Eurooppalainen huijaus

Nobel-palkitun taloustutkija Joseph E. Stiglitzin kirja Euro : Voiko Eurooppa selvitä hengissä yhteisestä valuutasta? (Into 2020, onnistunut käännös Kirsimarja Tielinen) on masentavaa luettavaa. Alakuloiseksi painuu ainakin, jos kuuluu niihin eurooppalaisiin, joiden isänmaa on liitetty yhteisvaluuttaan ylätason päätöksellä ja harkiten kansalaisten mielipide ohittaen, kuten esimerkiksi Suomessa tapahtui (kiitos vaan Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö, jotka ohititte kansan tahdon). Euro on masentava kertomus kolmen vuosikymmenen mittaisesti huijauksesta, vedätyksestä ja tihutyöstä. Stiglizin perusteellisen ja osin raskaslukuisesti jankkaavan selvityksen jälkeen lukija joutuu kysymään itseltään, ovatko troikan (EU-komissio, Euroopan keskuspankki EKP ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF) päättäjät uskomattoman jääräpäisiä typeryksiä, jotka ansaitsevat surkeasti onnistuneesta työstään ainakin potkut ja muhkeat vahingonkorvausvaatimukset vai häikäilemättömien suurpankkien ja -yhtiöiden rikollisia juoksupoikia, jotka kuuluvat vankilaan?

Stiglitz ei itse aseta kysymystä näin, koska hän on valinnut tyylilajiksi rivien välistä lukemiseen suosittelun. Hyvä esimerkki tyylistä on se, kuinka Stiglitz toistuvasti käyttää ilmaisua "jotkin maat (kuten Saksa)" välttyäkseen alituisen Saksan suoran syyttämisen. Herrasmiesmäinen tyyli ei muuta kirjoittajan selkeää tuomiota: yhteisvaluutan suunnittelussa epäonnistuttiin perusteellisesti, yhteisvaluuttaan sidottiin maita, joita siihen ei olisi koskaan pitänyt sitoa (ainakin Kreikka, Espanja, Italia ja Portugali), euro on epäonnistunut tähän asti tavoitteessaan luoda hyvinvointia, työllisyyttä ja vahvistaa kansakuntien yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Stiglitz ei löydä käytännössä mitään asiaa, joka olisi yhteisvaluutan kohdalla toiminut luvatulla tavalla. Hänellä on myös selkeä selitys epäonnistumiselle. Hirttäytyminen Saksan itsekkääseen ylijäämäpolitiikkaan, uusliberalistiseen vyönkiristyspolitiikkaan ja yksipuolisesti pankkeja ja suuryrityksiä hyödyttäviin ratkaisuihin ovat kaikki vaikuttaneet samaan suuntaan. Euron ulkopuolelle jääneet maat ovat pärjänneet tilastojen mukaan euroaluetta paremmin, ja Stiglitz ei taloustieteilijänä kaihda sanomasta, että selitys on juuri eurossa, ei missään muussa. 

* * *

Yhteisvaluutan epäonnistumisen tekniseksi pääsyyksi Stiglitz määrittelee EKP:n keskittymisen inflaation torjuntaan ja euron kurssiin sidottujen maiden kyvyttömyyden taistella täystyöllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta valuuttakurssia muuttamalla. Saksa on pitänyt itsekkäästi kiinni ylijäämästään suostumatta jakamaan siitä "moraalittomina" pitämilleen Välimeren alueen maille, joiden alijäämät ovat kasvaneet sietämättömiksi. Suomessa tällä Saksan politiikalla on ollut paljon kannattajia. Stiglitzin mukaan kyse on talouden ymmärtämättömyydestä, sillä Saksan linja ei hyödytä pidemmällä tähtäimellä edes sitä itseään, vaan maa vajoaa muun euroalueen mukana siinä missä heikommatkin alueet. Stiglitz sanoo suoraan, ettei Saksan talous ole niin hyvässä kunnossa kuin ylijäämästä voisi päätellä.

Vaikka Stiglitz osoittaa toistuvasti EU:n päättäjien talouspoliittisen ammattitaidon puuttumista, hän korostaa ratkaisevaa olleen kuitenkin poliittinen tahto ajaa jääräpäisesti eteenpäin mallia, joka ei ole missään vaiheessa toiminut. Hän syyttää euron epäonnistumisesta euron suunnittelijoita ja käytännön soveltajia, mutta aivan erityisesti troikkaa, jonka armottomat päätökset runtelivat Kreikan henkihieveriin vain siksi, että uusliberalistinen ideologia vaatii uhrin rankaisemista ja syyllisten eli saksalaisten ja ranskalaisten suurpankkien saatavien pelastamista. Lopulta Stiglitz mainitsee muutaman kerran painokkaasti sen henkilön, johon hän tämän epäonnistuneen linjan personoi eli Saksan valtiovarainministerinä 2009-2017 toimineen Wolfgang Schäublen.

Mikäs tulipunainen kommunisti tämä Stiglitz on, kun näin kovasti EU:n toimia arvostelee? Columbian yliopiston professori, joka sai Nobelin palkinnon 2001 ja toimi Maailmanpankin pääekonomistina 1997-2000. Vuonna 2011 Time-lehti nimesi Stiglitzin yhdeksi sadasta maailman vaikutusvaltaisemmasta ihmisestä. Stiglitz kannattaa georgismiksi kutsuttua omistusoikeudellista filosofiaa ja talousteoriaa. Mikään Yhdysvaltain ylivaltaa kannattava atlantisti hän ei ole, vaikka näkeekin monet oman maansa ratkaisut Euroopan ratkaisuja parempina. Tämän kirjansa perusteella Stiglitz on poliittisesti maltillinen demari, joka kannattaa kapitalismia, mutta ei uusliberalistista mellastelua, vaan tiukasti säänneltyä markkinataloutta, joka tähtää yhteiseen hyvään. Ei siis ihme, että hän on toiminut myös Ison-Britannian labourpuolueen avustajana ja Jeremy Corbynin tukijana. Näillä ansioillahan saa kyllä Yhdysvalloissa jo kommunistin leiman.

* * *

Stiglitzillä on kunnon valistajan tyyliin rakentavia ehdotuksia Euroopalle. Päävaihtoehtoja on kolme: (1) jatketaan nykyistä rämpimistä ja valmistaudutaan populistisen äärioikeiston valtaannousuun, (2) tehdään eurosta joustava luomalla 2-3 aluetta, joilla on kullakin oma valuuttakurssinsa tai (3) irrottamalla valuuttaliitosta maat, jotka siihen eivät kerta kaikkiaan sovi. Stiglitz arvelee EU-eliitin (minun termini, Stiglitz ei sitä käytä) kieltäytyvän muuttamasta linjaansa, mutta toivoo joustavan euron saavan edes huomiota tutkittavana vaihtoehtona. Euroalueen pienentämiseen Stiglitzillä on yllättävä ehdotus. Hän toteaa, että kaikkien kannalta olisi helpointa, jos eurosta eroaisi Saksa. Se olisi myös Saksan oman edun mukaista, vaikka schäublelainen ajattelu ei moista tietysti koskaan myöntäisi.

Stiglitzin kirja on pääosin kirjoitettu 2016 ja siinä on 2018 kirjoitettu lisäluku brexitin jälkeisestä ajasta. On vaikea arvioida, onko mitään olennaista tapahtunut kirjan kirjoittamisen jälkeen. Kirjan huomio on Euroopassa, eikä Stiglitz esimerkiksi kommentoi ollenkaan Donald Trumpin presidenttikautta ja sen vaikutusta kansainväliseen talouteen ja politiikkaan. Kirjoittaja tuntee erityisesti Kreikan tilanteen hyvin, koska hän toimi 2010 siellä hallituksen neuvonantajana. Siksi ei ole ihme, että hän arvostelee kirjassaan Kreikan esittämistä syyllisenä, kun maa joutui selkeästi sijaiskärsijäksi ja uhriksi epäonnistuneen europolitiikan takia. Talouskriisiä eivät aiheuttaneet huolettomat kreikkalaiset ihmiset, vaan holtittomasti luottoja antaneet eurooppalaispankit.

Joseph E. Stiglitzin kaltaisen ammattilaisen kanssa on vaikea väitellä, siksi tällaiset kirjat mielellään vaietaan kuoliaiksi. Pidän silti varmana, että EU-johdossa Stiglitzin madonlukuja on luettu silmä tarkkana, vaikka ehkä posket hiukan punoittaen. Tiedä vaikka meidän oma Jyrki Kataisemme olisi EU-pestinsä aikana joutunut kirjaan paneutumaan, vaikkei hän suoraan eurosta vastuussa ollutkaan. En pysty löytämään edes sitä vähäistä toiveikkuutta, jota Stiglitz pontevasti rakentaa. Tottapahan älyttömistä linjauksista olisi jo luovuttu, jos niitten älyttömyys olisi myönnetty. Masentavin vaihtoehto onkin se, että Stiglitzin kuvaama epäonnistuminen on ollut tietoinen ratkaisu, jossa yhteisvaluuttaan huijattujen maitten kansalaiset on pantu takaamaan pankkiirien ja finanssikeinottelijoiden voitot. Heille hyvin toimivaa ei tietenkään korjata, sanoi asiantuntija mitä hyvänsä.