Inhoan Cliff Hangeria

Tajusin juuri, että olen aina, siis koko elämäni, inhonnut jatkokertomuksia, jotka annostellaan lukijalle (nykyään myös katsojalle) pieninä annoksina ja mieluiten niin, että annos päättyy jännittävään cliffhangeriin eli tilanteeseen, joka saa seuraajan odottamaan kiihkeästi seuraavaa jaksoa. Hämärästi on jäänyt mieleen tekniikka, jota loputon saippuasarja Kauniit ja rohkeat käytti - ja käyttää varmaan edelleen. Sarjahan satsasi puhumattomiin lähikuviin ihmisten kasvoista. Ideana oli kai korostaa, kuinka jähmettävän tiedon näyttelijä oli juuri saanut jonkun lähimmäisensä käyttäytymisestä tai alkuperästä.

Tajusin jatkokertomusinhoni, kun lueskelin vessassa tuoreinta Viivi & Wagner vuosikirjaa Sian vuodet 2008-2009. En lue V&W strippejä mistään tuoreeltaan, mutta olen ostanut kaikki nämä vuosikirjat. Tavallaan tämä on huono esimerkki, koska strippien jatkuvuus on Jussi "Juba" Tuomolalla poikkeus, mutta käytän sitä silti kuvaamaan sitä tunnetta, että yksittäinen strippi tai televisiosarjan jakso voi olla ärsyttävä, kun mieli on kärsimätön. Tunne on vähäisempi jonkun Fingerporin kaltaisen ilmiön kohdalla, koska se nautitaan joka tapauksessa strippi kerrallaan tarvittavan pohdinnan takia.

Parhaita esimerkkejä ovat ehdottomasti suoratoistopalveluiden sarjat, joita on kahta lajia. Niitä, jotka voi vähän vanhempina katsoa putkeen cliffhangereille keskaria vilauttaen (ne tietysti ovat siellä paikallaan jokaisen jakson lopussa, mutta katsoja ei piittaa, koska jatkoa seuraa saman tien) ja niitä, joissa seuraavaa jaksoa täytyy odottaa viikko tai uutta tuotantokautta odotellessa ties kuinka pitkään. Ei tarvinne korostaa, kuinka paljon inhoan sekä viikon odottelua että varsinkin ajatusta, että sarja jatkuu ties monena kautena, joiden aikataulua ei voi tietää ja jotka joskus jäävät kokonaan tulematta.

* * *

Suosin ehdottomasti minisarjoja, joissa tyydytään kohtuuteen ja ripotellaan tavara esimerkiksi kuuden jakson mittaiseksi. Sellaisen kohdalla tietää, että kaikki on tässä, katso tai älä katso. Periaatteessa sarja, joka on jatkunut ties kuinka monta tuotantokautta, on minulle kauhistus, johon en vapaaehtoisesti kohdista vähäistä huomiotani. Tuore sarja Devs (HBO) oli juuri ja juuri siedettävä, koska se oli terveellisen lyhyeksi mitoitettu, vaikka pakottikin odottamaan seuraavaa jaksoa aina viikon kerrallaan.

Ärsyttävämpää lajia edustaa Watchmen (HBO), joka on sekin vain yhdeksän jakson pituinen, mutta jättää tarinan ja tapahtumat niin monitulkintaisiksi ja avoimiksi, ettei katsoja tiedä, pitäisikö uskoa tämän olleen tässä, vai hautooko tuotantoyhtiö jatkoa, vaikka ei sellaisesta mitään puhu. Modernin televisiotuotannon ominaisuuksiin kuuluu, että luvattukin jatko voi jäädä toteutumatta, jos katsojaluvut eivät vastaa jonkun pampun toiveita. Näinhän kävi sarjalle Swamp Thing (HBO), jossa ei edes pääkelmi ehtinyt saada rangaistusta.

En ole mikään innokas television edessä istuja, mutta lienee käynyt selväksi, että jos jostain - yleensä scifi-henkisestä - kiinnostun, paras tapa on voida katsoa koko satsi kerralla. Näin tein Matt Groeningenin sarjalle Disenchantment (Netflix), jonka molemmat 10 jakson kokonaisuudet katsoin kertaistumalla, koska ne viisaasti julkaistiin kerralla, eikä viikoittain kiduttamalla. Jälleen on helppo todeta, että tilanne on aivan toinen sellaisten animaatiosarjojen kohdalla, joissa aitoa jatkumoa ei  ole tai ne ovat perin harvinaisia. Ei ole mitään ongelmaa katsoa yhtä jaksoa The Simpsoneista tai Futuramasta (Groeningenissa pysytellen), koska ne eivät pääty cliffhangeriin.

* * *

Kirjallisuudessa jatkokertomukset ovat historiallisesti olleet yleisiä. Pääsyynä lienee aina ollut se, että vähävaraisetkin ihmiset on saatu ostamaan kirjoja myymällä ne pieninä ja halpoina jatkokertomusvihkosina. Monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat syntyneet maailmaan vaivaisina vihkosina, eivät suinkaan suoraan nahkaselkäisinä, uljaina tiiliskivinä. En osaa sanoa, onko jatkokertomuksia rakastettu vai inhottu, itse en sellaisiin tietenkään haluaisi joutua tyytymään, paitsi jos varmasti kaikki osat ovat ulottuvilla ja varmasti hallussa.

Esiintyykö muissa taiteissa cliffhangereita tai jatkokertomuksia? Kuvataiteissa nyt ei kai ainakaan, mutta entä musiikissa? Ainakin 1700-luvulla musiikin tilaajat kelpuuttivat vain uudet teokset, vanhoilla ei ollut mitään arvoa, vaikka olisivat kuinka hyviä olleet. Mutta ehkä se on kuitenkin vähän eri asia. Entä se, kun nuorena odotimme vimmaisina The Beatlesin uutta albumia? Ei mikään albumi sinänsä päättynyt cliffhangeriin, mutta uuden popmusiikin jano oli niin hirveä, ettei minkään suosikkibändin levytystahti pystynyt sitä sammuttamaan. Samaa kärsimätöntä odotusta siis, vaikka ehkä hiukan eri tavalla.

Ehkä tämän kärsimättömyystaudin eräs oire on, että sitä rakastaa kaikenlaisia Complete-julkaisuja. Sellaisia, joissa on taatusti kaikki, mitä kyseiseltä luovalta taholta on saatavissa. Sellaisia voi tietysti olla vasta, kun se luova taho on kuollut tai muuten varmasti lopettanut. "Kaiken" saaminen omaan kokoelmaan tuottaa varmasti kummallista, mutta silti todellista mielihyvää ja stressitason alenemista. Itselläni on kaikki, mitä Wolfgang Amadeus Mozart, Frank Zappa ja Hayao Miyazaki (toistaiseksi) ovat tehneet tai julkaisseet. Se tuottaa tyydytystä myös siksi, etten kulttuurin kuluttajana ole suoratoistolähettimen epäluotettavuuden varassa. Mutta se on jo toinen tarina, jota ei ole syytä kertoa tässä.