Voiko pääoma olla punaista?

Anitra Komulaisen kirja Punapääoman linnake : Työväen osuustoiminnan dramaattiset vaiheet (Siltala 2021) ei melko populistisesta otsikostaan huolimatta luultavasti ole suosittua luettavaa niiden keskuudessa, joiden rahojen kohtaloista kirja kuitenkin kertoo. Suomalaisen työväenliikkeen osuustoiminnallisen haaran bisneshistoria on silti kiinnostava ja tärkeä osa yleistä historiaa erityisesti siksi, että sen kautta tulevat ehkä monet yleispolitiikan kuviot ja hämäriksi jääneet lehtien kohuotsikot edes hiukan ymmärrettävämmiksi. Taustaksi on hyvä tietää, että kirja on kirjoitettu Osuuskunta Tradekan 100-vuotisjuhlilla esitelmän pitäneen professori Markku Kuisman innoittamana. Tradeka perusti historiatoimikunnan, joka valitsi historiikin tekijäksi Kuisman ehdotuksesta väitöskirjatutkija Anitra Komulaisen. Kuisma lienee joutunut kieltäytymään tehtävästä terveydellisistä syistä, mutta erinomaisen johdantotekstin "Mikä kaatoi suuren tammen?" hän on kuitenkin kirjaan kirjoittanut. Kuisma korostaa, ettei kirja ole työväenliikkeen osuustoiminnan kokonaishistoria eikä edes varsinaisesti EKA-yhtymän, sen edeltäjien ja seuraajien yrityshistoriikki. Sen sijaan kirja pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjan kattama toiminta on ollut niin vaikeaa ja tulokset kyseenalaisia.

Komulainen on varmasti tavoitellut Kuisman omaa, lukijalle mielihyvää tuottavaa kirjoitustapaa. Kohtuullisen hyvin tässä on onnistuttukin, vaikka Komulainen kirjoittaa varovaisemmin ja antaa tiukimpien ilmaisujen näyttäytyä lähinnä raivostuneitten pomojen sitaattien kautta. Se onkin varsin onnistunut tapa, sillä eihän ihminen koskaan ole niin viisas ja kaukonäköinen kuin jälkiviisaasti muiden epäonnistuneita ratkaisuja arvioidessaan. Kirjan draaman kaari on jätetty aika tasaiseksi, mutta se on tietenkin kirjoittajan perusoikeus. Jossain määrin kirjan alaotsikko - joka ei välttämättä ole Komulaisen valitsema - on kuitenkin ristiriidassa tarinan yleisen kerronnan kanssa. Johtajien reaktioita kuvataan kyllä ilmeikkäästi, mutta lukijan on vaikea pysyä kärryillä siitä, milloin tilanne on ollut objektiivisesti kauhistuttava, ei vain horjuvalla pallilla keinottelevan miesjohtajan mielestä.

Miehistä tämä kirja tosiaan kertoo, naisia ei johtajien ja päättäjien joukosta löydy. Se ei ole millään muotoa yllättävää, sillä ei se työväenliike ole historiallisesti yhtään vähemmän miesten hegemonian alainen kuin mikään muukaan yhteiskunnan alue. Komulainen ei pahemmin jakele historian tuomioita, eikä myöskään harrasta suurempaa toimijoitten jakamista onnistujiin ja epäonnistujiin. Täysin vailla adjektiiveja pomoporras ei onneksi ole, mutta tutkija on säilyttänyt kiitettävän hyvin neutraalin suhtautumisensa kohdehenkilöihin. Heidän temperamenttinsa ja siitä nousevat erot kyllä ovat mukana selittämässä yksittäisiä ratkaisuja - niinhän elämässä usein menee, että varovainen tekee vähemmän virheitä kuin uhkarohkea, mutta voi sitä liialliseenkin varovaisuuteen syyllistyä.

* * *

Kirjan tarina marssittaa lukijan eteen valtavan joukon lähtökohtaisesti harmaita ja tylsiä miehiä, joista useimmilla on vielä sillä lailla tavallinen nimi, ettei se jää mieleen kuin riittävästi toistamalla. Onkin mainio ratkaisu, että kirjan liitteissä on henkilöhakemisto, jossa on nimen lisäksi mainittu kunkin henkilön tärkeimmät roolit ja tehtävät. Sen lisäksi olisin itse kaivannut jonkinlaista historiallista organisaatiokaavakuvaa kirjan kuvaamien yhtiöitten ja nimien vaiheista. Ne kun harvemmin aukeavat mitenkään ulkopuolisille saati edustavat luovaa keksintää. (Olisi muuten mukavaa lukea artikkeli, jossa Markku Kuisma pohtii suomalaisten yritysten nimien historiaa ja etymologiaa. Meillä ulkopuolisilla kun on yleensä sellainen käsitys, että kaikki nimet ovat tylsiä ja epäonnistuneita, mutta uusimmat vielä sitäkin huonompia. Riittänee, kun kirjoitan nimet Merita, Itella ja Destia.) 

Poliittisen historian harrastaja kiinnittää huomiota siihen, miten täydellisesti Anitra Komulainen on häivyttänyt poliittisten puolueitten eli SDP:n, SKDL:n ja SKP:n nimet ja olemassaolon kertomastaan tarinasta. On uskottavaa, että osa työväenliikkeen osuustoiminnan aktiiveista ei ole mieltänyt itseään ensisijaisesti poliittisiksi toimijoiksi vaan talouden tai yritystoiminnan asiantuntijoiksi, joilla ehkä ollut puolueen jäsenkirja ei ole ratkaisuissa painanut ainakaan merkittävän paljon. Vähemmän uskottavaa on, että puolueet ja niiden nokkamiehet olisivat jättäneet osuustoimintaliikkeen toverit niin rauhaan, kuin tämän kirjan perusteella voisi päätellä. Jälleen voidaan todeta, että kirjoittajalla on oikeus häivyttää poliitikkojen rooli näkymättömiin. Henkilökohtaisesti pidin sitä kuitenkin huonona ratkaisuna, joka saattaa jopa vääristää tapahtumien taustoista syntyvää kuvaa. Toivottavasti olen siinä väärässä.

Vasemmistolaisen työväenliikkeen eri suuntauksiin Komulainen suhtautuu selkeän neutraalisti, minkä seurauksena asiaa vähemmän tuntevalle saattaa syntyä väärä mielikuva demareitten ja SKDL:n voimasuhteista. Vaikka demareitten oli toisen maailmansodan seurauksena pakko hyväksyä ainakin tosiasioiden tasolla SKDL:n ja sen sisällä kommunistien suhteellisen laaja kannatus, kyllä siellä osuustoimintapuolella valta oli ja pysyi koko ajan demareilla, jos ei nyt ihan aina suorastaan tannerilaisilla. Tätä puolta Komulainen olisi mielestäni voinut hyvin avata toteutunutta enemmän. Kirja käsittelee sosialidemokraattien punapääomaa, ei sitä paljon pienempää omaisuutta, jonka kommunistit onnistuivat sodan jälkeen haalimaan ja joka Arvo Aallon puheenjohdolla onnistuttiin hävittämään todella perusteellisesti.

* * *

On vaikea arvioida, vastaako kirja Markku Kuisman esipuheessaan esittämään kysymykseen. Taloudellisten ratkaisujen vaikea ennustettavuus on tunnettu tosiasia, eikä niitä pelkästään onnistuneita päätöksiä tehneitä johtajia juuri ole. Ainakin kaksi yleistä havaintoa on nähdäkseni mahdollista tehdä. Ensinnäkin se, että vaikka yritystoiminnan taustalla olisi mitä tahansa kauniita aatteita ja ihanteita, kapitalistisessa toimintaympäristössä ratkaisevat onnistumisen viime kädessä aivan muut tekijät. Ihanteellisuus voi toimia hetkittäin, mutta sen varassa on vaikea kilpailla, kun muilla ei ole vastaavia rasitteita hidastamassa. Toinen huomio liittyy inhimilliseen tekijään. Tämän kirjan perusteella osuustoimintaliikkeen johtavat miehet ovat olleet yhtä rajoittuneita kuin kuka tahansa. Toisaalta ylivarovaisia, toisaalta hyväuskoisia faktojen unohtajia. Komulainen saa heidät näyttämään yhtä aikaa uhreilta ja sankareilta, katastrofien aiheuttajilta ja viime hetken pelastajilta.

Kirjassa olisi ehkä voinut analysoida toteutunutta enemmän sitä roolia, joka toisaalta valtiovallalla, toisaalta markkinatalouden pakottavilla laeilla oli "punapääoman" kohtaloissa. Vain pankkien keskeinen rooli eri toimijoita hallitsevina pelureina tulee selväksi. Mutta vaikka demarit olivat pitkiä kausia valtiolaivan johdossa, jää lukijalle epäselväksi, millainen rooli valtiollisilla päätöksillä oli osuustoiminnan nousuissa ja laskuissa. Skeptikko arvelee, että tottapahan demarit vallassa ollessaan pyrkivät tasoittamaan EKA:n ja kumppaneiden kulkua. Myös osuustoimintaliikkeen sisäiset ristiriidat (erityisesti Elannon ja EKA:n ongelmallinen suhde) olisivat ehkä kaivanneet enemmän valaisua. Se on selvää, miksi SOK:n puolelta heiteltiin kapulaa rattaisiin koko ajan, mutta miksi ei Elannon väkeä saatu soutamaan yhteiseen tahtiin, se jää kyllä selittämättä - ja sen myötä selitykset suuren tammen kohtalolle jäävät avoimiksi. Henkilökemiat on tuskin ainakaan ainoa selitys.

Komulainen viittaa useammankin kerran mielenkiintoiseen kysymykseen tämän ja tuon kauppaliikkeen imagosta. Tämä lienee useimmille vanhemmille suomalaisille tuttu asia. Jokaiseen uuteen liikemerkkiin syntyi suhde, myönteinen, kielteinen tai neutraali. Jos mielikuva muuttui kielteiseksi, sitä oli vaikea muuttaa. Muistan itse törmänneeni 1960-luvulla näkemyksiin, ettei TIETENKÄÄN käydä ostamassa mitään Elannon liikkeistä (ei tosin omassa keskiluokkaisessa perheessäni, jossa kyllä asioitiin lähellä olevassa Elannossa, vaikka jäseneksi ei sentään ruvettu). Eräs työväenliikkeen liiketoiminnan ongelma onkin ollut vuoden 1918 jälkikaiku, jonka myös Komulainen mainitsee tai antaa pomojen mainita. Kyllä se työväenliikkeen taloudellinen tammi haluttiin myös tietoisesti kaataa, jollei nyt konkreettisesti työväenvallan nousun estämiseksi, mutta vaikeuttamiseksi nyt kuitenkin. Samasta syystä Elannon ja HOK:n liitto kismittää edelleen vanhemman polven ihmisiä, niin porvareita kuin vasemmistoakin. Kaikkeen se kapitalismi ihmisparan pakottaakin.