Tyhmää huijataan ja ahneella on hyvät tienestit?

En vastusta huutokauppoja sinänsä. On hyvä, että vanhaa tavaraa myös kierrätetään. Huutokauppa on teknisesti oiva keino löytää "oikea" hinta tavaralle, jonka moni haluaisi omistaa. Se on myös hyvä tapa selvittää, onko kuvitelmilla "aarteista" mitään katetta. Kun huutokauppa voi nykyään tapahtua verkossa niin että sillä on miljoonia potentiaalisia huutajia eli potentiaalisia ostajia, huutokaupan periaatteelliset hyvät puolet vain terästyvät. Omat hermoni eivät tosin huutokaupan meininkiä kestä, paitsi jos saan itse toimia meklarina ja nuijan paukuttajana. Sehän on hauskaa jos ei omiaan yritä myydä epätoivoisesti hengissä pysyäkseen.

Mutta vanhan tavaran kierrätyksen paratiisissa vaanii tietysti vaara jos toinenkin. Ei välttämättä niinkään siinä lopullisessa myyntitapahtumassa, jossa yleensä ainakin joku on riittävän tolkku ymmärtämään, mistä huudon kohteessa on kysymys. Suurimmat ongelmat liittyvät vaiheisiin ennen huutamista. Pahinta on, kun täydellinen ymmärtämättömyys ja ahneus kohtaavat ammattimaisen tietämyksen ja vielä suuremman ahneuden. Syypäänä voi pitkälle pitää sitä vastuutonta kirjoittelua, jota tyhjänpäiväiset lehdet harrastavat yllyttääkseen ihmisiä penkomaan vinttejään ja tekemään "löytöjä".

Kuviohan menee suunnilleen niin, että toimittaja tekee ylisanoilla kuormitetun jutun "aarteesta", joka voi olla kenen tahansa astiakaapissa tai vintillä. Vaikka toimittajan pitäisi ymmärtää ja kertoa muuallakin kuin pienellä präntillä alareunassa, että vanhasta tavarasta tulee arvokas juuri sen takia, ettei sitä löydä kenen tahansa kaapista, klikki"journalismi" takaa sen, että näitä vedätyksiä julkaistaan säännöllisin ja tihein välein. Juttujen seurauksena mistään mitään ymmärtämättömät alkavat kuvitella, että heillä tosiaan on näitä "aarteita", kunhan ne osaisi tunnistaa ja tunnistaa niin, ettei kukaan muu huomaa.

* * * 

Monilla ihmisillä on erittäin harhainen käsitys "vanhan" arvosta, vaikka ikä ei minkään keräilykohteen kohdalla ole sinänsä arvoa luova tekijä. Kun hypettäjä kirjoittaa, että Aku Ankan ensipainoksesta on maksettu satoja tai tuhansia euroja, hän ei korosta sitä olennaista tietoa, että tuollaisia summia maksetaan vain hyväkuntoisista kappaleista, ei mistä tahansa puhkiluetusta paperikasasta. Sama koskee useimpia muitakin vanhoja keräilykohteita. Tavaran täytyy olla hyväkuntoista, mitään ei saa puuttua ja ennen muuta niukkuutta täytyy esiintyä riittävästi. Tämä viimeksi mainittu asia tuntuu olevan erityisen vaikea ymmärtää.

Muistan itse erään kirjastoni asiakkaan, joka tivasi minulta kantamansa vanhan Love Recordsin albumin hintaa. Kun totesin, että kyseinen levy ei ole erityisen hintava, koska sitä liikkuu paljon divareissa, asiakkaani melkein suuttui minulle. Hän oli lukenut, että vanhoista 1970-luvun proge-levyistä maksetaan satojakin euroja, miksi ei siis myös hänen levystään. Yritin selittää, että ne satojen eurojen levyt ovat niitä, joita aikoinaan puristettiin sata tai kaksisataa kappaletta ja hyväkuntoisia kappaleita ei yksinkertaisesti liiku markkinoilla. Totuus oli ikävän makuinen, joten viesti ei mennyt perille. Asiakas ilmoitti menevänsä parempien asiantuntijoiden puheille.

Tarina olisi muuten hupaisa, mutta kyllä asiantuntemattomia myös härskisti vedätetään. Ei tietenkään maksamalla ylihintaa vaan ostamalla pilkkahintaan tavaraa, jonka asiantuntija tietää olevan paljon arvokkaampi. Osa ihmisistä kuittaa tämän ikävän tosiasian lauseella "ei se ole tyhmä joka pyytää liikaa vaan se joka maksaa". Tietämättömän huijaaminen oikeutetaan vetoamalla siihen, että tyhmän kohtalona on tulla huijatuksi. Minusta se on vastenmielinen ajattelutapa ja monen maailman ongelman eräs taustatekijä. Siinä missä julkinen huutokauppa antaa myyjälle ja ostajalle mahdollisuuden pelata bluffia, sitä edeltävissä vaiheissa tietämätön on heikoilla.

* * * 

Varsinaisesti tarkoitukseni oli kuitenkin kiukutella ilmiöstä, johon liittyvät käsitteet "huutokauppakeisari" ja erään huonomaineisen iltalehden yhdelle alan yrittäjälle antama palstatila (epäilemättä ei ilman vastiketta). Joka kerta kun erehdyn Ilta-Sanomien alueelle, verkkokalvoilleni tunkee joko kirpparilta jymylöydön tehnyt Arabian vanhojen astioiden keräilijä, Muumi-mukien hintatasoa ylöspäin lykkivä hypettäjä tai - mikä pahinta - lehden "huutokauppakeisariksi" omin valtuuksin nimeämä Aki Palsanmäki. Tinkimistä elämäntyönään harrastava Palsanmäki voi olla siviilissä oikein mukava ihminen, mutta hänen lehdessä ja videoilla esiintyvä kauppiasminänsä on kyllä tympäisevä. Sama persoona esiintyy muka alan objektiivisena asiantuntijana, vaikka hänen täysin peittelemätön pyrkimyksensä on maksaa tarjolle tulevista tavaroista niin pieni ostohinta kuin mahdollista ja heti perään myydä sama tavara mahdollisimman kovaan hintaan.

Miten kukaan voi suhtautua tällaisen ihmisen puheisiin vakavasti? Hän ei ole edes helppoheikki, joka pyrkii mukavilla puheillaan pehmentämään kukkaronnyörejä puristavat sormet suopeiksi täysin tarpeettoman tavaranipun ostamiselle. Palsanmäki huijaa työkseen ihmisiä vähättelemällä myyjälle hintaa ja liioittelemalla sitä ostajalle. Kukaan ei ilmeisesti edes odota Palsanmäen olevan täysin rehellinen ja suorapuheinen, vaikka kommenteista päätellen osa lukijoista on kurkkuaan myöten täynnä Palsanmäen pakkosyöttöä. Mutta olennaista on, että lehti esittelee hintaveijarin jotenkin arvostettavana ammattilaisena. Se on minusta käsittämätöntä. Mistä lähtien ihmisten vedättäminen on muuttunut arvostettavaksi?

Voi tietysti olla, että "huutokauppakeisari" on vain oiva ajankuva. Palsanmäkihän on esimerkillinen oman onnensa seppä, joka tekee kovasti töitä ansaitakseen elantonsa - muiden kustannuksella. Sitähän se on, tämä keisari huijaa myyjiä ja ostajia oman etunsa ajamiseksi. Palsanmäki on tietysti pikkutekijä varsinaisten kapitalistien ja pankkiparonien rinnalla, mutta ideologisesti he ovat samalla puolella eli ottamassa irtorahat niiltä, joiden hoksottimet eivät riitä juoksemaan karkuun ajoissa. Palsanmäet istuvat hyvin myös hallituksen markkinaliberalistiseen vedätyshenkeen, molemmat teeskentelevät olevansa tavallisen kansalaisen asialla. Miksi me uskomme kumpaakaan?