Pimppienkeli opastaa

Vaikka en ikäni ja sukupuoleni takia kuulu tämän kirjan todennäköiseen kohde- ja lukijajoukkoon, ilmoittaudun silti kommentoimaan. Ennen muuta siksi, että Riina Tanskasen piirtämä ja kirjoittama Tympeät tytöt : Aikuistumisriittejä (Into 2021) on mielestäni erittäin onnistunut kirja. Se on onnistunut sekä visuaalisena pakettina että tekstillisenä analyysinä. Molempia luonnehtii älykäs ironia, joka ei kuitenkaan valahda missään vaiheessa itsetarkoitukseksi tai tyylikeinoksi. Kirjoittaja on nuorimman tyttäreni ikäinen, joten en sinänsä ole yllättynyt julkaisun kypsyydestä. Mutta on aina ilahduttavaa todistaa näin valmista ajattelua. (Tanskasen työhön voi tutustua myös Instagramin kautta, hakusana "tympeattytot").

"Koska meistä ketään ei ole tehty sokerista ja kanelista. Me ihmiset olemme erehtyväistä lihaa, eikä meidän tarvitse teeskennellä mitään muuta."  Juuri näin, hyvin sanottu. Tympeät tytöt nostaa keskiöön naisen (tai tytön) ja on ehdottomasti "feministinen". Mutta itse sanoisin myös, ettei tämä kirja ole pelkästään feministinen, vaan paljon enemmän. Se onnistuu puhuttelemaan uskoakseni jokaista, joka haluaa ymmärtää ihmisenä olemista, siis myös alistettuna ihmisenä olemista. Tanskanen ei ole tyytynyt raivaamaan miesoletettuja kirjan ulkopuolelle, vaan on piirtänyt naisen alistajista joukon stereotyyppejä, joista osa on naisia. Heitä ovat mm. TOLKUN IHMINEN (M), PATRIARKAATTI (M), YHTEISKUNTA (M), KAPITALISMI (M), TÄTI-IHMINEN (N), KOULULAITOS (N), TWITTER-KYYNIKKO (M), TEORIAPOIKA (M) ja HISTORIA (M).

En ole modernien piirrostyylien tuntija, mutta silti minusta tuntuu, että Tanskasella on jotenkin omaperäinen kynänjälki. Se leijuu realismin ja fantasian välillä niin, että tyypit ovat tunnistettavia, vaikka ovatkin karikatyyrejä tai yleistyksiä. Vaikka tekstiä on paljon, se ei ainakaan minua vaivannut, koska tekstiä on paljon hyvin perustein. Tanskanen ei ole myöskään lähtenyt leikkimään typografialla, joten lineaariseen tarinan kulkuun tottunut on mielissään. Hetkittäiset siirtymät historiaan ja taiteeseen istuvat kokonaisuuteen hyvin. Myös värimaailma, joka pinkkisen kansikuvan perusteella ehti jo herättää hiukan epäilyjä,  osoittautuu tasapainoiseksi ja myös vanhemman ihmisen estetiikkaan istuvaksi. Mielestäni naisten nenien piirtäminen kuin irrallisiksi tekoneniksi synnyttää hyvällä tavalla epärealistisen särön "nättiin" kuvaustapaan. Kirjan naiset katsovat lukijaa sopivan etäältä.

* * *

Tympeitten tyttöjen tekstit ovat pääosin puhekuplia, mutta kuplat toimivat pidempinäkin merkkijonoina. Eri hahmojen tekstit menevät arvatenkin ainakin osittain yli vanhemman ihmisen havaintokyvyn, mutta siltä varalta Riina Tanskanen on luonut kirjansa kekseliäimmän hahmon, PIMPPIENKELIN. Pienin enkelinsiivin varustettu Pimppienkeli on luojansa sanoin "teoksen protagonisti" eli tässä tapauksessa kaiken tietävä kertoja, joka asettaa reaalimaailmassa koheltavien ihmisten ja stereotyyppien toimet järjestykseen säännöllisesti toistuvien välikommenttien avulla. Pimppienkeli puhuu suoraan lukijalle, koska kirjan toimijat eivät toki ottaisi todesta pinkissä hamosessa ilman pikkuhousuja vilistävää pikkutyttöä, vaikka hänen tietonsa ja ymmärryksensä on ylivertaista.

Siinä missä stereotyypit laukovat  roolinsa edellyttämiä latteuksia, Pimppienkeli latelee vasta-argumentit kumoavia kiteytyksiä tai lyhyitä saarnoja, kun on niiden paikka. Pimppienkelillä ei ole sinisilmäisiä harhakuvitelmia siitä, mitä on olla nainen ihmisen historian tässä tai aikaisemmassa vaiheessa. Kun esimerkiksi TEORIAPOIKA tulkitsee taiteiden historiaa miesten luonnollisena paremmuutena, vastaus on tyly: "Naiset ovat jääneet ilman huomiota ja arvostusta ennen kaikkea sukupuolensa takia. Lahjakkaita naistaiteilijoita on ollut aina, historiamme vain näkee heidän taiteensa vähempiarvoisena puuhasteluna. Sukupuoli myös teki kouluttautumisesta ja julkisiin keskusteluihin osallistumisesta naisille lähes mahdotonta. Siksi monet julkaisivat kirjojaan miehisillä salanimillä."

Vaikka monet stereotyypit ovat perinteisiä, itseäni huvitti KAPITALISMI (huom! ei siis KAPITALISTI), jonka Tanskanen on piirtänyt pellavapäiseksi ja punaposkiseksi nuoreksi mieheksi, ei suinkaan lihavaksi teollisuusmilitaristiksi. Ulkoasu ei kuitenkaan peitä sitä, että KAPITALISMIN viesti naiselle on pysyvästi alistava, mistä asemasta vain runsas raha voi nostaa: "On niin helpottavaa, kun ihmiset kokevat olevansa itse syy epäonnistumiseensa sen sijaan, että he koettaisivat saada yhdessä muutosta näihin järjettömiin vaatimuksiini". PATRIARKAATTI on omahyväinen nuori mies hänkin, mutta asenteissaan ikivanha: "Minusta on mukavaa, kun naiset kilpailevat keskenään eivätkä haasta koko systeemiä. Näin valta pysyy miehillä, kuten kuuluu." Tanskanen on oivaltanut, ettei pahiksia tarvitse piirtää pahiksiksi, ratkaisevaa on puhe, viesti.

* * *

Kun tekstin alussa kehun Tympeitä tyttöjä siitä, että kysymys on paljon enemmästä kuin vain feminismin ilosanomasta, viittasin siihen, ettei Tanskanen jättäydy pinta-ilmiöiden houkutukseen, vaan pureutuu naisen alistamisen rakenteellisiin aiheuttajiin. Monet näennäisen vähäiset ilmiöt vastustavat muutosta, jota kutsutaan hienosti naisten emansipaatioksi. Olen varma siitä, että moni tätä kirjaa lukeva mies (ne tylymmät miehet eivät kai kirjaan tartu) ajattelee, että kyllä se Tanskanen nyt kuitenkin liioittelee. Onhan esimerkiksi Suomessa tapahtunut valtava muutos ja eivät suinkaan kaikki miehet suhtaudu naisiin alistavasti. Tässä unohtuu se, ettei riitä, että jotkut asiat korjaantuvat ja jotkut miehet suhtautuvat naisiin tasa-arvoisesti. Ongelma on rakenteellinen. Se ei korjaannu ilman syviin rakenteisiin puuttuvia muutoksia lainsäädännössä ja asenteissa. 

Riina Tanskanen on selkeästi naisten yhteisen rintaman asialla. Hän luottaa joukkovoiman voimaan, ei pelkkään mystiseen "girl poweriin". Mitään ei saada aikaan, jos naiset eivät pidä yhtä ja lopeta keskinäistä taisteluaan, jota osa miehistä tukee ja yllyttää. Tehtävä on tietysti haastava, eikä sitä pelkästään sarjakuvakirjoilla hoideta. Mutta kyllä sitä hoidetaan myös tekemällä oivaltavia sarjakuvakirjoja. Arvelen, että Tympeiden tyttöjen aidonoloinen itseironia puree hyvin Tanskasen oman ikäluokan naisiin, joiden kokemuksiin jo kuuluu aimo annos skandinaavisesti laimennettua patriarkaattia. He tietävät, että tyttöjen ja naisten asema Suomessa on paljon parempi kuin valtaosalla maailman muista tytöistä ja naisista. Mutta he tietävät ja ymmärtävät myös, ettei tästä seuraa, ettei naista alistavia rakenteita ja käytäntöjä muka enää olisi.

Kauniiksi lopuksi haluan siteerata Tanskasen kirjan päättävän "Kirjeen Vähättelijöille", koska se tavallaan selittää, miksi Tympeät Tytöt ei päästä miesoletettuja edes osaksi porukkaa. 

"Voi kuule! Me ollaan juuri niin takakireitä akkoja, että sun vähättelysi saa meidät raivon partaalle. Mutta vaikka sä kuinka usuttaisit, me ei hyökätä toistemme kimppuun. Me haluaan vaan rakastaa, potkia hiljaisuudella hyväksytyt lasikatot säpäleiksi ja kasvattaa toisiamme täyteen mittaan. / Me ei olla enää sokeita joukkovoimalle eikä suostuta sopeutumaan rakenteisiin, joiden ei edes kuuluisi olla olemassa. Eikä sun tarvitse kiinnostua tyttömäisistä mielipiteistämme. Me kyllä selvitään ilman sua. / Eikä sun tarvitse pitää tätä taistelua tärkeänä. Mutta arvaas mitä beibi, sun itsekkäät pikku ajatuksesi eivät vesitä meidän voimaamme. / Tämä taistelu on tärkeä, ja me käydään se kaikkien puolesta. Jokaisen syrjityn, väheksytyn, halveksitun, nöyryytetyn, vaiennetun, häpäistyn, pilkatun, rikotun. Kaikkien niiden, joita sä et halua nähdä. / Rakkain haista vittu -terveisin, Tympeät Tytöt."