Ties minkä etsijät

"Salatieteet" on harvinaisen epäonnistunut termi. Sillä ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa ja sen salaisuudellisuuskin on enemmän illusorinen mielentila kuin todellisuutta. Rinnakkaiset termit okkultismi ja esoteria ovat astetta onnistuneempia, koska kumpikaan ei yritä määritellä suhdettaan tieteisiin, vaan reilusti uskontoihin ja uskomuksiin. Suomenkielisen Wikipedian määritelmä on tällainen: "Okkultismi eli salaoppi tai salatiede tarkoittaa taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa uskonnollista tai mystistä oppisuuntaa." Ja edelleen "Okkultismina voidaan pitää sellaista henkistä oppia ja toimintaa, jonka sisältöä tai menetelmiä ei ole päästetty yleiseen tietoon. Sanalla esoteerisuus on samankaltainen merkitys, ja usein niitä käytetään synonyymeina. Okkultismilla voidaan viitata mihin tahansa salassa harjoitettuun maagiseen tai yliluonnolliseen taitoon, kun taas esoteerinen sisältää ajatuksen erityisestä pelastavasta tiedosta (gnosis) tai yksilön sisäisestä muutoksesta (valaistuminen)." 

Kun tarttuu kirjaan, jonka nimeksi on valittu Uuden etsijät ja alanimeksi Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930 (Teos 2021), kaltaiseni uskonnottoman skeptikon ja materialistin karvat ovat valmiiksi hiukan pörhöllään. Toki mukana on kaiken pehmentävä termi "kulttuurihistoria", mutta allekirjoittaneeseen se ei tee järin suurta vaikutusta, varsinkin kun kyseessä ei ole yksittäisen tutkijan tai tutkimusryhmän monografia, vaan lukuisista erillisistä teksteistä koostuva antologia. Kirjan toimittajat, professori Maarit Leskelä-Kärki (Turun yliopisto) ja tutkija Antti Harmainen (Tampereen yliopisto) ovat molemmat kulttuurihistoriallisesti orientoituneita, kuten myös useimmat muista kirjoittajista: Julia von Boguslawski, Jukka Vornanen (myös poliitikko), Marjo Kaartinen, Matti Rautaniemi (jooga),  Pekka Pitkälä, Viola Parente-Čapková, Juuso Järvenpää, Mikko Kemppainen, Jasmine Westerlund, Tiina Mahlamäki, Susanna Välimäki (musiikintutkija), Juha Torvinen (musiikintutkija), Nuppu Koivisto-Kaasik, Marja Lahelma, Nina Kokkinen ja Sanna Ryynänen. Ei ole yllätys, ettei kirjasta synny kovin yhtenäistä vaikutelmaa, siihen on tuskin pyrittykään. On riittänyt, että on kiinnostunut esoteerisistä aiheista tai niistä innostuneista taiteilijoista.

Omalla kohdallani lukukokemusta vaivasi myös leipätekstin fontin vaikealukuisuus ja "täydentävien" artikkeleiden taittaminen kahdelle palstalle. En ymmärtänyt kumpaakaan ratkaisua, mutta kiitän henkilöhakemistosta. Sellainen olisi esittelyineen voinut olla myös kirjan monista kirjoittajista, joista osaa yhdistää Turun yliopisto ja jonkinasteinen vihkiytyminen uskontojen ja uskomusten tutkimiseen. Kirjoittajien taustoitus olisi ehkä selittänyt - ehkä ei? - sitä perusempatiaa, jolla useimmat kirjoittajat suhtautuvat "hengen" asioihin. Tätä suhtautumista kuvannee toimittajien loppuhenkonen: "Salatieteen kulttuurihistoria [- -] tuntuu kovin tarpeelliselta myös 2020-luvulla ja sen todellisuudessa, jossa ehdottomuudella ja absoluuttisuudella toisiaan nokittelevat totuudet ja varmuudet tuntuvat toisinaan tukahduttavilta.".

* * *

Uuden etsijät rakentuu mielestäni tietoisesti synnytetyn harhan varaan. Tuo harha on ajatus, että esoteerinen etsintä ja ajattelu - jos kirjan aihepiirin saa näin tiivistää -, joka oli 1900-luvun alkupuolella suhteellisen yleistä erityisesti ns. taiteellisten ihmisten parissa, oli kulttuurihistoriallisesti merkittävä ilmiö. Minusta ainakaan tämä kirja ei anna vahvaa tukea tällaiselle ajatukselle. Valtaosa kirjassa tarkastelun kohteeksi otetuista taiteilijoista oli sekä omana aikanaan että jälkikäteen arvioiden varsin marginaalisia ilmiöitä ja toimijoita. Millään kirjassa esiintyvällä esoteerisellä järjestöllä ei ole ollut erityisen painavaa annettavaa suomalaisen yhteiskunnan kulttuurille. Tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, ettei esoteerisellä ajattelulla olisi ollut subjektiivisesti merkitystä tai etteivät nämä henkilöt olisi kokonaiskuvan kannalta kiinnostavia. Mutta heidän todistusarvonsa jossain suuremmassa, jos joku sellaista on etsinyt, jää mielestäni osoittamatta.

Uuden etsijät nostaa esiin lähinnä teosofiasta (ja ruusuristiläisyydestä), antroposofiasta eli steinerilaisuudesta ja spiritualismista kiinnostuneita ihmisiä. Henkilögalleria tuskin synnyttää lukijoissa vahvaa tuttuuden tuntemusta muutamaa nimeä lukuun ottamatta: Elias Erkko, Sigurd Wettenhovi-Aspa, Aarni Kouta, Väinö Valvanne, Olly Donner, Matti Kurikka, Hilja Pärssinen, Yrjö Kallinen, L. Onerva, Annie Furuhjelm, Selma Kajanus, Ida Moberg, Sigrid af Forselles ja Helmi Krohn. Jostain syystä tunnetut säveltäjät Oskar Merikanto ja Erkki Melartin jäävät kirjassa ilman suurempaa huomiota, vaikka he sentään sävelsivät teoksia suoraan teosofiseen käyttöön ja toimivat aktiivisina ohjelmansuorittajina tilaisuuksissa 1910- ja 1920-luvuilla. Satunnaiselta vaikuttava henkilöjoukko heijastaa tietysti yksittäisten tutkijoitten kiinnostusta, jonka yleistämiseen tai täydentämiseen toimituksen voimavarat eivät ole riittäneet. En itse pystynyt välttämään mielikuvaa, että projektissa Uuden etsijät ehkä tavoiteltiin suurempaa kokonaiskuvaa kuin mikä sitten syntyi. Itse uskon, että näin kävi, koska sellaista kokonaiskuvaa ei ole olemassakaan.

Oma kiinnostukseni kirjan aihepiiriin liittyy siihen, että tutkiessani mm. Merikannon ja Melartinin tuotantoa olen törmännyt musiikkiin, jonka voidaan arvella kummunneen teosofisista aatteista. En pidä itseäni millään tavalla esoteeristen ilmiöiden asiantuntijana. Rohkenen kuitenkin arvella ääneen, että mikään määrä tutkimusta ei tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että vaikka esoteria kiinnosti - ja kiinnostaa - edelleen monia, se ei ole koskaan kiinnostanut ihmisten suurta enemmistöä edes siinä määrin, että se olisi todistettavalla tavalla vaikuttanut esimerkiksi kulttuurimme kehitykseen. Tiedetään, että presidentti Risto Ryti, tunnettu vapaamuurari, turvautui omasta halustaan tai puolisonsa painostuksesta "salatieteellisiin" neuvonantajiin myös valtakunnan poliittisten ongelmien ratkomisessa. Ei kuitenkaan liene näyttöä siitä, että asiat olisi päätetty jossain loosikokouksessa valtioneuvoston sijasta. Kärpänen ei muutu härkäseksi pelkästään tutkimalla.

* * *

Edellä olevaa kritiikkiä ei pidä tulkita siten, että vastustaisin esoteriaan liittyvien ilmiöiden tutkimista. En kritisoi edes uskonnollisten ilmiöiden tutkimista, vaikka pidän termiä "uskontotiede" kestämättömänä (korrekti ilmaus olisi "uskontojen tutkimus"). Mutta olen hitusen huolestunut siitä höttöisestä mielikuvasta, jota humanistinen tutkimus vahvistaa tutkimalla pontevasti ilmiöitä, jotka skeptinen ihminen nimeää huuhaaksi. On vaikea suhtautua vakavasti tutkimukseen, joka esittelee neutraalisti, mutta samalla myös täysin kritiikittä esimerkiksi Wettenhovi-Aspan kieliteorioita. Tämä on kaikessa kulttuurintutkimuksessa piilevä ongelma: voiko tai pitääkö tutkimuksen suhtautua kulttuurisiin ilmiöihin vakavasti, vaikka sekä arkijärki että tieteellinen tarkastelu päätyvät samaan tulokseen eli että kyseessä on lähinnä höpsismin piiriin kuuluva ilmiö, originellin fantastin mielikuvituksen luoma "tieto"? Tätä ongelmaa ei Uuden etsijät tunnista ollenkaan, tai jos on tunnistanut, on päättänyt jättää sen huomiotta.

Toinen yleisen tason ongelma, johon valtaosa kirjan teksteistä mielestäni lankeaa, on käsiteltyjen yksilöitten ja heidän vaiheittensa irrottaminen yleisestä yhteiskunnallisesta tapahtumien kulusta, ideologioista, politiikasta, sodasta ja rauhasta. Kirjan kattamana aikana Venäjän keisarikunnan autonomisesta alueesta tuli ankaran sisällissodan kautta itsenäinen maa, joka ensi töinään kielsi vasemmistolaisittain ajattelevilta ihmisiltä ihmisoikeudet. Tästä ei kirjan tarinoissa juurikaan puhuta, kuten ei myöskään ankarista kielikiistoista, jotka repivät erityisesti ns. lukeneistoa kahteen tai kolmeen leiriin. Voidaan tietysti ajatella, että "hengellinen elämä" tapahtuu jossain arkisen ja maallisen tuolla puolen, mutta itselleni jäi sellainen tunne, etteivät esoteeriset teemat nyt kuitenkaan yksinään ihmisten mielissä liikkuneet, oli paljon muutakin, joka vaikutti sekä taiteelliseen että tieteelliseen toimintaan tavallisen arjen lisäksi.

Aivan sattumalta minua odottavat lukupinossa kahden tässä kirjassa esiintyvän henkilön, Olly Donnerin ja Matti Kurikan elämään paneutuvat teokset. Ehkä ei kuitenkaan ole puhdas sattuma, että tällä hetkellä julkaistaan niin paljon 1900-luvun alun virtauksiin liittyviä tutkimuksia. Meitä uhkaavat massiiviset ekologiset, poliittiset ja sosiaaliset ongelmat, mutta koska niiden edessä tunnemme suurta avuttomuutta, käännämme kiinnostuksen menneisyyteen ja sen marginaalisiin ilmiöihin, kuten esoteriasta kiinnostuneisiin taiteilijoihin, mielikuvituksellisiin uskomuksiin ja silkkaan eskapismiin. Sillä sitä nämä "salatieteet" yleisesti ottaen tarjoavat, mielikuvituksellista pakoa todellisuuden ankarista laeista. Lupaukset "toisella puolella" odottavasta paratiisista ovat aina houkutelleet ihmisiä. Ei siis ihme, jos tänä päivänä myös tutkijat kiinnittävän katseensa sadan vuoden takaisiin eskapistisiin ilmiöihin. Itse toivon, ettemme me lukijat kuitenkaan innostu yhtä paljon, vaan jaksamme ratkoa luontokatoon ja äärimmäiseen eriarvoisuuteen liittyviä todellisia ongelmia. Itse en usko kuoleman jälkeiseen elämään. Puuhailu sen hyväksi on turhaa, pahimmillaan haitallista.