Vähän Boris Sirobistakin

Runsaasti kuvitettu kirja Tutkimaton Boris Sirpo & Viipurin musiikin menestystarina (Siltala 2022) perustuu Tiina-Maija Lehtosen ja Laila Tarpilan vuonna 2019 toimittamaan 26-osaiseen Ylen verkkokirjoitussarjaan. Sen myös huomaa, hyvässä ja pahassa. Kirja on riemunkirjava salaatti monenlaisista aineksista, joita sitoo yhteen lähinnä viipurilaisuus, todellinen tai näennäinen. Aihepiiri on kiinnostava, mutta kun käsittelytapa on rapsodinen, selkeää kokonaisuutta ei mielestäni synny. Kirja on lähinnä temaattinen artikkelikokoelma, jollaisen tekeminen on sekä sallittua että onnistuessaan palvelus lukijoille. Henkilökohtaisesti olisin mieluummin lukenut päähenkilöönsä eli Boris Wolfsoniin (Sirob, Sirpo) keskittyvän, kunnolliseen arkistotutkimukseen perustuvan elämäkertateoksen. Sellaiseen ei tekijöillä ole kuitenkaan ollut motivaatiota tai aikaa, ehkä myös arkistoaineistoa on niin vähän, ettei työhön ole kannattanut tarttua. Makuasia, varmasti myös valitun tien halukkaita kulkijoita on paljon.

Viipurin monikulttuurinen maailma on historiallisten syiden takia sekä huonosti tunnettu että voimakkaiden intohimojen kohde. Oma äidinäitini oli viipurilainen, eikä asia jäänyt koskaan epäselväksi, kun olimme lapsia. Viipurilaisten murre tuli tutuksi, eikä sitä ole vaikea erottaa esimerkiksi nykyisen Suomen Karjalan asukkaiden puheesta. Tilausta viipurilaisen kulttuurin esittelylle on, ja onneksi esimerkiksi arkkitehtuurin puolella on viime vuosina saatu suurenkin yleisön käsiin hienoja perusteoksia. Käsillä oleva kirja jää tässä suhteessa melko pinnalliseksi viipurilaisen porvarillisen keskiluokan elämäntavan esittelyksi. Kyllä näinkin asioista saa selkoa, vaikka suuret linjat jäävätkin hahmottumatta. Tekijät ovat keränneet suuren määrän episodeja, muistoja ja autenttisia lausumia elämästä, joka on nyt pelkästään historiaa. Kirjan suuren henkilökavalkadin valossa on käsittämätöntä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa. Se on kustantajan puolelta selvä moka, suorastaan lukijan heitteillejättöä. 

Kirja on taitettu mukavasti, Matti Berg on tavoittanut tekstin yleisen kepeyden ja katkelmallisuuden varsin onnistuneesti. Kirjan kuvituksen vaihteleva tekninen laatu herättää kuitenkin hämmennystä. On vaikea ymmärtää, miksi historiallisia kuvia ei ole vaivauduttu sovittamaan ja siistimään niin, että ne toimisivat itsenäisinä kuvina, eivät pelkästään yleisenä ajankuvana. Osa kuvista on niin huonolaatuisia, että ne olisi hyvin perustein voinut jättää kirjasta pois, jos aikaa, halua tai rahaa kuvien viimeistelyyn ei ole ollut. Esimerkiksi sivulle 204 on sijoitettu sinänsä hauska ja teknisesti hyvä kuva, jonka läpi kulkevaa ja ainakin itseäni kovasti häiritsevää valkoista murtumalinjaa ei ole kuvankäsittelyllä korjattu. Ei se naarmu tuo lisäarvoa historialliseen valokuvaan. Se on pelkkä häiriötekijä.

* * *

Kirjan otsikko "Tutkimaton Boris Sirpo" saattaa olla ironista itsekriittisyyttä, sillä aika tutkimattomaksi Sirpo tämänkin kirjan jäljiltä jää. Vaikka Sirpon elämänvaiheita yritetään kuvata, on kuin katselisi perhealbumia, jonka kuvista suurin osa on aikojen kuluessa kadonnut. Sirpo itse pysyi koko elämänsä vaitonaisena taustoistaan, vaikka ilmoitti olevansa nykyisessä Ossetiassa 1893 syntynyt ortodoksiarmenialainen, ei valitettavasti juutalainen. Kirjan luettuaankaan ei lukija tiedä, mitä tai ketä pitäisi uskoa. Aikalaiset epäilivät vahvasti miestään juutalaiseksi (ajatus ei ollut kaikille viipurilaisille ihailun aihe) ja Etsivän keskuspoliisin tietojen mukaan Sirpo oli syntynyt Pietarin lähellä Kolpinossa 1892. Alkuperäisen sukunimensä Wolfson Sirpo hylkäsi ehkä monistakin syistä. Taiteilijanimeksi valikoitunut Sirob on yksinkertaisesti etunimi käänteisessä kirjainten järjestyksessä. Muodon "Sirpo" kapellimestari otti Kalevalan juhlavuonna 1935, mutta se ei juurikaan edistänyt suomalaistumista.

Sirposta kirja kertoo niin vähän, että siitä yksinään olisi syntynyt korkeintaan 50-sivuinen vihkonen. Tekijät ovatkin tehneet ratkaisun pitää Sirpo ajoittain esiin ponnahtavana yhdistävän tekijänä samalla, kun esitellään kymmeniä muita kiinnostavia musiikkimaailmaan tavalla tai toisella liittyviä viipurilaisia, syntyperäisiä ja sinne elantoaan etsimään tulleita. Sirpon suojatikseen ottaman viulutaiteilija Heimo Haiton vaiheista kirja kertoo ainakin yhtä paljon kuin Sirpon elämästä. Yllättäen Haittoa ei kuitenkaan ole kirjan nimissä hyödynnetty, vaikka tämä oli ja on edelleen harvoja suomalaisia musiikin maailmanjulkkiksia. Tosin myös Haiton osuus jää loppujen lopuksi vähäiseksi, enkä osaa sanoa, kertooko kirja hänen elämäntarinastaan mitään uutta - paitsi tietenkin siitä, miten Haitto käytännössä korvasi Sirpon oman, traagisesti onnettomuudessa kuolleen pojan ja miten Sirpo loi Yhdysvaltoihin paenneena toisen uran Haiton "managerina".

Kysymys Sirpon mahdollisesta juutalaisuudesta on tavallaan merkityksetön yksityiskohta. Kirjan kattaman ajan asennemaailman ja eritoten 1930-luvun äärioikeistolaisen juutalaisvihan näkökulmasta se on kuitenkin mielekäs kysymys, joka saattaisi selittää sekä jotkut Sirpoon kohdistuneet oudot vihamielisyydet että hänen siirtymisensä Yhdysvaltoihin, missä juutalaisuus ei ollut normaalisti ongelmallista, kuten Euroopassa. Modernin DNA-tutkimuksen keinoin asiasta voisi kenties saada varmuuden, jos ja kun Sirpon taustatiedot ovat hämärtyneet dokumenttien tasolla pysyvästi epävarmoiksi, kuten monen Venäjältä Suomeen siirtyneen maastamuuttajan kohdalla tapahtui. Koko kirja päättyy hämmentävästi toiseen arvoitukseen, kun tekijät innostuvat pohtimaan, minne ovat "kadonneet" ne lukuisat Ilja Repinin taulut, joita Sirpo aikalaistodisteiden mukaan hankki suoraan lähellä asuneelta taiteilijalta ja joilla koristi Viipurin kotinsa. Sellaista mahdollisuutta, että Sirpo olisi joutunut myymään taulunsa voidakseen muuttaa Suomesta Yhdysvaltoihin, eivät tekijät jostain syystä ota pohdintaan. Kysymys jää ilmaan, ehkä symbolisen sopivasti koko kirjan päättäen.

* * *

Lehtosen ja Tarpilan kirjassa on kiistatta paljon kiinnostavaa asiaa ja tietoakin, kun sen jaksaa prosessoida läpi katkelmallisen rakenteen. Itseäni jäi kaihertamaan se, että kirja nostaa esiin enemmän kysymyksiä kuin mihin se edes yrittää vastata. Eräs tällainen asia on Boris Sirpon nauttima arvostus, joka toisaalta vaikuttaa olleen mitä korkeimmalla tasolla ja kiistaton, mutta toisaalta toistuvasti viitataan Sirpon vihamiehiin ja mm. siihen faktaan, että Sirpo sai yhdessä vaiheessa perustamansa musiikkikoulun opettajilta hämmentävän vahvan epäluottamuslauseen, joka johti useimpien irtisanomiseen. Tilanne saatiin muodollisesti ratkaistua, mutta ilmeisesti haavat jäivät jomottamaan puolin ja toisin. Lehtonen & Tarpila korostavat monin tavoin Sirpon joustavaa ja huumorintajuista luonnetta. Luonnehdinta tuntuu kuitenkin olevan ristiriidassa mm. edellä mainitun epäluottamuslauseen kanssa.

Jos Tutkimaton Boris Sirpo olisi perinteinen elämäkerta, siltä olisi voinut kohtuudella odottaa vastaamista ainakin useimpiin nyt ilmaan leijumaan jääviin kysymyksiin ja suoranaisiin arvoituksiin. Syvällisempi tutkimusote olisi ehkä myös arvioinut tarkemmin niitä yhteiskunnallisia piirejä, joiden keskuudessa Sirpo hyväksyttiin ja niitä, joissa häntä pidettiin vuosikymmenten jälkeenkin jotenkin epäilyttävänä ulkomaalaisena. "Ryssävihasta" ei kirjassa puhuta, mutta olisiko se voinut olla ainakin yhtenä taustatekijänä? Siihen ovat kuitenkin muutkin emigranttitaustaiset ihmiset viitanneet, jos oikein lukemaani muistan. Viipurin keskiluokkaiset seurapiirit eivät välttämättä aina olleet niin herttaisia kuin millaisena kirjan tekijät sen ovat pääosin kuvanneet. Erilaiset paikalliset intrigit ja taiteilijoiden väliset universaalit kateuden ja kaunan tunnot ovat varmasti vaikuttaneet myös Sirpon vastaanottoon ja kohteluun.

Kuvista meitä katselee silti aina ystävälliseltä vaikuttava muusikko, jonka intohimoinen suhde sekä musiikkipedagogiikkaan että esittävään taiteeseen näyttää kiistattomalta. Sirpon elämän loppupuolta on varmasti varjostanut kasvattipoika Heimo Haiton sinänsä normaali irtiotto, avioliitto ja kasvattisuhteen katkeaminen, varmasti myös Haiton alkoholismi ja uran katkeaminen. Boris Sirpo harkitsi paluuta Suomeen toisen maailmansodan jälkeen, mutta asiat eivät menneet toivotulla tavalla. Lopulta terveyden pettäminen esti paluun Viipurista Lahteen siirtyneen musiikkiopiston johtajaksi syksyllä 1963. Viipurilainen Boris Sirpo kuoli Yhdysvalloissa 1967 ja jäi ehkä juuri tämän takia pysyvän tuntuisesti suomalaisen musiikinhistorian hämärään jonkinlaisena Viipurin alaviitteenä. Rohkenen olla sitä mieltä, että Boris Wolfson-Sirob-Sirpo ansaitsisi myös perusteellisen, pelkästään hänen vaiheisiinsa paneutuvan monografian.

 

(C) Eka Karppanen 1935