Oh England, my lionheart?

Iso-Britannia on jäänyt suomalaisessa kulttuurissa selvästi Yhdysvaltojen vyörytyksen alle. Omassa nuoruudessani 1960-luvulla tilanne oli toinen, kun kiinnostavin pop ja folk tulivat briteiltä, samoin koko nuorisomuoti ainakin vuoteen 1967 asti. Tässä ajassa olen tajunnut, etteivät nuoret enää seuraa Brittein saarten asioita, vaikka muuten puhuvat toisena kotimaisena kielenä Yhdysvaltain englantia. Viimeistään brexitin jälkeen on ollut fakta, ettei Isolla-Britannialla tai Englannilla ole enää keskeistä paikkaa sydämissämme, kuten on ollut toisen maailmansodan tuloksesta (Saksa ei voittanut eikä nujertanut brittejä) lähtien. Harva kuitenkaan murehtii asiaa kuten Tommi Uschanov, joka tuoreessa kirjassaan Onko brexit totuus Suomesta? (Teos 2022) tekee syvällisenä anglofiilina surutyötä, jonka sivutuotteena pohdiskelee myös brexitin ja brittiläisyyden painoarvon vähenemisen vaikutuksia Suomeen ja suomalaisiin. Meillähän on historiallinen suhde Isoon-Britanniaan, koska britit hakkasivat omat metsänsä laivoiksi jo satoja vuosia sitten ja ovat olleet pakotettuja ostamaan puutavaraa Suomenkin kaltaisilta siirtomailta. Muita painavia syitä en keksi, vaikka Uschanovilla niitä varmaan olisi.

Vaikka suhtaudun brexitiin ja Isoon-Britannia toisin kuin Tommi Uschanov (minulle se on julma ja häikäilemätön siirtomaaisäntä, jonka rikas yläluokka suhtautuu halveksuen kaikkiin muihin, eikä häpeä tämän suhtautumisen näkymistä käytännön politiikassa), pidän aika murheellisena sitä, että Iso-Britannia jätti Euroopan juuri nyt ja vieläpä niin typerällä, suorastaan rikollisen typerällä ja huonosti hoidetulla tavalla kuin vahingossa käsiin lipsahtaneella kansanäänestyksellä. En haikaile brittejä Eurooppaan, mutta jokainen tullimuuri maailmassa on liikaa, kaikki liikkumisen ja kanssakäymisen esteet ovat pahasta. On myös se riski, ettemme jaksa enää kantaa murhetta siitä, miten Euroopan epädemokraattisin vaalilainsäädäntö pitää huolen siitä, että Englannin rikas yläluokka pysyy vallassa, tapahtui vaaleissa jokseenkin mitä hyvänsä. 

Uschanov syyttää brexitistä – ja paljosta muusta – Margaret Thatcheriä, ei niinkään muodollisesti asian kanssa hutiloineita David Cameronia ja Boris Johnsonia. Uschanov väittää suoraan, ettei brexit olisi koskaan tullut edes mieleen, jos Thatcher ei olisi brutaalilla luokkapolitiikalla sotkenut perinteisiä kuvioita niin täydellisesti, että EU-jäsenyyttä perinteisesti vastustanut työväenpuolue kääntyi kannattajaksi samalla kun tory-puolue juuttui yhä pahemmin äärioikeistolaisen yläluokan harrastamaan isolationismiin ja "rappeutuneen Euroopan" (eli Ranskan ja Saksan) haukkumiseen sillä seurauksella, että puolue kääntyi kannattamaan brexitiä, vaikka se samaan aikaan jyrkästi vastusti moista taloudellisesti katastrofaalista ratkaisua. Uschanovin päättely on minusta varsin uskottava. Niin siinä taisi käydä, että kun Thatcher himoitsi työväenluokan eli köyhien lopullista murskaamista, hän tuli nostaneeksi perinteisen puolueensa osaksi ulkomaalaisvihasta voimaa keräävää räyhäoikeistoa.

* * *

Uschanovin tietämys Ison-Britannian asioista on korkeaa luokkaa ja hän jakelee tietämystään anteliaasti. Yksi keskeinen valhe, jonka hän haluaa korjata, on väite että Margaret Thatcher onnistui tavoitteissaan. Ei onnistunut, sillä työväenpuolue ei pelkästään jäänyt murskaamatta, vaan Thatcher varmisti sen pitkän hallituskauden harjoittamalla niin vihattua sisäpolitiikkaa, etteivät konservatiivit mitenkään voineet muuta kuin hävitä vaaleja pahimman alkuhuuman haihduttua. Thatcher onnistui monissa yksityistämistoimissaan teknisesti, mutta ei tulosten osalta. Vaikka moni oikeistolainen ilmoittaa Thatcherin edelleen ihanteekseen, kukaan ei vakavasti kiistä sitä, että perustoimintojen yksityistäminen ei johtanut parempiin ja halvempiin palveluihin vaan huononsi ja kallisti niitä. Thatcher onnistui ja epäonnistui siis samaan aikaan, eikä Malvinas-saarten sodan lopputulosta muista enää kukaan.

Uschanov avaa mielenkiintoisesti myös Ison-Britannian historiaa, joka aivan liian usein pelkistetään "Englannin" historiaksi sillä seurauksella, että skotit, irkut ja walesilaiset puivat nyrkkiään ja latelevat herjojaan. Iso-Britannia on tuore juttu ja Skotlanti ehti olla itsenäinen valtio paljon pidempään kuin se on ehtinyt olla Ison-Britannian osa (Uschanov ei laajemmin erittele Skotlannin itsenäistymistahdon tilannetta, mutta tuskin hän vastustaa Skotlannin halua itsenäistyä). Uschanov todistelee myös, ettei Wales olisi tosiasiallisesti äänestänyt brexitin puolesta, ellei siellä olisi tuhatmäärin englantilaisten vauraiden eläkeläisten loppusijoituspaikkoja, joista tulvineet äänet ratkaisivat Walesin kokonaisuutena niukasti brexitin puolelle. Tässä ei paljon ilahduta Uschanovin kaltaisia brexitin inhoajia se, että nyttemmin luvut ovat kääntyneet selkäesti brexitin vastustajien hyväksi. Äänestys oli ja meni, eikä kukaan uskalla ehdottaa eron perumista.

Pidän erittäin valitettavana, että Uschanov keskittyy ruotimaan historian lisäksi vain konservatiivien tonttuilua ja jättää työväenpuolueen roolin varsin vähälle. Hän ei myöskään uhraa riviäkään sille prosessille, jonka tuloksena Ison-Britannian lähihistorian "vasemmistolaisin" (suomalaisittain ehkä Li Anderssonin tyyppinen) puoluejohtaja Jeremy Corbyn savustettiin Israelin suurlähetystön pontevalla avustuksella työväenpuolueen johdosta ja hänen tilalleen nostettiin Keir Starmer, nopeasti itsensä Britannian johtavaksi sionistiksi tunnustautunut järjestöjyrä, jonka johdolla puolue on siirtynyt niin nopeasti ja niin pitkälle kohti konservatiiveja, että mahtaa Tony Blairia ihan harmittaa. Työväenpuolueen jyrkempi siipi kuvailee Starmeria äärioikeistolaiseksi konservatiiviksi. Määrittely ei ole monien hänen tylyjen kannanottojensa perusteella välttämättä lainkaan liioiteltu.

* * *

Siitä ei päästä yli, ohi eikä ympäri, että brexit oli ja on edelleen epädemokraattisen enemmistövaalitavan synnyttämä lapsi, jonka elinkelpoisuutta ei vielä tiedetä. Normaalissa valtaa kannatuksen suhteessa jakava poliittinen järjestelmä ei olisi koskaan johtanut brexitiin, kuten ei ole johtanut missään EU-maassa, vaikka kriitikoista ei ole ollut pulaa. Onkin yllättävää, että Uschanov on halunnut kirjoittaa brexit-kirjansa korostuneesti Suomen ja Britannian tilanteen rinnastamalla. vaikka toteaa itsekin, että maitten poliittiset historiat eroavat toisistaan kaikissa mahdollisissa kohdissa, eikä kaksipuoluevaltion ja suhteellisen vaalitavan valtiota voi mielekkäästi verrata. Minusta koko Suomen kiskominen tähän analyysiin on turha operaatio, eikä näy Uschanovin johtopäätöksissä oikein mitenkään. Kun hän toteaa (s. 125), ettei brittiläisen oikeiston kokema takinkääntö ole joistakin vihjeistä huolimatta mahdollinen Suomessa, koska poliittiset järjestelmämme ovat niin erilaiset, hän tulee myöntäneeksi, että Suomi ei ole Iso-Britannia ja brexit ei ole totuus Suomesta. Itse olisin ollut valmis vastaamaan kirjan provosoivaan kysymykseen samalla lailla ilman näin pitkää johdantoakin.

Mutta brittien tulevaisuudesta Uschanovilla on painavaa sanottavaa, kuten kellä tahansa oman kiintymyksensä kohteesta. Hän nostaa esiin kolme toteamusta: (1) identiteettipolitiikka on voittanut talouspolitiikan (brexit oli korostuneesti identiteettipolitiikkaa, vaikka sitä propagoitiin valheellisilla talouspoliittisilla väittämillä), (2) identiteettipolitiikka on ongelmallista, koska sen polariteetit voivat muuttua hyvin nopeasti ja hyvin ennakoimattomilla tavoilla ja (3) brexitin (eli Uschanovin sanoin "yhteiskunnallinen tyhmyys ja tietämättömyys") pidemmän aikavälin vaikutukset riippumat eniten yleensä näkymättömissä olevista rakenteellisista tekijöitä eli lyhyesti sanottuna siitä, miten vahva brändi Iso-Britannia loppujen lopuksi on. Uschanov toteaa varsin osuvasti, että "on toistaiseksi vaikeaa nähdä, kuinka brittiläisyys ja brittiläinen kulttuuri voisivat tulla muotiin enää koskaan" (s. 133). Suomalaisen voi olla vaikea samastua tällaisen ennalta murehtimiseen, koska meillä ei todellisuudessa ole juuri mitään menetettävää.

Mutta syvästi anglofiilin ja EU-myönteisen Uschanovin brexit heittää hankalaan tilanteeseen. Kysymys ei vain triviaaleista asioista kuten tullimaksuista ja nöyryyttävästä kohtelusta lentokentällä (ei se EU-kansalaisten kohtelu 1990-luvullakaan kummoista ollut) vaan jonkinlaisesta puolenvalinnasta. Kuten ehkä arvata saattaa, Uschanov ei suostu puolta valitsemaan, vaan hän haluaa pitää molemmat, vaikka myöntää eron helpottaneen EU:n sisäistä päätöksentekoa: "Hirvittää kuvitella, miten esimerkiksi koronaelpymispaketille olisi käynyt, jos se olisi pitänyt muotoilla paitsi Suomen kokoomuksen, myös Britannian konservatiivien sisäpoliittisia tarpeita vastaavaksi." (s. 134) Itse asiassa Uschanov ennustaa jo – lähinnä äänestäjien iän ja brexitin korrelaatioiden valossa –, että joskus kymmenen vuoden kuluttua Britannia voisi ilman suurempaa draamaa palata EU:n jäseneksi, onhan jo nyt kyselyissä jäsenyyden kannattajilla selvä enemmistö. Mutta Britannian kaksipuoluejärjestelmässä ei kansalaisten mielipiteen enemmistöllä ole merkitystä, joten jäädään odottamaan.