Itselle nauramisesta

Olen kuullut useammankin kerran, että vitsailen ja nauran liikaa. Täysin mahdollista, kaikille sopivaa määrää on vaikea määritellä tai huomata ja mitoittaa. Olen kuitenkin tanakasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi ottaa itseään liian vakavasti. Elämässä tuppaa kaikki kärsimään, jos ei osaa tai halua nauraa itselleen. Tosikot pilaavat ilman, narsistiset tosikot voivat tuhota koko maailman.

Koko ajan ja kaikelle ei tietenkään kannata nauraa, ei elämä niin yksipuolista ole. Vakavoitumiselle on omat tärkeät hetkensä, joskus siinä voi vierähtää pidempikin tovi. Mutta jos koko ajan vakavoituu oman persoonansa äärellä, hälytyskellon pitäisi kilistä. Vaikka kuinka pyrkisimme parempaan, nykyhetkellä olemme sitä mitä olemme, emme enempää, emme vähempää. Vaikka siinä olisi paljon vakavasti otettavaa, aina on piirteitä, joihin kannattaa suhtautua rennosti ja hilpeydellä.

En tarkoita, että esimerkiksi vakavaan sairauteen pitäisi suhtautua naureskellen ja vähätellen. Tai sydänsuruihin, romanttisiin tai todellisiin. Jos edessä on hankala tentti, työhaastattelu tai parisuhteen paljastaminen vanhemmille, heleän naurun määrä kannattaa pitää kohtuuden rajoissa. Haaste on haaste, eikä nauru aina ole paras väline haasteen kohtaamisessa. Mutta voi sitäkin aika usein kokeilla, jos muu ei tunnu tehoavan.

* * *

Tarkoitukseni on keskittyä itselle nauramiseen, lähinnä sen kyvyn tärkeyteen ja rooliin säälliseksi kansalaiseksi kasvamisessa. Taustalla on havainto, jonka mukaan ainakin itse viihdyn parhaiten sellaisten seurassa, jotka uskaltavat nauraa itselleen tai mikä parasta, nauravat kaikkein eniten juuri itselleen ja omille mokilleen. Ei itseironian kyky tietenkään mikään harvinaisuus ole, kyllä siihen törmää, kun vuosia kertyy ja ihmisiä tapaa. Mutta mielestäni liian harvoin silti.

Mutta ei pidä sekoittaa toisiinsa itseironiaa ja itsensä vähättelyä. Osa meistä suhtautuu nimittäin itseensä niin vakavasti, että näkee kaikki tekonsa jotenkin vajaina ja puutteellisina, eikä anna kenenkään luulla, etteikö tämä vajakki olisi tietoinen asioiden tilasta. Äänekäs itsensä vähättelijä ei kuitenkaan naura itselleen, vielä vähemmän huonolle itsetunnolleen, vaan ottaa molemmat kuolemanvakavasti. Se on aina huolestuttavaa, eikä ainakaan terveellistä.

Jos ihminen kykenee nauramaan itselleen, hän tekee sen myös silloin, kun kasvojen säilyttäminen voisi olla ihan mielekäs vaihtoehto. Eli ei vain silloin, kun moka on jo tapahtunut ja sen peittely ei ole enää mahdollista. Jos kykenee nauramaan jo etukäteen sille, että minun korkea-arvoisuuteni yrittää jostain, missä epäonnistuminen on todennäköistä, voi onnitella itseään. Siis kun esimerkiksi suostuu häävalssiin, vaikka tietää, ettei osaa tanssia edes välttävästi. Tai suostuu pelaamaan sulkapalloa itseään 40 vuotta ja kiloa edullisemmassa asemassa olevan kanssa.

* * *

Itseironian kyky ja kyvyn aktiivinen soveltaminen ei tee ihmisestä muita parempaa. Mutta se tekee ihmisestä helpommin kohdattavan, vaarattomamman ja parhaassa tapauksessa hauskemman. Itse kartan lähes vaistomaisesti totisia ja hymyttömiä ihmisiä. En mielelläni kohtaa toista kertaa ihmistä, joka osoittautuu sekä huumorintajuttomaksi että varsinkin kyvyttömäksi nauramaan omalle typerälle käyttäytymiselle. Tässä suhteessa itseironia liittyy nöyryyteen, josta olen aiemmin kirjoittanut. Aidosta nöyryydestä kumpuaa yllättävän usein nauru omien hölmöilyjen äärellä.

Heikentääkö itselle nauraminen ihmisen sosiaalista asemaa? En suoraan sanoen tiedä. Sanoisin, ettei heikennä, vaan vahvistaa. Mutta varsin monet ihmiset näyttävät olevan toista mieltä ja pitävät omien heikkouksien myöntämistä ja niille nauramista tappiona tai ainakin huonona taktiikkana, joka johtaa häviöön. Näkemysero johtunee siitä, etten itse näe ihmisyhteisöä kilpailun, vaan potentiaalisen yhteistoiminnan areenana. Yhdessä nauraminen vahvistaa, mutta eikö vielä vahvempi ole ihminen, joka uskaltaa julkisesti nauraa itselleen? Yleisen sanonnan mukaan kaikki yksinvaltiaat pelkäävät eniten naurua.

Itselle ei pidä nauraa ilkeästi, kuten ei muillekaan. Ilkeys ei tuota mitään hyvää, kenellekään. Kun nauraa itselleen, nauraa samalla koko tälle ihmiskunnalle, joka näyttelee eliökunnan herraa, vaikka todellisuudessa kaikesta päättävät bakteerit ja virukset, nuo merkilliset "molekyylikoneet", kuten Kari Enqvist on nasevasti määritellyt. Aina kun tulee mieleen, että minäpä sitä olen kuitenkin aika tärkeä maailman osa, kannattaa lopuksi päästää vähintään pieni naurahdus.

Syksyn 2017 kuluessa menetin - tilapäisesti, kuten sittemmin kävi ilmi - melkein kaikki hiukseni ja mikä vielä karmeampaa, myös vuodesta 1970 lähtien hellimäni viikset. Näky peilissä oli perin murheellinen, mutta en silti voinut olla nauramatta, niin koomiselta lopulta näytin, jonkinlaiselta Klonkun ja hapsuhiuksisen orankivauvan yhdistelmältä. Kun ihminen vanhenee, iho ja lihakset laiskistuvat, maha tuppaa kasvamaan ja kaikki roikkuu. Miten muuten siihen kaikkeen voisikaan suhtautua kuin naurulla? Ei ainakaan levittämällä maalia päälle tai piilottamalla kaljua hattuun muussa kuin auringolta suojautumisen tarkoituksessa.