Skandinaavitkin Kongon kimpussa

Jukka Aaltonen ja Seppo Sivonen ovat julkaisseet kolonialismin historiaa valottavan populaarin kirjan Kongon Akseli : Suomalaiset ja skandinaavit kolonialismin rakentajina (Into 2022). Kirjoittavat kuljettavat rinnakkain yleistä kertomusta Kongon alueen alistamisesta ja ryöstämisestä sekä suomalaisen konemestari Akseli Leppäsen taivalta masinistina Kongo-joella vuosina 1913-1931. Tavoitteena on epäilemättä ollut saada konkretiaa väitteille siitä, että myös suomalaiset ja muut skandinaavit osallistuivat Afrikan kolonialisointiin ja sen yhteydessä tehtyihin ihmisoikeusrikoksiin. Ratkaisu on voinut olla myös pakon sanelema, koska Leppäsen tai yhdenkään muun suomalaisen urasta Kongosta ei olisi mielekästä kirjaa sellaisenaan saanut aikaiseksi. 

En itse pidä kirjassa tehtyä ratkaisua erityisen onnistuneena. Pääosa kirjan yleisestä historiasta sijoittuu ajallisesti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun eli Belgian kuningas Leopold II:n yksityisomaisuutena kohteleman Kongon vapaavaltion aikaan. Akseli Leppäsen tarina on ajallisesti paljon myöhäisempi, vaikka toki edelleen tutun siirtomaaherruuden brutaaliuden aikaa. Kun kirja ei muutenkaan etene korostuneen kronologisesti, vaaditaan lukijalta sekä taustatietoja että kärsivällisyyttä. Vaikka yleisellä ja erityisellä on kiistatta yhteys, se ei hahmotu suurempina linjoina vaan arjen rasismin ja väkivallan kuvauksina.

Tältä osin lukukokemusta ei myöskään paranna kirjoittajien jotenkin päättämätön suhtautuminen Akseli Leppäseen ja muihin nimeltä mainittuihin vierastyöläisiin. Vaikka kirja ymmärrettävästi toteaa ja tuomitsee yksiselitteisesti Kongoon lähtijöiden nykynäkökulmasta sietämättömät asenteet ja käytännöt, Aaltonen ja Sivonen haluavat myös koko ajan korostaa, että kyse oli oman aikansa ”normaalista”, ei mistään poikkeuksellisen moraalittomista ihmisistä. Akseli Leppäsen kohdalla nostetaan toistuvasti esiin se, kuinka tämä uskovainen mies torjui päättäväisesti (ja melkein aina menestyksellä) paitsi viinan houkutukset, myös paikallisten naisten seksuaalisen riistämisen. Leppäsen tarinan kerrontaan liitetty preesensin käyttö ei tuntunut luontevalta, vaan jonkinlaiselta kirjallista laatua etsivältä tempulta.

* * *

Kongon Akseli ei edellä olevasta kritiikistä huolimatta ole turha saati huono tietokirja. Myytti reiluista ja rehdeistä skandinaaveista, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä kolonialismin kaltaisen kammottavan historian ilmiön kanssa, joutaakin kaatopaikalle. Se on sekä tosiasioita vääristelevä että kolonialismin rakenteellisuutta hämärtävä myytti, minkä Aaltonen ja Sivonen moneen kertaan osoittavat. Voi huoletta arvioida, että jos Skandinavian maille ja sitten vuoden 1918 jälkeen myös Suomelle olisi tarjoutunut mahdollisuus hankkia Afrikasta omat siirtomaat, aivan varmasti niin olisi tehty. Mahdollisuutta ei kuitenkaan syntynyt, koska Keski-Euroopan maat, myös kooltaan vähäiset Portugali ja Belgia, olivat ehtineet apajalle ensin, eivätkä missään nimessä aikoneet päästää otteestaan.

Tästä syystä – ja uskoakseni vain tästä syystä – skandinaaveille jäi rooliksi toimia kolonialistien tarvitsemien ammattimiesten tuottajina. Omia siirtomaita havitelleille kunkuille ja poliitikoille jäi käteen suhteellisen heikko valttikortti, mutta silläkin peliin haluttiin osallistua. Leopold II:n brutaali hirmuvalta ei olisi ollut mahdollinen ilman lojaaleja apulaisia, jotka teknisinä palkkasotureina hoitivat roolit, joihin Belgiasta ei löytynyt osaavia toimijoita (hallintomiehiksi belgialaisia kyllä riitti). Siksi ei ole liioittelua todeta, ettei kolonialismin pahuus esimerkiksi juuri Kongossa olisi mitenkään voinut toteutua siinä mittakaavassa, jossa se toteutui, ilman näitä lisävoimia Skandinaviasta.

Kongoon lähtijöiden näkökulma oli luonnollisesti toinen. Useimmat olivat liikkeellä henkilökohtaisen talouden kohentamisen tarkoituksessa, eivät mitenkään Leopold II:n väitettyjen ”sivistyspyrkimysten” saati todellisen taloudellisen ahneuden palvelemiseksi. Se oli korkeintaan sivutuote. Eettinen vastuu ei siitä kokonaan katoa, mutta kohtuullistaa sitä. Kongoon lähteneistä skandinaaveista vain harvat olivat synnynnäisiä sadisteja ja muuten väkivaltaisia miehiä, mutta useimmista kasvoi sellaisia kolonialismin edellyttämän alistusjärjestelmän työntekijöinä. Myös Jumalaan uskova Akseli Leppänen antoi virtahevon selkänahasta valmistetun chicotten eli ”sikotin” pakottaa kongolaiset raatamaan eurooppalaisten siirtomaaisäntien hyväksi ilman tunnontuskia. Kolonialismi muutti viattomankin tunteettomaksi kolonialistiksi. 

* * *

Aaltonen ja Sivonen antavat tapauskertomusten ja pöyristyttävien valokuvien todistaa, mihinkään laajempiin analyyseihin he eivät ole ryhtyneet. Itse pidän tätä tietokirjassa selvänä puutteena, kuten sitäkin, ettei nimeltä mainittuja toimijoita vilisevässä kirjassa ole henkilöhakemistoa. Kirjoittajat eivät vahingossakaan yhdistä kolonialismia ja kapitalismia, vaan jättävät jälkimmäisen jonkinlaiseksi näkymättömäksi taustavoimaksi. Todellisuudessa kuitenkin juuri kapitalistinen omistus- ja pakkotyöjärjestelmä paitsi tuhosi afrikkalaisten perinteisen elämäntavan ja kulttuurin, myös tuotti kaikki ne rakenteet, joiden varassa sekä Leopold II:n että vähemmän yksityisten siirtomaavaltioitten alistus- ja riistopolitiikka olivat. Mitään kumiterroria ei olisi syntynyt, jos kapitalismi ei olisi tarjonnut Leopold II:lle muuntaa kongolaisten orjatyö taloudelliseksi lisäarvoksi ja edelleen henkilökohtaiseksi omistukseksi.

Kaikki skandinaavit eivät olleet pelkkiä laivoja kuljettavia masinisteja, vaan jotkut osallistuivat merkittävälläkin panoksella Kongon luonnonrikkauksen etsimiseen, löytämiseen ja ryöstämiseen. Heitä ei juuri enää muisteta, koska tuo muisto on lopultakin muuttunut likaiseksi ja vastenmieliseksi. Mutta omana aikanaan nämä miehet saivat kyllä paistatella eliitin juhlaillallisilla, missä Afrikan orjuuttajat onnittelivat toinen toistaan niistä valtavista rikkauksista, joita Kongosta ja muualta oli onnistuttu siirtämään Eurooppaan. Kongon Akseli muistuttaa ansiokkaasti siitä, etteivät Afrikan ja Kongon tapahtumat 1900-luvun alussa olleet suinkaan mikään vaiettu salaisuus, vaan myös suomalaisten lehtien säännöllistä ”eksoottista” aineistoa, jossa lähinnä vain jotkut uskonnolliset lehdet kauhistelivat afrikkalaisten huonoa kohtelua. Yleisesti ottaen siitä tiedettiin, se hyväksyttiin ja unohdettiin.

Pysyvä kysymys tietenkin on, missä määrin kolonialistinen järjestelmä on edelleen voimassa, vaikka ei välttämättä näkyvillä. Tähän eivät Aaltonen ja Sivonen suoraan vastaa, mutta vähintään rivien välistä voi lukea, etteivät he pidä ongelmaa vielä ratkaistuna. Itse olisin valmis paljon jyrkempäänkin arvioon, koska maailmankauppa pohjautuu edelleen entisten siirtomaiden suuryhtiöiden hegemoniaan. Aitoa vapaakauppaa, joka sallisi reilun kilpailun, ei ole, koska varakkaimmat valtiot eivät sitä siedä. Heidän sanastossaan ”vapaakauppa” tarkoittaa kauppaa, joka hyödyttää varakkaimpia, ei köyhimpiä. Leopold II on haudassa, mutta hänen symboloimansa kapitalistinen ahneus ja kyltymätön riiston maksimointi eivät ole kadonneet minnekään. Afrikan valtiot ovat näennäisesti itsenäisiä, mutta niin vaan siellä sun täällä ovat ”rauhaa turvaamassa” entisten siirtomaaisäntien armeijat. Pohjoismailla ei edelleenkään ole omia siirtomaita, mutta kuten ennenkin, annamme täyden tukemme järjestelmälle, joka pitää Afrikan kaltaiset alueet köyhinä järjestelyllä, jolla rikkaudet siirtyvät siirtomaaisännille, luonnontuhot ja ongelmat jäävät afrikkalaisille.