Pörriäisten lumoissa

Dave Goulsonin Kimalaisen kyydissä : Matka mesipistiäisten maailmaan (Gaudeamus 2019) on sekä tärkeä ja hyödyllinen että hauska kirja. Se viihdyttää biologiasta ja luonnosta kiinnostunutta, mutta      myös vetää maton alta monilta kuvitelmilta, joita meillä on hyönteisistä. Itse asiassa kirjan häkellyttävin viesti kertoo siitä, miten vähän ihminen tuntee edes kaikkein läheisimpien hyönteisten elämää ja biologiaa. Dave Goulson on siitä hyvä kirjoittaja, että hän muistuttaa koko ajan tutkimuksen kokemista epäonnistumisista ja siitä, miten vähän tutkittua hyönteistietoa meillä on. Auli Kilpeläisen luonteva käännös välittää Goulsonin tarinoinnin onnistuneesti. En tiedä, onko alkuteoksessakaan mitään kuvitusta, mutta kyllä värikuvat kymmenistä seuratuista mesipistiäisistä olisivat olleet tarpeen. Nyt piti koko ajan vierailla googlaamassa.

Goulson on tutkijana ja kirjoittajana ns. yleisöystävällinen. Hän ei piiloudu ammattisanaston taakse, ei peittele motiivejaan tai erinäisten tutkimusten vaatimia uhreja. Goulson kirjoittaa rehellisesti ja sehän on aina ilahduttavaa. Hän on myös viehättävällä tavalla maaninen, mitä varmaan tarvitaan kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä edellyttävässä tutkimuksessa, kuten myös monokulttuurisen heinäpellon muuttamisessa kukkakedoksi. Viimeksi mainittua Goulson harrastaa Ranskasta ostamallaan maatilalla, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti ilahduttaa kimalaisia ja niiden ystäviä.

Goulson on myös opettaja ja organisaattori, jonka ansiosta Isossa-Britanniassa on peräti kimalaisten etua ajava säätiö. Goulson ei vähättele ongelmia, mutta hän suhtautuu niihin biologin ja syvällisen harrastajan rauhallisuudella. Tarvitaan tietoa, tarvitaan rahaa, mutta ennen muuta tarvitaan pieniä tekoja. Kun tehomaatalous tuhoaa miljoonia hehtaareja kukkamaita, ratkaisuna ei ole repiä hiuksia päästä vaan istuttaa kukkamaita omin voimin ja yhteistyössä maankäyttäjien kanssa. Goulsonin linja tuntuu järkevältä ja menestykselliseltä. 

* * *

Onko tällaisessa kimalaismaniassa mitään järkeä? Mitäpä ihminen mahtaa sille, jos jokin laji katoaa ja uusia tulee tilalle? Antaa luonnon olla rauhassa, kyllä se tasapaino löytyy jos on löytyäkseen. Muuten aivan kannatettava näkökanta, mutta kun ongelmat johtuvat juuri siitä, että ihminen ei ole antanut kimalaisten olla rauhassa vaan on ahneuksissaan synnyttänyt mahdollisuuden, että pääosa maailman mesipistiäisistä kokee romahduksen ja pahimmillaan sukupuuton. Pääsyyllinen on tehomaatalous, joka on toisaalta hävittänyt mesipistiäisten kaipaamat ekotyypit ottamalla ne kukattomien viljelykasvien käyttöön (muutamin poikkeuksin kuten rypsi), toisaalta uhkaa levittää mesipistiäisten paikalliset taudit kaikkialle maailmaan hunajateollisuuden ratkaisujen takia.

Goulson muistuttaa, että monissa tapauksissa emme tarkasti tiedä, mikä kimalaisten ja muitten hyötyeläinten joukkokuolemia ja vähenemistä aiheuttaa. Toisaalta hän myös muistuttaa, että riittävän usein tiedämme syyllisen oikein hyvin. Jos mesipistiäisten tarvitsemat kukat raivataan pois, julistetaan pörriäisille samalla kuolemantuomio. Pohjimmiltaan se on näin yksinkertaista, vaikka muitakin syitä on.

Vastaavasti mesipistiäisten merkitys ihmiselle on yksiselitteisesti välttämätön. Kysymys ei ole vain hunajasta, vaikka sitä helposti pidetään mesipistiäisten päätuotteena. Todellisuudessa hunajan tuottavat ihmisen jalostamat tarhamehiläiset. Mutta ilman pölyttäviä hyönteisiä meillä olisi olennaisesti vähemmän ihmisen hyödynnettävissä olevia kasvituotteita. Ihminen voi toki korvata hyönteiset siitepölyastialla ja pehmeällä sudilla, mutta kun kysymys on miljardeista pölytettävistä hedelmistä, marjoista ja muista kasveista, on paljon fiksumpaa antaa pörriäisten hoitaa homma ammattitaidolla ja kustannuksitta.

* * *

Dave Goulsonin kyydissä lukija saa valtavasti uutta tietoa kimalaisista ja muista kirjoittajan loputtoman mielenkiinnon kohteiksi joutuneista eläimistä ja ilmiöistä. Samalla lukija saa realistisen kuvan siitä, miten työlästä pienten hyönteisten tutkiminen on. Tätä kuvaa hyvin se, että edes Goulson ei ole kunnolla päässyt seuraamaan kimalaisten parittelua luonnonolosuhteissa. On yksikertaisesti vaikea olla oikealla paikalla oikealla hetkellä. 

Goulson pyrkii osaltaan myös purkamaan ihmisten mielissä olevia aiheettomia pelkoja. Suurin osa mesipistiäisistä ei todellakaan jahtaa ihmisiä maittavan aterian toivossa. Varsinkin kimalaisilla on pistämisen kynnys hyvin korkea, vaikka syksyisin parveilevat nälkäiset ampiaiset tunnetaan parhaiten kynnyksen mataluudesta. Ihmisellä ei normaalisti ole mitään järjellistä syytä vahingoittaa tai surmata kimalaista. Kuningattaren tapauksessa (keväällä) kyseessä on kirjaimellisesti joukkosurma tai kansanmurha, sillä kimalaiset elävät ja kuolevat kuningattarensa tahtiin. 

Pörröiset kimalaiset herättävät useimmissa ihmisissä myönteisiä mielikuvia. Kesä, lämpöä. kukkasia, tuoksuja, kimalaisen pörinää, elämä on mallillaan. Dave Goulson toivoo, että näkisimme asiat vielä hiukan syvällisemmin ja auttaisimme mesipistiäisiä auttamaan meitä myös silloin, kun idylli ei ole täydellinen. The Bumblebee Conservation Trust on brittiläinen säätiö, joka tähtää Brittein saarilla elävien mesipistiäisten elämän turvaamiseen. Tällainen voisi olla paikallaan myös Suomessa.