Liian hyvä elämään

 Tutkija Marko A. Hautala ei saanut Finlandia-palkintoa eikä edes ehdokkuutta kirjallaan Algoth : Kapinallinen kynämies : A. Untolan merkillinen elämä (Warelia 2021). Minun mielestäni olisi pitänyt saada. Toisaalta se, että Algoth Untola jälleen unohdettiin ja ohitettiin, on vain johdonmukaista jatkoa hänen eläessään saamalle vastaanotolle. Merkittävän poliittisen uran suomalaisen maaseutupuolueen agitaattorina ja organisoijana tehnyt Untola ei saanut koskaan anteeksi sitä, että hän oli ihmisenä johdonmukainen, armottoman rehellinen, väkivallattomuuden puolestapuhuja ja aina pienen ihmisen puolella. Se, että hänestä kehkeytyi elämänsä viimeisenä vuotena työväestön vallankumouksen pasifistinen tukija, antoi Untolan vihamiehille oivan tilaisuuden murhata kiusallinen kirjoittaja pois kuleksimasta. Sosialisti Untola ei koskaan ollut, mutta se ei murhaajia hidastanut. Riitti, että oli kirjoittanut valkoista valtaa - niin väkivaltaista kuin -vallatontakin - vastaan. 

Marko A. Hautalan urakka on ollut valtava. Ei siksi, että arkistot tulvisivat Untola-aineistoa, vaan koska luotettavaa aineistoa on niin vähän. Monet muistelmat ovat ajalta vuosikymmeniä Untolan kuoleman jälkeen, eikä useimpien tueksi ole löytynyt riippumattomia dokumentteja. Monista Untolan elämän dramaattisista vaiheista ei ole ylipäätään säilynyt mitään dokumentteja, jos niitä on koskaan ollutkaan. Esimerkiksi Untolan teloittajat - sivistyneistöön kuuluneita miehiä kaikki - eivät halunneet jättää teostaan mitään todisteita, heille oli vain tärkeää saada Untola hengiltä. Hautala on siis joutunut kokoamaan elämäkerran sekä edeltäjiään kohteliaasti oikoen että yrittämällä monessa tapauksessa valistuneen päättelyn avulla rakentaa jälkikäteen kuva, jota ei koskaan otettu. Hautala kirjoittaa ajoittain piinallisenkin yksityiskohtaisesti, mutta tyylillisesti varmasti ja kauniilla suomen kielellä. Kustantaja Warelia saa erityisen kiitoksen paitsi kulttuurityöstä sinänsä, myös siitä, että kustannustoimitus on tehty erittäin hyvin ja Marko Vesterbackan nimi on voitu painaa etusivuille ilman pelkoa jälkimarinoista.

Hautala korostaa itse toistuvasti, ettei hänen jättimäistä (1180 sivua) teostaan tule pitää lopullisena sanana Algoth Untolan elämänvaiheista saati kirjailijantyöstä, joka muutenkin on kirjassa sivuosassa. On vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi urakoida Hautalaa enemmän tunnetun aineiston parissa. Mutta aina on mahdollista, että jostain arkistojen tai ullakoiden kätköistä löytyy merkittäviä dokumentteja, jotka joko vahvistavat tai kumoavat Hautalan tekemiä johtopäätöksiä. Näinhän tutkimus toimii humanistisissa tieteissä. Sattumalla on aina iso rooli siinä, mitä voidaan saada selville. Kuten Hautala elävästi kuvaa, Algoth Untolan elämässä oli lukuisia vaiheita, joista ei tiedetä käytännössä yhtään mitään. Kohde itse lisäsi näitä tutkijan vaikeuksia eläen koko elämänsä varjoissa, neljän seinän sisällä ja persoonansa kätkien. Lukuisien poliittisten nimimerkkien lisäksi hänen kirjailijanimiensä laaja kirjo kertoo siitä, ettei Untola halunnut maailman olevan hänestä itsestään tietoinen.

* * *

Hautala kertoo kaiken kerrottavissa olevan Untolan kirjailijanurasta, mutta on päätynyt jättämään sen "vain yhdeksi" uraksi, kuten Untola asian itsekin käsitti. Oli sitten kyseessä Irmari Rantamala, Maiju Lassila ja joku harvinaisemmista pseudonyymeistä, kyse oli aina kirjoittelusta ja tekeleistä, joita köyhän piti henkensä pitimiksi kyhätä. Untola tunsi kyllä arvonsa, mutta ei antanut kriitikoilleen sitä iloa, että olisi julkisesti kiukutellut haukuista ja ilkeilyistä. Päin vastoin Untola pyrki aina pitämään huolen siitä, ettei kustantaja jäisi hänen huonon tuotteensa takia tappiolle. Näin hän teki, vaikka tiesi tulleensa taloudellisesti riistetyksi. Toisaalta hän oli luovana kirjoittajana kustantajan painajainen, koska suhtautui kustannustoimitukseen ja tyylillisiin korjailuihin jyrkän kielteisesti. Hänen suhteensa kustantajien edustajiin olikin myrskyisä, eivätkä myöskään kirjailijakollegat oikein tienneet, miten suhtautua. Eino Leino ja Juhani Aho vähättelivät varsinkin Rantamalaa, mutta nuori V. A. Koskenniemi näki Untolan kuoren läpi.

Hautala ei kirjoita varsinaista kirjailija-analyysiä, mutta hän kuvaa varsin havainnollisesti sitä, miten jyrkästi aikalaisten näkemykset vaihtelivat sen mukaan, puhuttiinko Rantamalan Harhamasta vai Maiju Lassilan valtavan kansansuosion saaneista humoristisista kertomuksista. Useimmille aikalaisille Untolan henkilöllisyys oli tuntematon, eivätkä kaikki suostuneet uskomaan edes salaisuuden paljastuttua, että Rantamala ja Lassila olivat sama henkilö. Hautala tuntuu ajattelevan, että joku muu joutaisi tekemään uudelleenarvioinnin Algoth Untolan koko tuotannosta, myös siitä, jota ei koskaan painettu lehtiin tai kirjoina. Minusta tämä on perusteltu ja järkevä ajatus, koska edes koottuja teoksia ei ole saatu julkaistuksi 104 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen ja esimerkiksi Wikipedian artikkeli on perin heppoinen.

Vaikka Hautala antaa Untolan kirjailijantyön ilmeentyä ilman suurempaa numeroa, hän on nähnyt todella suuren vaivan kootessaan yhteen tiedot Untolan toiminnasta poliittisena organisaattorina ja piikikkäänä kirjoittajana ennen vuoden 1918 tapahtumia. Untola oli nimittäin vuosikausia Suomalaisen puolueen Kokkola-nimisen lehden aktiivinen pakinoitsija (mm. nimimerkillä Liisan Antti) ja myöhemmin puolueen vaalityötä Pohjanmaalla järjestänyt palkattu toimitsija. Virallisesti Untola oli opettaja, mutta hänen pestinsä olivat pääosin suhteellisen lyhyitä, vaikka hän pidettiin hyvänä opettajana. Untolan naissuhteet olivat vaikeita ja kun niihin liittyi myös julkiseksi tulleita skandaaleja (puolalaisen kanssa naimisissa ollut täysin suomalainen Olga Jasinski heitti Untolan jalkoväliin happoa jonkin perheriidan yhteydessä ja kilpailevien puolueiden lehdet pilkkasivat tämän takia Untolaa armoa tuntematta vuosikausia), Untola vetäytyi käytännössä erakoksi, joka kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti.

* * *

Vaikka valkoisen Suomen poliitikot ja kirjailijat tuomitsivat Untolan punakapinan suurimpana yllyttäjänä, tämä ei pitänyt itseään missään vaiheessa edes sosialistina, vaan porvarina, jolla oli voimakas oikeudentunto. Vaikka Untolan jotkut sisällissodan aikaiset kirjoitukset vaikuttavat edelleen melko radikaaleilta, todellisuudessa hän varoitti toistuvasti väkivallasta ja varsinkin siviileihin kohdistuvan mielivallan vaarallisuudesta. Untola ei edes saanut kaikkia tekstejään julki Työmies-lehdessä, koska häntä huomattavasti radikaalimmat punakaartilaiset päättivät viime kädessä, mitä lehdessä sai kirjoittaa. Untola jäi näin kahden tulen väliiin, mutta ei paennut ja tapettiin "omat" pettäneenä luokan vaihtajana. Hautala on tehnyt arvokkaan kulttuurityön siteeraamalla laajasti Untolan lehtitekstejä pitkin elämäkertaa. Tätä kautta käy hyvin ilmi se, miten vahvan johdonmukainen ja selväpäinen ajattelija ja ideologi Untola koko elämänsä oli. Hän vastusti varsinkin ruotsinkielisiä rikkaita, joita ei liikuttanut tavallisen rahvaan kohtalo millään lailla. Useita vuosia Venäjällä toimineena ja kielen hallinneena Untola ymmärsi myös Venäjän vallankumouksen taustoja paljon paremmin kuin useimmat suomalaiset. Valkoisten näkökulmasta Untola oli kuitenkin vain "liika viisas".

Untolan päätös elää vaatimattomasti oli selkeästi maailmankatsomuksellinen. Hän ei katsonut kuuluvansa mihinkään "sivistyneistöön" saati "porvaristoon", vaikka opettajana, toimittajana ja kirjailijana näin olisi muodollisesti ollut. Monien todistusten mukaan Untola jakoi vähästään niille, joilla oli vielä vähemmän. Hän ei ollut vähääkään sosiaalinen, mutta suhtautui lähtökohtaisesti myönteisesti ja ystävällisesti kaikkiin, joiden kanssa oli pakko olla tekemisissä. Osa aikalaisista tuomitsi Untolan elämäntavan "omituiseksi" ja jotenkin todisteeksi "huonoista tavoista". Ani harva kustantamoidenkaan edustaja saavutti Untolaan luottamuksellisia välejä, koska hän toimitti käsikirjoitukset ja viestit juoksupojan välityksellä eikä viihtynyt hetkeäkään ns. paremman väen piireissä. Tämä luultavasti sinetöi hänen kohtalonsa, koska keväällä 1918 ei puolestapuhujista ollut tungosta. Ne harvat, jotka yrittivät pelastaa Untolan teloittajien kynsistä, olivat liikkeellä liian myöhään ja liian hennoin voimin.

Jälkipolvien arvioita Algoth Untolasta persoonana, yhteiskunnallisena toimijana ja kirjailija luonnehtii pääosin hämmennys. Hänen tuotteliaisuutensa synnytti välillä hätiköityjä tekstejä, joita kirjailija itse oli kuitenkin haluton korjaamaan, mieluummin hän teki jotain ihan uutta ja tarjosi sitten sitä. Lienee kuitenkin kiistatonta, että kaunokirjailijana Untola oli 1900-luvun alun merkittävimpiä kirjailijoita, jonka tuotantoa ei kunnolla vielä ymmärretä ja tunneta. Tietokirjoittajana eli pakinoiden ja poliittisten tekstien tuottajana Untola oli erittäin voimakas ilmaisussaan, ajoittain hyvin piikikäs ja armoton, mutta ei koskaan sydämetön. Mielikuva väkivaltaan lietsovasta punikista on tyypillinen valkoinen valhe, epätosi ja vähienkin todisteiden valossa kestämätön. Untola vastusti väkivaltaa sen kaikissa muodoissa ja varsinkin hänen viimeisiään hetkiään voi kuvailla pikemminkin "kristusmaisena" elävien ajattelemisena itsensä sijaan. Untolan vihamiehet olivat niin armottomia, etteivät he sallineet edes jo valmiiksi kirjoitetun puolustuspuheen lukemista. Se olisikin ollut yllättävä loppu teloitukselle, joka oli alusta loppuun mielivallan, ei oikeusistuimen päättämä. On tuskin liioiteltua ajatella, että hänen teloittajansa pelkäsivät Untolaa liikaa antaakseen hänen elää - ja kirjoittaa.