Reidarin sarvet

Vierailin elokuussa 2020 Särestöniemessä ilman vahvoja ennakkoajatuksia. Reidar Särestöniemi oli persoonana ja taiteilijana periaatteessa "tuttu", mutta tuttunakin varsin tuntematon, kartoittamaton tapaus. Särestöniemi paikkana jätti minuun ristiriitaisia tuntemuksia. Olin ehkä odottanut jotain "vaatimattomampaa". Iso sisäuima-allas tuntui minusta falskilta, rannalla oleva Ounasjoen kylkeen rakennettu kylpyallas todelliselta. Taiteilijan homous oli tuolloin jo selkeästi esillä, vaikka en minä sitä Särestöniemen tauluista olisi välttämättä itsekseni tullut ajatelleeksi. Enkä ehkä vieläkään tule ajatelleeksi, se tuntui ja tuntuu taulujen värimaailman ja moniselitteisen symboliikan rinnalla yhtä vähän tärkeältä kuin kengännumero tai pankkitilin saldo.

Sarviini puhkeaa lehti : Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus 2025) on taiteilijan 100-vuotisjuhlinnan keskelle kirjoitettu tuore päivitys ihmisestä, taiteilijasta ja häntä ympäröineestä todellisuudesta. Kirjoittaja Noora Vaarala on hänkin Kittilästä kotoisin, mutta ei Reidarin maailmaan kasvanut, vaan enemmänkin aikuisena koko ilmiön havainnut. Vaarala toteaa kirjoittaneensa tämän kirjan, koska tajusi, ettei tiedä Reidar Särestöniemestä mitään. Se on minun korvissani oiva lähtökohta, nollasta on hyvä ponnistaa. Kun en ole itse perehtynyt edes jälkikäteen Särestöniemestä kirjoitettuihin teoksiin, en osaa sanoa juuri muuta, kuin että minusta Noora Vaarala on kirjoittanut hyvän taiteilijaelämäkerran. Hyvän siinä mielessä, että lukijalle on tarjolla runsaasti ahaa!-hetkiä ja yleinen tunne siitä, että ehkä taiteilijaa ainakin nyt on tarkasteltu ilman ennakkoluutumia ja puolen valintaa.

Vaarala on varmasti tiennyt, että kirjoitti hän miten tahansa, osa kriitikoista lukee kirjan Särestöniemen "puolustuksena" tai "ylistyksenä". Aika reilusti ulkopuolisena sanoisin, että Vaarala on onnistunut kirjoittamaan yllättävänkin tasapainoisesti, ristiriitaisia aiheita kaihtamatta, mutta myös uppoamatta kiistoihin, joiden ratkaisemista lukija ei edes kaipaa. Itselläni ei ole syytä epäillä kirjaa vinoutuneeksi tai puolueelliseksi. Minusta se on rehellisen ja huomaavaisen oloinen pohdinta siitä, mitä Reidar Särestöniemi ehkä oli ja mitä hän ehkä ei ollut. Molemmat puolet ovat tarpeen, koska taiteilijaan on liitetty luvuton määrä huhuja, liioitteluja, vääristelyjä ja harkittuja häijyyksiä. Toisaalta taiteilijaa on elävänä ja kuolleena lähestytty myös imarrellen, kumarrellen ja kaikenlaista hupsua odotellen. Vaarala noteeraa kaiken tämän, mutta ei kirjoita sen ehdoilla, vaan itsenäisesti. Minusta hän on onnistunut erinomaisesti.

* * *

Minua harmittaa tässä(kin) kirjassa kaksi asiaa. Muut liitteet ovat kunnossa, mutta miksi ihmeessä kirjassa ei ole henkilöhakemistoa? Kirjan aiheisiin palaava tuntee hylätyksi tulemisen tuntemuksia, kun ei voi hakemistosta katsoen koota kätevästi sivuja, joilla esiintyy esimerkiksi Särestöniemen elämän ilmeisesti suurin rakkaus Yrjö Kaijärvi. Se ei ole pelkästään epämukavaa, vaan se on lukijan pettämistä, kiusaamista suorastaan. Toisen harminaiheen syyn ymmärrän, mutta mainitsen sen silti eräänlaisena julkisena palautteena. Kirjaan on saatu kohtalaisen hyvä valikoima valokuvia sekä ihmisistä että Särestöniemen tauluista. Pieni koko ei jälkimmäisille tee tietenkään oikeutta (olin oikeiden taulujen edessä lähes järkyttynyt siitä, miten paljon vahvempia ne olivat täydessä koossa ja kolmiulotteisina), mutta ikävämpää on se, että kaksi kuvasivunippua eivät tue tekstiä eikä teksti tue niitä. Minulla on sellainen aavistus, että kauttaaltaan neliväripainettuna ja ainakin teoskuvat tekstiin suhteutettuina 100-vuotisjuhlakirja olisi mennyt kaupaksi yhtä hyvin kuin tämä hiukan säästeliäämpi laitos.

Tapani mukaan yritän vältellä juonipaljastuksia, joten nostan esiin vain muutaman itseäni mietityttämään jääneen aiheen (taiteilijan homous ei sellainen ole, kuten lukija varmaan jo arvasi). Itselleni oli uutta tietoa, ettei Särestöniemi saanut elinaikanaan eikä ole saanut satavuotiaaksi ehdittyäänkään ns. taidepiirien aitoa, vilpitöntä ja kateudesta vapaata arvostusta. Sen mittarina pitää Vaarala tosiasiaa, ettei Ateneumilla tai millään muullakaan Helsingin suuremmalla taidemuseolla ole merkittävää Särestöniemen töiden kokoelmaa. Ainoan poikkeuksen muodostaa Didrichsenin taidemuseo, joka aikoinaan otti Lapin Reidarin suojelukseensa on pitänyt tätä tehtävää kunniassa edelleenkin. Vaarala arvelee syyksi sitä, että kun ei tauluja aikoinaan ostettu julkisiin kokoelmiin, nyt niiden hinnat ovat jo karanneet ulottumattomiin. Toisena syynä hän pitää "taidepiirien" pysyvää nihkeyttä sellaista taiteilijaa kohtaan, joka ei edes halunnut em. piirien suosioon, vaan valitsi mieluummin Kittilän, yksityiset ostajat ja reilun korkeat taiteen hinnat.

Taidepiirien tylyyden rinnalle Vaarala nostaa Urho Kekkosen, joka omista syistään viis veisasi ammattilaisten kateudesta ja tuohtumuksesta ja nimitti Särestöniemen professoriksi, koska saattoi ja halusi niin tehdä. Vaarala arvelee, että Kekkosen toiminta sekä haittasi että hyödytti Särestöniemeä. Taulut möivät entistäkin paremmin, mutta ärtynyt ammattikunta päätyi entistäkin sitkeämmin kääntämään selkäänsä. Anteeksi ei ole annettu ilmeisesti vieläkään, ei Reidarille, ei Urholle. Ulkopuolista lukijaa sekä naurattaa että hämmentää, ettei aikoja sitten kuollutta taiteilijaa voida vieläkään kohdata omana itsenään. Vaaralasta se nyt ei ainakaan jää kiinni, hän on tehnyt nähdäkseni valmiin sillan, joka pitää vaan saada lujasti kiinni eri suuntiin.

* * *

Eniten itseäni jäi painamaan se Reidar Särestöniemenkin homoudesta aiheutunut myllynkivi, jota liian aikaisin syntyneet taiteilijat ovat joutuneet kantamaan samalla kun heidän on odotettu tekevän taidettaan. Särestöniemi horjui koko elämänsä kaapinoven molemmin puolin. Uran alkuvaiheissa hän ei voinut tulla kaapista, koska siitä olisi seurannut poliisin vierailuja, mutta ei tehnyt sitä myöhemminkään, vaikka ehkä olisi juuri ja juuri ehtinyt niin tehdä. Emme tiedä, olisivatko taulut olleet aivan toisia, jos taiteilija olisi voinut julkisesti elää rakastamiensa miesten kanssa, mutta mahdollisesti, jos hänen ei olisi ollut pakko maalata niin monia tuntemuksiaan symboliikan suojissa. Mielenkiintoista on lukea, kuinka lämpimästi ja hyväksyvästi Reidar-pojan erilaisuuden ottivat vastaan useimmat läheiset, vaikka eivät suinkaan kaikki kittiläläiset. Reidarin isä oli korpikommunisti ja äiti lestadiolainen, mutta erilainen poika sai tarvitsemansa tuen kotoa. Siitä oli miellyttävää lukea.

Vaarala on kirjoittanut tavalla, joka suorastaan huutaa vielä ainakin yhtä, laajaa elämäkertaa. Olen samaa mieltä, ei näin monipuolista ja -mutkaista persoonaa saa 250:n sivun mitassa avattua kuin alustavasti, vaikkakin hyvin kauttaaltaan. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan, mitä kaikkea sisältyi Särestöniemen flirttailuun saamelaisuuden kanssa, jota kirjassa sivutaan, mutta johon ei paneuduta. Meillä etelän pöljillehän Särestöniemi oli lappalainen, shamaani, noita ja ties mitä muuta höpsöä, mutta eihän hän ollut kittiläläisenäkään mikään etninen saamelainen, vaikka varmasti tunsi läheisyyttä yhteiseen luontoon ja joihinkin perinteisiinkin. Tätä kiinnostavaa juonnetta on jatkossa hyvä pohtia siksikin, että lappilaisena Särestöniemi taisi edustaa niitä, joiden tavoitteena ei ollut tehostaa saamelaisten riistoa vaan etsiä yhteistä ääntä pohjoisten alueiden suojelemiseksi.

Kirjan kansikuva, jonka on valokuvan pohjalta suunnitellut Jussi Karjalainen, edustaa minusta vain yhtä mahdollista mielikuvaa Reidar Särestöniemestä. Itse miellyin jutustelevaan, lempeästi laulavaan ihmislapseen, joka ei ollut demoninen tai mystinen kannen verenpunaisessa hengessä. Minulle jäi lukijana sellainen tunne, että Särestöniemen kohdanneilla ihmisillä on ollut vahva tarve paketoida hänet, vaikka se ei ollut mahdollista silloin eikä jälkikäteen. Kirjaan valituissa kuvissa meitä katselee vahvojen tunteiden ja värien, mutta myös pehmeästi luonnon ja mielikuvituksen keskelle katoava ihminen, joka oli erilainen, ei eriskummallinen.