ole vain haitoista, joista monissa tapauksissa voidaan olla helposti yhtä mieltä. Vahvasella on voimakas näkemys siitä, että kehitys ja edistys merkitsevät suoranaista uhkaa ihmiselle ajattelevana ja tietoisena lajina. Kuten luvun 3. Aivovuoto alaotsikko asian ilmaisee: "Kuinka digilaitteet tuhoavat ajattelua, näivettävät älyllistä kulttuuria ja uhkaavat demokratiaa."
Tässä kohdassa tulee Vahvasen saarnan heikoin lenkki selkeästi näkyviin. Hän on kyvytön tai haluton ajattelemaan, että ongelmana ei ole laite tai tekniikka. Ihmisen historia on täynnä teknisiä harppauksia, jotka eivät pelokkaiden ennusteiden mukaisesti ole tuhonneet ihmiskuntaa. Vahvasen sinänsä perustellusti esiin nostamat ongelmat näyttävät usein teknologialähtöisiltä, mutta eivät mielestäni sitä kuitenkaan ole. Kun keskittyy haukkumaan teknologiaa ja laitteita, jää varsinainen ongelma helposti tunnistamatta ja huomaamatta.
* * *
Vahvanen kyllä puhuu kapitalismista ja sen edellytyksistä. Hän ei kuitenkaan näytä halukkaalta erittelemään, mikä kapitalismin ja teknisen kehityksen liitossa on vaarallista, mikä tarpeen ja hyväksi ihmiselle. Erityisesti pakkomielle "digitaalisuuden" tuhoisuudesta luultavasti estää Vahvasta havaitsemasta, että ihmiskuntaa eivät uhkaa niinkään Googlen & Co kaikenkattava valta tai supertekoälyn epäinhimillinen vallankumous, vaan kapitalismin kyvyttömyys tyytyä kohtuulliseen ja siihen liittyvä rahan valta, joka ei ole enää kenenkään hallinnassa. Tehokkaita toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ei saada aikaan, koska ne edellyttäisivät kapitalismin logiikan hylkäämistä.
Kun Vahvanen kritisoi "digilaitteita", hänen pitäisi kritisoida kapitalistista kasvuajattelua, joka on sekä ekologisesti kestämätön että sosiaalisesti tuhoisa. Isojen mediajättien valta romahtaa, kun mainostajien raha loppuu. Googlet ovat liikeyrityksiä, ei niistä ole todellisiksi maailmanpoliiseiksi. Mutta fossiilipolttoaineisiin perustuva kapitalismi ei romahda, ellei sen tilalle rakenneta uskottavaa ja toimivaa vaihtoehtoa. Sen täytyy olla jotain parempaa kuin toisen maailmansodan molemmin puolin elänyt ns. reaalisosialismi. Mutta sen täytyy kuitenkin sisältää nykyisen rahakapitalismin kieltäminen.
Vahvasen ajatus "Käsi, joka hallitsee Googlen algoritmeja, hallitsee koko maailmaa" kuulostaa pelottavan uskottavalta, mutta ei ole mielestäni totta. Google, Facebook ja Amazon ovat muokanneet modernin viestinnän maailmaa, mutta eivät ne kapitalismin ytimeen ole koskeneet. Mikään niistä ei toimi esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun eturintamassa, koska ne ovat palasia kapitalistisen kakun jakotaistelussa. Vahvasen "kone" on pääosin kapitalismin synnyttämä ilmiö, jonka yöpuoli voidaan saada kuriin vain puuttumalla kapitalismin perusvikaan: se ei lähde ihmisestä vaan ahneudesta.
