Suutari pysyköön lestissään?

Kuuntelin juuri läpi Genesiksen riveissä säveltäjänä ja kosketinsoittajana loistaneen Tony Banksin tuoreimman levytyksen orkesterille, karusti nimettynä pelkällä numerolla 5.  Todellisuudessa kyseessä on kolmas kerta, kun Banks julkaisee säveltämäänsä orkesterimusiikkia. Edelliset olivat Seven : A Suite for Orchestra (2004) ja Six Pieces for Orchestra (2012). On kurjaa joutua toteamaan, että Banks teki sen taas eli julkaisi levyllisen mitäänsanomatonta orkesteriviihdettä, joka voisi toimia jonkin pompöösin Hollywood-elokuvan soundtrackina, mutta ei sille, joka on nauttinut Genesiksen riveissä syntyneistä mestariteoksista.

Mikä näitä rock-säveltäjiä oikein vaivaa? Banks ehti tehdä hienoa pop-progea pari vuosikymmentä, mihin hän kadotti kaikki ideat ja kunnianhimonsa, kun välineenä olikin täysi sinfoniaorkesteri? Valitettava tosiasia nimittäin on, että kaikki kolme Banksin orkesterilevyä ovat musiikillisesti aika kunnianhimottomia, ideaköyhiä ja ennen muuta täysin yllätyksettömiä sävellyksiä. Jos ei tietäisi, että kyseessä on ihan sama ihminen kuin Genesiksessä, vaikea olisi kuullun pohjalta uskoa. En muista kahdelta vanhemmalta levyltä yhtään mitään, vaikka olen ne kiltisti ja huolella kuunnellut. Levyllä 5 on ehkä yksi tai kaksi ihan pikkuista idean poikasta. Kaikki muu on suoraan elokuvaviihteen massatuotannosta. Aivan käsittämätön juttu.

Entä sitten Maccan, The Beatles -yhtyeessä uskomattoman määrän hienoja pop- ja rock-lauluja tehnyt Paul McCartney? Vuonna 1991 hän päätti hiukan raottaa kukkaronsa kireitä nyörejä ja palkkasi Carl Davisin orkestroimaan yli kaksituntisen oratorion, koska hän itse ei tunne nuotteja (näin se on, rakkaat nuoret musiikin opiskelijat kautta maailman, te olette tässä suhteessa valovuosia edellä Paul McCartney'a). Tuloksena oli yli kaksi tuntia kestävä Paul McCartney's Liverpool Oratorio, Maccanin elämää löysästi seuraava tarina, joka kuunteleminen läpi oli ainakin minulle ylivoimainen urakka. Missä olivat kaikki McCartneyn tarttuvat melodiat? Eihän Carl Davis niitä voinut mihinkään hukata rakentaessaan säveltäjän hyräilemien tai pianolla pimputtamien melodioitten varaan kokonaisen oratorion!

Liverpool Oratorio on tylsää kuunneltavaa sekä Beatles-faneille että taidemusiikin harrastajille. Kumpikaan ei siitä mitään mainittavampaa saa irti. Englanninkielisen Wikipedian artikkeli toteaa, että levytys pärjäsi kaupallisesti oikein hyvin, mutta että kriitikoiden vastaanotto oli aika tyly "the virtually unanimous verdict being that the work, while attractive, was simplistic, overlong and, given its aspirations, insubstantial". Yritin itse kuunnella vielä vuonna 1997 julkaistun orkesterilevyn Standing Stone, mutta sen jälkeen luovutin, enkä pysty sanomaan mitään albumeista Working Classicals (1999, orkesterille), Ecce cor meum (oratorio, 2004) ja Ocean's Kingdom (2011, balettimusiikkia). En oikein jaksa uskoa ihmeisiin niidenkään osalta.

* * *

Tony Banksin ja Paul McCartneyn esimerkit antavat ymmärtää, että pop- ja rock-säveltäjien kannattaisi pysyä lestissään ja jättää ns. taidemusiikki rauhaan. Todellisuudessa tietenkään kaikki yrittäneet eivät ole epäonnistuneet. Keith Emerson sävelsi useita onnistuneita taidemusiikkipastisseja ollessaan Emerson, Lake & Palmerin (ja aikaisemmin Nicen) jäsenenä sekä soolourallaan. Frank Zappa sävelsi merkittävän määrän taidemusiikkia, jota soitetaan edelleen aktiivisesti. Jon Lordin sävellys Concerto for Group and Orchestra vuodelta 1969 kestää edelleen kuuntelua, vaikka rockin ja orkesterimusiikin yhteys onkin aika keinotekoinen ja orkesterin osuus nykypäivän näkökulmasta aika sentimentaalista.

Ei siis voi yleistää, että kun vaurastunut rock-säveltäjä haluaa ruveta taidemusiikin säveltäjäksi, tuloksena on automaattisesti epäonnistuminen. Banksin ja McCartneyn esimerkit panevat kuitenkin ajattelemaan, että onnistunut cross over vaatii muutakin kuin että toteuttajalla on rahaa ja intoa. Useimmat rockin puolelta perinteisen taidemusiikin kuvioihin siirtyneet eivät ole olleet uudessa genressään uutta luovia (jopa Frank Zappa liikkui pääosin tutuissa maisemissa ja vasta viimeisinä elinvuosinaan alkoi irtaantua taidemusiikin perinteistä säveltäessään Synclavier-soittimellaan).

Sitä, mistä tässä kirjoitan, ei pidä sekoittaa sekä ns. art rockissa että progessa yleistä taidemusiikin ideoitten lainaamista ja soveltamista populaarimusiikin viitekehyksessä. Kun Keith Emerson tulkitsee Modest Musorgskin Näyttelykuvia, lopputulos on progea, ei taidemusiikkia. Taidemusiikista suoraan ja vähemmän selvästi tapahtunutta lainailua on tehty valtavasti, monenlaisin tuloksin. Usein progeäijien tyylitaju ei ole ihan riittänyt ja kriitikot ovat saaneet aihetta pilkata 20 minuutin pituisia "minisinfonioita" niiden mahtipontisuudesta ja välillä koomisuuden puolelle menevästä pyrkimyksestä itsetarkoitukselliseen monimutkaisuuteen.

* * *

Sitten ovat ne artisti-säveltäjät, jotka liikkuvat sulavasti genrejen välissä, yli ja ohi. Yksi tunnetuimmista on Keith Jarrett, jonka kutsuminen "vain" jazz-muusikoksi olisi huutava vääryys. Jarretilla on laaja sooloimprovisaatiotuotanto, josta on aivan mahdoton ruveta tekemään genreperusteisia luokituksia ja selvitä ehjin nahoin. Jarrett on myös soittanut Johann Sebastian Bachia tyylinmukaisesti ja säveltänyt esimerkiksi uruille (Hymns/Spheres, 1976) ja klavikordille (The Book of Ways, 1987) musiikkia, jota pelkästään kuuntelemalla olisi vaikea olla sijoittamatta taidemusiikin yleiskehikkoon.

Sitten meillä on ikioma Iiro Rantala, joka on näyttävästi ja erittäin onnistuneesti murtautunut jazzin puolelta myös täysiveriseksi taidemusiikin soittajaksi ja säveltäjäksi. Tuore konserttilevytys Mozart, Bernstein, Lennon on huikea näyte Rantalan nykyisestä monipuolisuudesta, jota voi kutsua monella tasolla onnistuneeksi cross overiksi. Rantalan Mozart on aitoa tavaraa, samoin hänen tulkintansa Leonard Bernsteinin Candide-musiikista. Puhumattakaan Rantalan omista sävellyksistä, jotka ovat ehkä vielä populaarimusiikkia, mutta koko ajan karkaamassa luokittelijalta ja määrittelijältä. Myös Olli Virtaperko on hyvä esimerkki muusikosta ja säveltäjästä, joka liikkuu omaehtoisesti genrerajoista suuremmin piittaamatta Zappa-tulkinnoista omiin sävellyksiin sinfoniaorkesterille tai kun siltä tuntuu, kunnianosoituksina 1600-luvun gambamusiikille.

Vastaan tässä vaiheessa otsikon provokatoriseen kysymykseen vältellen. Joskus lestissä kannattaisi pysyä, vaikka olisi rahaa se lesti hyljätä. Mutta toisaalta musiikin maailma on täynnä hienoja onnistumisia muusikoilta ja säveltäjiltä, jotka eivät ole suhtautuneet ahtaisiin tyylirajoihin liian kunnioittavasti. Olisi aivan kauheata, jos joku olisi saanut Iiro Rantalan vakuutetuksi siitä, ettei hänen kannata koskaan edes yrittää Mozartin soittamista "jazz-pianistina" (pianoproffa Tuija Hakkilalle monta yläpeukkua Helsingin Sanomien julkistamista opetussessioista; ne ovat tavattoman antoisia muillekin kuin Rantalalle!). Annetaan siis säveltäjien ja muusikoiden vapaasti kokeilla ja otetaan tulokset vastaan ilman ennakkoluuloja.