Muurien murtamisen vaikeudesta

Anna Kontulan lähes tosiaikaisesti kirjoitettu ja julkaistu Muuri : Matka maailman suurimpaan vankileiriin (Into 2020) on yllättävä kirja. Vaikka sen keskipisteenä on Gaza, Israelin brutaalin apartheid-hallinnon julmasti ja vastoin kansainvälistä oikeutta saartama palestiinalaisten asuttama alue Välimeren rannalla, vastoin lukijan todennäköisiä odotuksia Gazaan ei koskaan päästä, vaan se jää Israelin rakentaman muurin taakse. Anna Kontulalle pysyvästi, ellei maailma ratkaisevasti muutu. Israel ei nimittäin häntä enää koskaan päästä maahan. Vaikka Gaza ei Israelin hallinnon mielestä ole sen miehittämä maa, mikään ei mene tai tule ilman Israelin viranomaisten ja armeijan lupaa.

Kontulan kirja ei kerrokaan Gazasta, vaan siitä, miten monimutkaista, haastavaa ja suorastaan mahdotonta on suunnitella ja toteuttaa edes pientä Gazan muuriin kohdistuvaa rauhanomaista mielenosoitusta. Sellaiseen Kontula kuitenkin suostui, kun israelilaiset aktivistit pyysivät. Taustalla on Gazan asukkaiden epätoivoinen tilanne, joka ei kiinnosta sen paremmin EU:ta kuin muitakaan suurvaltoja. Yhdysvallat tulee aktiivisesti Israelin nykyhallintoa ja sen väkivaltaista suhtautumista palestiinalaisiin. EU tanssii Israelin hallinnon heilutteleman holokaustikortin tahdissa, vaikka muodollisesti tukee Palestiinan kansan pyrkimyksiä ja tuomitsee miehityksen ja palestiinalaisten asutusten systemaattisen tuhoamisen.

Tuomitsee, mutta käytännössä sallii. EU:n läheiset suhteet Israelin tiedustelu- ja sotateknologisiin yrityksiin ovat tunnettuja, eikä niitä suhteita aiota vaarantaa jonkin niin mitättömän asian kuin palestiinalaisten ihmisten paremman tulevaisuuden takia. Sanat ovat yhtä, teot aivan muuta. Israelin hallinnon ei todellakaan tarvitse pelätä mitään EU:n taholta. Myös Suomi on innokas asekaupan osapuoli, sekä viemään että varsinkin ostamaan. Muuri on myös dokumentti siitä, miten mitään Israeliin liittyvää hanketta ei voi valmistella yhteistyössä eurooppalaisten viranomaisten kanssa. Heille lojaalius Israelin hallintoa kohtaan on ykkönen, palestiinalaisten auttaminen korkeintaan numero sata.

* * *

Anna Kontula kirjoittaa rauhallisesti, maltillisesti ja selkeästi. Tyyli on tuttu hänen muistakin julkisista teksteistään. Edes aihepiirin tavaton äärimmäisyys - Gazassa on 2 miljoonaa ihmistä, puolet heistä lapsia ja alaikäisiä, vankileirimäisissä olosuhteissa vailla toivoa vapautuksesta - ei saa hänen ääntään nousemaan. Siinä missä itse sättisin Israelin hallintoa ja sitä myötäileviä läntisiä poliitikkoja ankarin sanoin, Kontula kertoo viileästi tilanteen vaikeudesta ja monimutkaisuudesta. Hän ei myöskään kaihda kertomasta suoraan, ettei ryhtynyt hankkeeseen mistään palavasta Palestiina-solidaarisuuden kokemuksesta, vaan yleisistä syistä, koska Gaza on niin unohdettu ja tilanne siellä niin kauhistuttava.

Kontulan ratkaisu on tietenkin kaksipiippuinen. Lukija, joka on odottanut jännittävää toimintakuvausta Israelissa, pettyy väistämättä, kun hanke vielä epäonnistuu kirjan viimeisillä sivuilla muutaman onnettoman sattumuksen takia. Siksi onkin parempi lukea kirja kuvauksena siitä, miten vaikeaksi Israelin ja Palestiinan välinen ongelma on muuttunut, miten haastavaa kansainvälinen solidaarisuusaktivismi on ja miten vaikeaa erilaisissa toimintakulttuureissa eläneiden ja kasvaneiden ihmisten on toimia yhdessä. Kirja on myös opettavaista luettavaa jokaiselle, joka on joskus kysynyt, uskaltaisinko minä.

Kontula kuvaa avoimesti sitä ristiriitaa, joka syntyy, kun sinänsä luonteva ja ymmärrettävä halu tehdä jotain inhimillisen hädän hetkellä yhdistyy pakkoon miettiä mahdollisia seurauksia. Gazan rajalla voi kuolla tarkka-ampujan luotiin tai joutua muun väkivallan kohteeksi. Ulkomaalaisella parlamentaarikolla ei ole riskiä joutua Israelissa vankilaan, vaan edessä on automaattinen käännytys ja porttikielto. Sen sijaan rauhanomaiseenkin mielenosoitukseen ryhtyvää israelilaista tai palestiinalaista odottaa lähes varmasti vankilatuomio, johon luultavasti liittyy väkivaltaista kuulustelua, ehkä myös selkeää a kidutusta. Helppoja ratkaisuja ei ole, paitsi vetäytyminen.

* * *

Muuri on kiinnostava prosessikuvaus ja myös osuva sosiologinen tutkielma kansainvälisen solidaarisuustyön mutkallisuudesta ja sanoisinko epätasaisesta alustasta nykyistä viestintäteknologiaa unohtamatta. Siinä yhdistyvät ihmisen parhaat puolet, solidaarisuus, ystävällisyys, lojaalius ja rohkeus aina lähellä oleviin heikkouksiin kuten pelko, epäluotettavuus ja taipumus sählätä ja säätää, kun pitäisi toimia. Kontula kuvaa tätä kaikkea empaattisesti, mutta samalla kriittisesti. Mielenosoitus Gazan rajalla olisi voinut onnistua, mutta se epäonnistui inhimillisistä syistä. Teoriassa hyvä ja selkeä ei ole sitä aina todellisuudessa. Se harmittaa Kontulaa selvästi, vaikka hän ei sorrukaan syyttelyyn tai jälkiviisauteen.

Kun ei itse olisi koskaan uskaltanut lähteä tällaiseen yritykseen, ei tietysti voi kuin arvostaa Kontulan henkilökohtaista rohkeutta ja valmiutta kansanedustajana asettaa sekä arvovaltansa että maineensa koetteelle. Suomessahan on vahva Israel-lobby, joka koostuu paradoksaalisesti sekä kristillisistä syistä Israel-henkisistä että juutalaisuutta arvostavista ja puolustavista ihmisistä. Toisaalta kansanedustajan on otettava huomioon mahdollisuus, että kritiikkiä voi tulla myös islamofobiselta äärioikeistolta, joka ei todellakaan pidä juutalaisista, mutta ei myöskään katso mitään Palestiina-solidaarisuutta hyvällä. Käytännössä kummempia seurauksia ei tainnut olla, joskin myös asian näkyvyys jäi lyhytaikaiseksi.

Muuri on aina synkeä kirja, eikä vain siksi, että kertoo pohjimmiltaan pieleen menneestä hankkeesta. Kontula ei peittele sitä, että Palestiinan kysymykseen ei ole sen paremmin helppoa kuin nopeaakaan ratkaisua näköpiirissä. Israelia hallitsee israelinjuutalaisten vahvalla tuella äärioikeistolainen ja apartheid-poliittinen sionismi, jolle mikään muu kuin palestiinalaisten täydellinen alistaminen tai pois ajaminen ei kelpaa. Pohjoiseurooppalaista näkemystä kansalaisten tasa-arvosta taustasta riippumatta kannattaa hyvin pieni osa Israelin äänivaltaisista asukkaista. Myöskään palestiinalaisten asenteet eivät ole helposti muutettavissa. Heille kysymyksessä on tulevaisuus, joka vietetään joko pysyvästi vankileirillä tai sitten omassa valtiossa. Tällä hetkellä vankileirivaihtoehto näyttää ns. länsivaltojen päättämältä vaihtoehdolta.

PS. Kontula aloittaa kirjansa kuvailemalla analogisesti Euroopan suhtautumista Berliinin ja Gazan muureihin. Kovin monia eurooppalaisia ei näytä nolottavan, että he iloitsevat Berliinin muurin kaltaisen symbolin murtumisesta, mutta samaan aikaan annetaan täysi tuki valtiolle, joka rakentaa vielä pahempaa muuria. Muureillakin näyttää olevan ideologiset eronsa. Jotkut muurit ovat "hyviä", kaverin tekemiä.