Alas kapitalismi, eläköön uusi talousjärjestelmä!

Saksalainen vasemmistopoliitikko ja kansantaloustieteilijä Sahra Wagenknecht on kirjoittanut häkellyttävän kirjan Raha ilman ahneutta : Kuinka pelastautua kapitalismilta (Into 2018). Häkellyttävän siinä mielessä, että Wagenknecht ehdottaa aivan pokkana ja rauhallisin äänenpainoin kapitalismin dumppaamista sinne minne se kuuluu eli historian kaatopaikalle. Tilalle hän ei ehdota minkään sortin sosialismia, vaan kapitalismista riippumatonta vastuullista markkinataloutta ("yhteishyvän taloutta"), jonka tavoitteena ei ole yksityinen rikastuminen vaan yhteinen hyvinvointi.

Erikoisinta Wagenknechtin kirjassa on tapa, jolla hän todistelee kapitalismin tuhoisuutta turvautumatta varsinaisesti marxilaiseen talousteoriaan (on sitä siellä taustalla, mutta ei pinnalla) tai edes moderniin vasemmistolaiseen puheenparteen. Wagenknechtin todistelussa ei vastusteta yksityistä yritteliäisyyttä, ei yksityisiä yrityksiä eikä edes voiton tavoittelua. Tähtäimessä on thatcheriläinen vapaaksi ryöstäytynyt rikollistalous, jota Wagenknecht kutsuu myös talousfeodalismiksi. Markkinatalous ei itse asiassa tarvitse kapitalismia, jolle vapaa kilpailu on vihattava omaisuuksien kasaamisen hidaste.

Periaatteessa Wagenknechtin teeseissä ei pitäisi olla kenellekään kapitalismiin kriittisesti suhtautuvalle mitään radikaalisti uutta, mutta niin vain kirja onnistuu esittämään raikkaasti uudenlaiselta tuntuvan tarjouksen, jolla tietysti kukaan järkevä ja vastuuntuntoinen ihminen ei voi suhtautua torjuvasti. Valtaa eivät kuitenkaan pidä järkevät ja vastuuntuntoiset, joten Wagenknechtin kuvaileman järkiperäisen ja yhteisöllisen talousjärjestelmän tiellä on erinäisiä esteitä. Kirjoittaja ei itse juuri näitä vastavoimia erittele saati pohdi onnistumisen esteitä, mutta ehkä juuri se onkin kirjan valtti.

* * *

Wagenknecht hallitsee kansantaloustieteen popularisoinnin yllättävänkin hyvin. Hän avaa kapitalismin (pääomilla hallitsemisen ja rikastumisen) ja ei-kapitalistisen yrittäjyyden ja toimeliaisuuden esimerkillisen selkeästi. Wagenknecht myös todistelee vastaansanomattomasti, kuinka olennaista roolia valtiot ovat aina näytelleet kapitalismin historiassa (ilmaisu "valtion näkyvä käsi" on erittäin onnistunut), vaikka virallisen ideologian mukaan valtio täytyisi pitää kaukana markkinoista. Ilman valtioiden toimia kapitalismia ei olisi koskaan edes syntynyt, mutta loputtoman, pakkomielteisen ahneen kasvun ja kasautumisen sivutuotteena on vakava uhka tasapainoiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle, laadulle ja innovaatioille.

Wagenknecht käyttää runsaasti tilaa kertoakseen lukijoille rahasta ja sen yhteydestä kansantalouteen, pankkijärjestelmään ja yleiseen hyvinvointiin. Tässä yhteydessä Wagenknecht murskaa monia yleisiä väärinkäsityksiä, joita pankkien vastuullisuudesta edelleen on sekä päättäjillä että kansalaisilla. Hän uskaltaa myös analysoida EU:n ja Saksan taloudellisten ratkaisujen vastuuttomuutta sanoessaan suoraan, että jatkuvaa ylijäämää takoneen Saksan olisi pitänyt lisätä ostojaan alijäämäisistä euromaista sen sijaan että ne Kreikan tavoin pakotettiin seinää vasten odottamaan teloituskomppanian laukauksia samalla kun saksalaiset ja muut jättipankit ryöväsivät holtittoman luotonantonsa tuottamat jättivoitot omille tileilleen.

Wagenknecht uskaltaa myös sanoa ääneen, että huonot poliittiset päätökset ovat johtaneet siihen, että pankkiirit määräävät tänä päivänä politiikan päälinjoista, viralliset päättäjät ovat pelkkiä kumileimasimia, jotka pelkäävät luottokelpoisuuden julkisia arvioita ja muita kapitalismin tuhoisia innovaatioita (yleishyödyllisiä innovaatioita kapitalismin ei tuotakaan). Wagenknecht ei annakaan mitään armoa tiivistäessään tarpeelliset toimet: "... rahoitusalaan ei voi soveltaa lempeää säännöstelyä. Siltä olisi vietävä koko sen vallan perusta eli mahdollisuus tuottaa rahaa lähes rajattomia määriä, tehdä sillä käsittämättömiä voittoja ja ohjata rahavirrat reaalitalouteen järjettömiä ja jopa vahingollisia reittejä pitkin. Muuten taistelu on hävitty. (...) Talousjärjestelmän uudistaminen ei siis onnistu ilman suuria rahatalouden muutoksia." (s. 203)

* * *

Itselläni ei noussut kirjan tekstin mittaan erityisiä vastalauseita, Wagenknechtin ehdotukset ovat kaikessa mullistavuudessaan täysin järkeenkäyviä, selkeitä ja välttämättömiä, jos tavoitteena on hyvä elämä kaikille, ei vain sille yhdelle prosentille. Erityisen viehättävä on kirjoittajan ehdotus kapitalismin perustama olevan pääoman neutralisoinnista ja siirtymisestä osakeyhtiöiden olemattomasta vastuusta täyteen vastuullisuuteen. Se mitä Wagenknecht ehdottaa, on talouselämän "sosialisointi" ilman yrittäjyydestä ja yksityisomistuksesta luopumista. Malliin sisältyy roima annos sellaista idealismia, jota on todellisuudesta varsin vaikea löytää. Mutta sellaistakin idealismia tarvitaan, kun kohteena on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Wagenknecht on kansantaloustieteilijä, mutta myös aktiivipoliitikko. Siihen nähden hän pohtii yllättävän vähän tarvittavan muutosrintaman kokoamisen ongelmia, ne hän on käytännössä jättänyt muille tai myöhemmin ratkaistaviksi. Ehkä näin on hyväkin, ettei kirja pääty inhorealistiseen Saksan puoluekentän ruumiinavaukseen vaan toiveikkaaseen ajatukseen järjen ja yhteiskunnallisen vastuuntunnon voitokkaasta etenemisestä. Itse en näin optimistinen osaisi olla, näen koko ajan edessäni Saksan poliittisen oikeiston tympeän tyrmäävät kasvot.

Wagenknecht haastaa kuitenkin myös perinteisen oikeiston mukaan, ainakin sen osan, joka arvostaa markkinataloutta ja yrittäjyyttä. Tämä onkin ehkä kirjan radikaalein väite. Sen mukaan barrikadin toisella puolella ovat objektiivisesti vain aidot kapitalistit (pääoman tuotoilla rikastuvat parasiitit), tällä puolella ovat kaikki omasta työstään elävät ammatista ja tulonmuodostustavasta riippumatta. Wagenknecht virittelee siis sen 99 %:n kapinaa, jossa sellutehtaan palkkajohtaja ja leipää aamulla kello 4 paistava leipuri ovat antikapitalisteja siinä missä perinteiset tehdastyöläisetkin. Tätä täytyy varmaan vähän sulatella, mutta toisaalta, miksipä ei?