Venäläinen arvoitus

Arto Mustajoki, venäjän kielen emeritusprofessori ja arvostettu tieteen popularisoija, on julkaissut tuoreessa Skeptikossa nro 2/2022 mielenkiintoisen artikkelin Venäläinen totuus ja totuus venäläisistä. Se on selvästi kirjoitettu Ukrainan sotaretken ajankohtaisuuden takia, mutta Mustajoen pohdinta ei millään muotoa rajoitu ihmettelevään kysymykseen siitä, miksi niin suuri osa venäläisistä näyttää hyväksyvän sekä Vladimir Putinin hallinnon "normaalit" epäkohdat että hyökkäyssodan kaltaisen hirmuteon. Kommentoin Mustajoen onnistunutta tekstiä lähinnä siksi, että olen itsekin pohtinut Mustajoen käsittelemiä näkökohtia. Mutta myös siksi, että mieleeni on tullut ainakin joitain selityksiä, joihin Mustajoki ei tekstissään viittaa. Samalla liitän tekstiini pohdintoja siitä, millä tavalla Suomen todennäköisesti hyvinkin pian toteutuva Nato-jäsenyys tulee vaikuttamaan suomalaisten käsityksiin Venäjästä ja venäläisyydestä. Kolmantena yllyttäjän tähän tekstiin on ollut uutistieto siitä, että Ukrainassa on säädetty laki, joka merkitsee porttikieltoa ilmeisesti kaikelle vuoden 1991 jälkeen syntyneelle venäläissyntyiselle kirjallisuudelle, musiikille jne.

Arto Mustajoki muistuttaa meitä siitä, että venäjän kielessä on kaksi eri termiä suomalaiselle sanalle totuus. Tutumpi, pravda (правда) tarkoittaa arkista, subjektiivista totuutta, jonka parempi käännös olisi ehkä "näkemys" tai "mielipide". On kuitenkin olemassa syvällisempää, jotenkin pyhää totuutta tarkoittava sana istina (истина), joka vastaa paremmin suomalaista totuutta. Mustajoki arvelee ironisesti, ettei Vladimir Lenin tullut ajatelleeksi tätä eroa perustaessaan lehden nimeltä Pravda. Itse ajattelen, että Lenin valitsi tämän nimen täysin harkiten ja vältti nimeä Istina tarkoituksella. Jälkimmäinen kun olisi tarpeettomasti korostanut hallinnon virallisen totuuden ja kansalaisten paremmin tunteman todellisen totuuden ristiriitaa.

Mustajoki pitää venäläisyyden yhtenä tärkeänä piirteenä pysyvää olotilaa lännen ja idän välissä ilman selvää kallistumista kumpaankaan suuntaan. Venäjän valtakunta ulottuu maantieteellisesti Euroopasta Kauko-Itään Tyynen meren rannoille ja pohjoisessa käytännössä melkein Pohjoisnavalle. Pietarin kaupunki on arkkitehtonisesti täysin eurooppalainen, eikä Iosif Stalinin mukaan nimetty neuvostotyyli sitä vaikutelmaa edelleenkään muuta. Mutta ranskan puhuminen ja Pietarin arkkitehtuuri ovat pelkästään yläluokan piirre, jolle venäläinen talonpoikaisväestö on historiallisesti ollut melkoisen immuuni. Myöskään ns. älymystö ei ole koskaan edustanut yksiselitteistä kallistumista länteen tai Aasiaan, vaan sen sisällä ovat riidelleet perinteiset isovenäläiset slavofiilit ja länsimieliset zapadnikit. Dualistinen maailmankuva on synnyttänyt myös tunteen lännen ja idän yläpuolelle asettumisesta, myönteisestä erillisyydestä ja paremmuudesta.

* * *

Suhde valtionjohtajuuteen on venäläisyydessä voimakkaasti historian leimaamaa. Mustajoki vie tämän asenteen keskiaikaisiin mongoliheimojen invaasioiden aikaan, jolloin Venäjällä oli kova tarve löytää yhtä kovia johtajia. Mustajoen mukaan ollakseen suosittu, täytyy johtajan olla slavofiili ja mieluiten myös russofiili. Jos 1990-luvun alkupuolella oli historiallinen hetki länsimaisen demokratia-idean esittelemiseen venäläisille, se mahdollisuus hukattiin täydellisesti. Vuonna 1996 Boris Jeltsin voitti kommunistien ehdokkaan Gennadi Zjuganovin vain jo syntyneen oligarkkien ryhmittymän mittavan rahoituksen avulla. Jeltsin edisti demokratisoitumista ehkä joissain suhteissa, mutta ei hänen kaltaisensa julkijuoppo suureksi johtajaksi kelvannut. Vladimir Putinilla tarvittavat ominaisuudet sen sijaan oli ja on, joten hänestä tuli venäläisten kaipaama vahva johtaja hyvässä ja pahassa.

Mustajoki muistuttaa myös siitä, että Venäjä on ollut suurvalta hyvin pitkään, eikä se ole ollut vaikuttamatta myös kansalaisten asenteisiin. Suurvaltojen asukkailla on taipumus omaksua näkemys, että niillä on suorastaan historiallinen velvollisuus näyttää muille - varsinkin lähinaapureille -, miten asioitten pitää olla. Tähän näyttämiseen kovin usein liittyvä väkivalta ja pakotus eivät suurvallan asukkaissa herätä samanlaista moraalista pohdintaa kuin pienten valtioille ihmisissä, joille ajatuskin pullistelusta maailman napana on vieras. Mustajoki rinnastaa tältä osin Yhdysvallat ja Venäjän yhdellä poikkeuksella: hänen mukaan Venäjällä ei hallinto ole koskaan vaivautunut suuremmin keksimään tekosyitä agressiiviselle ulkopolitiikalla, kun taas Yhdysvalloissa harrastetaan systemaattisemmin julkista tekopyhyyttä ja näennäisesti "kestäviä" perusteluja sotatoimille, kuten esimerkiksi Irakissa väitetyt joukkotuhoaseet, joita ei todellisuudessa ollut olemassakaan.

Tästä näkökulmasta Mustajoki tulkintani mukaa näkee, että Venäjän hallinto on kokenut hyvin raskaaksi sen Venäjän suurvaltaroolin mitätöinnin, mitä Yhdysvaltain johdolla ja ponnisteluin on toteutettu Naton laajentamisen myötä. Tätä mitätöintiä on vaikea selitellä olemattomaksi, kun Neuvostoliiton aikana Venäjän ympärille rakennettu puskurivaltioiden ketju onkin nopeassa tahdissa muuttunut Nato-maiden ketjuksi. Suomen tuoreen päätöksen jälkeen tuo ketju on entistäkin tiiviimpi ja vain Ukraina uhmaa kehitystä. Vaikka yksittäisillä liittymisillä ei ole sotilaallisesti merkitystä, Venäjällä kaikki on tulkittu suurvallan nöyryyttämiseksi. Ukraina maksaa nyt laskua Naton laajenemisesta ja Venäjän johdon kokemista jatkuvista takaiskuista.

* * *

Mustajoen tulkinnan mukaan Putinilla on vankka kannatus, vaikka se ei tarkoitakaan sitä, että hän olisi myös rakastettu johtaja. Venäläisten enemmistö kuitenkin arvioi kohtalaisen hyvin perustein, että Putin pelasti Venäjän kaaoksesta, johon Jeltsinin pokkurointi lännen edessä oli johtanut. Putinia rakastaa varsin pieni joukko, mutta enemmistö tukee silti hänen yleistä linjaansa sisä- ja ulkopolitiikassa. Tässä kohdassa Mustajoki pysähtyy päivittelemään sitä, että kaikista tunnetuista taustaselittäjistä huolimatta venäläisten tuki Ukrainan sodalle on osoittautunut todelliseksi. Mustajoen mukaan kysymys ei voi olla täydellisestä mediapimennosta, koska sellaista ei Venäjällä ole ollut. Tarjoan tähän arvoitukseen yhden mahdollisen selityksen, joka on pohjimmiltaan maantieteellinen. Eurooppalaisille Ukraina on "lähellä", mutta huomattavalle osalle venäläisistä maa on kaukainen ja merkityksetön pläntti jossain Venäjän länsipuolella. Arvelen, että etäisyyden takia merkittävä osa venäläisistä, ainakin Uralin itäpuolella, viis veisaa jostain pikkusodasta Euroopassa. Näitä ihmisiä Putinin hallinnon ei tarvitse vakuuttaa yhtään mistään, eikä heidän suunnaltaan ole odotettavissa merkittäviä vastalauseita, ellei Ukrainaan ruveta keräämään siperialaisia joukko-osastoja.

Itse pidän täysin mahdollisena, että Venäjän itäosissa näitä "eurooppalaisia" tapahtumia ei pidetä tärkeinä, ei ainakaan verrattuna siihen, mitä tapahtuu Venäjän ja Kiinan välillä, tai Venäjän ja Japanin edelleen hankalissa aluekiistoissa. Maantieteellisesti Venäjä on enemmän Aasiaa kuin Eurooppaa, vaikka väestön enemmistön sijoittuminen on toinen. Sama ilmiö on nähtävissä myös Euroopan mittakaavassa. Pohjoismaissa on helppoa niputtaa yhteen kaikki Välimereen rajautuvat "etelän" valtiot, joiden asukkaat leimataan yhtä helposti työtä vieroksuviksi, epäluotettaviksi ja mukavuudenhaluisiksi latinalaisiksi. Uutiskynnys Espanjasta tai Kreikasta tuleville uutisille on yllättävän korkea, eikä myönteistä uutisointia esiinny juuri lainkaan. Arvelen, että Putinin kansansuosio lepää suurelta osin juuri maantieteellisesti suuren valtion kiinnostuskynnysten varassa. Median vastuuseen voi aina vedota, mutta tiedämme omistammekin, että se myötäilee eliitin tavoitteiden lisäksi myös ostavan kansan mieltymyksiä. Kun suuri yleisö kyllästyy, media hiljenee. Tämä on ehditty nähdä jo Ukrainankin kohdalla, kun valloitussota on muuttunut asemasodaksi.

Lienee turvallista todeta, ettei kenelläkään ole lopullista istanaa venäläisyydestä tai Venäjästä. Mustajoki muistuttaa myös siitä, että suomalaisten suhdetta leimaa korostunut sotalinssien läpi katsominen. Russofilia on harvinaista, russofobia paljon yleisempää. Nato-päätöksen takana lienee ollut enemmän nojautuminen riittävän laajaan russofobiaan, jonka taakse mm. turvattomuuden kasvaminen ja taloudellisen laskun kasvu piilotettiin. Mustajoki muistuttaa siitä, että maailmassa on paljon muitakin pahiksia kuin Venäjä juuri nyt. Suomi käy moraalisesti kyseenalaista asekauppaa monen sotaa käyvän maan (Yhdysvallat, Turkki, Saudi-Arabia, Israel) kanssa, mutta vain Venäjään on isketty leima. Silti on todennäköistä, että istinan sijasta joudumme suhteissa Venäjään tyytymään suureen joukkoon erilaisia pravdoja. Mustajoki lohduttaa lukijoitaan arvelemalla, että myös venäläiset itse ovat saman ongelman edessä. Useimmat Putinin hallintoa nyt paenneet haluaisivat uskoakseni palata Venäjälle, jota johdetaan lempeämmin ja vähemmän tuhoisasti.

Boris Kustodijev: Maslenitsa (1916)