Miksi niin moni rakastaa vihata vallassa olevia miehiä

Otsikko vaikuttaa retoriselta: onhan helppoa löytää perusteluita vihantunteille, joita meillä kaikilla on niitä kohtaan, jotka käyttävää valtaa mielestämme tai universaalisti väärin. Joku voi olla vihainen silkkaa kateuttaan eli haluaisi itse päästä vallankäyttäjäksi. Nykyhetken yksinvaltias on aina sellaiseksi haluavien kannalta vihaa herättävä este. Mutta luultavasti kateutta yleisempi syy on voimattomuuden tunne. Kun ei tuolle diktaattorille muuta mahda, voi sentään vihata ja halveksia. Paitsi ettei vihan kohde normaalisti ole tavoitettavissa ja loukattavissa. Vallankäyttäjillä ei ole mitään pakkoa tutustua mielenilmauksiin somessa tai lehtien palstoilla. Joskus toki diktaattorin kriitikko saa sen verran julkisuutta, että hipiästään herkkä diktaattori hermostuu. Muistamme varmaan kaikki oikeusjutun, jonka Turkin Recep Tayyip Erdoğan nosti saksalaista koomikkoa Jan Böhmermannia vastaan vuonna 2016 tämän luettua televisiossa tarkoituksellisen karkeasti Erdoğania pilkanneen runon. Saksalainen oikeuslaitos tulkitsi runon esittämisen mahtuvan sananvapauden piiriin. Ehkä päätöstä helpotti tieto siitä, että Erdoğan oli tultuaan presidentiksi ehtinyt nostaa kahdessa vuodessa omia kansalaisiaan vastaan 1845 oikeusjuttua väitetyn presidentin pilkan takia.

Erdoğan näyttäytyy reaktioittensa kautta lähinnä naurettavana, mutta vain Turkin rajojen ulkopuolella, koska niiden sisäpuolella rangaistus voi olla ankara. Suomalaisten Vladimir Putinin inhoajien on turvallista harrastaa hyvinkin rumaa vihapuhetta, koska Putinin mahdollisesti kostava käsi ei ulotu tänne. Erityisen turvallista se on, kun vihansa ilmaisee reilun anonyymisti eli ns. puskista. Voimme varmaankin olettaa, että Erdoğanin ja Putinin lisäksi vihaa tulvii kaikkien muidenkin vallassa olevien yksinvaltiaitten niskaan maasta, uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatta. Naisjohtajia ehkä vihataan hitusen vähemmän, mutta se johtunee enemmänkin naisjohtajien pienestä lukumäärästä. Suurin osa maailman diktatorisesti käyttäytyvistä johtajista on mulkkuja myös anatomisesti. Margaret Thatcher ei ole ainakaan toistaiseksi tainnut löytää vihan kohteena vakavaa kilpailijaa, joskin vastikään kuollut Madeleine Albright saattoi päästä aika lähelle serbien ja irakilaisten mielissä: 1996 hän määritteli puoli miljoonaa kuollutta irakilaislasta hintansa arvoiseksi uhriksi ja 2012 hän huusi Prahassa tšekkiläiselle filmiryhmälle "Disgusting Serbs, get out!" (Albright oli itse syntyjään tšekki).

Vihattaviin vallassa oleviin miehiin palataksemme on muistettava, että lähes aina niihin miehiin, joita näkyvimmin ja vimmaisimmin vihataa, kohdistuu myös täsmälleen päinvastaisia tunteita, suurta ihailua, jopa suoranaista jumalointia. Osa siitä voi olla turvallisuushakuista teeskentelyä, mutta tuskin kaikki. Yhden halveksima hirviö voi tosiaan olla toisen ylistämä sankari ja hyvän ruumiillistuma. Tämäkin pakottaa ainakin hetken pohtimaan vihan syntymekanismeja ja perusteluja. Itseäni on aina mietityttänyt erityisesti määreen "hirviö" liittäminen milloin mihinkin ihmiseen, joka on syyllistynyt "suuren yleisön" (tai klikkimedian) mielestä erityisen vastenmielisiin rikoksiin kuten lasten seksuaaliseen riistoon tai surmaamiseen. Samaa termiä käytetään hämmentävästi myös täysin viattomien eläinten yhteydessä vain siksi, että jotkin lajit ovat kokonsa ja ulkonäkönsä - ehkä myös luontaisen käyttäytymisensä takia - ihmisen näkökulmasta "hirvittäviä". Minusta koko sanan voisi jättää fantasiamaailman puolelle.

* * *

On sinänsä ymmärrettävää, että varsinkin voimattomana kauheita asioita sivusta seuraava etsii turhautumiselleen purkautumisväylää, ja diktaattori, jonka rankaiseva käsi on riittävän kaukana, on tällöin mitä sopivin kohde. Ainakin tilanteissa, joissa vihan kohde ei koskaan tule tietämään vihapuheesta, se on kaikin puolin harmitonta paineiden purkamista, jonka jälkeen olo on ehkä hiukan parempi. Varmuutta tästä ei kuitenkaan ole, sillä monen ihmisen kohdalla viha on pysyvä tunnetila, vaikka aikaa kuluu ja kohdekin voi vaihtua. Vaikuttaa siltä, että monelle viha on enemmän kuin hetkellistä mielen kuohuntaa, ja juuri tällainen kestoviha on mielestäni yhteiskunnallisesti mielenkiintoinen ja - myönnettäköön se suoraan -, varsin pelottava ilmiö. Kun ihminen rakastaa vihata, onko edes vähäistä toivoa siitä, että viha joskus laantuu?

Vihaa rakastava ei todennäköisesti tule koskaan pohtineeksi sitä, että hänen vihansa kohde on joka tapauksessa elävä ihminen, jolla on omat tuntemuksensa. Vihaaja oikeuttanee toimintansa sillä, että vihan kohde on tehnyt paljon pahempia rikoksia - siis todella paljon pahempia, sillä eihän haukku haavaa tee, kuten väitetään. Ainakin Erdoğanin kohdalla on ilmiselvää, että hän pitää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta paitsi poliittisesti, myös henkilökohtaisesti motivoituneena ja siksi erityisen loukkaavana. Erdoğanin ulkoinen olemus kielii myös heikosta itsetunnosta, jota täytyy pönkittää jatkuvasti ulkoisin keinoin. Mutta pitäisikö meidän siis piitata myös Erdoğanin tai Putinin mahdollisesta mielipahasta? Eivätkö he ole omin toimin menneet sen rajan yli, jolloin tällaisesta ei enää tarvitse välittää?

Itse olen pohtinut paljon sitä mahdollisuutta, että ainakin joillakin vihan kohteilla niskaan satava loka ja inho pikemminkin vahvistaa kuin heikentää heitä. Esimerkiksi Putin ei näytä Erdoğanin tavoin piittaavan vähääkään siitä, miten rumasti hänestä puhutaan ns. lännen mediassa tai somessa. Voi tietysti olla, että hän vain näyttelee tyyntä ja on todellisuudessa todella loukkaantunut. Mutta entä jos hän ihan oikeasti saa itsevarmuutta ja energiaa siitä, että "väärässä olevat" ihmiset syytävät vihaa hänen päälleen? Jos vihan kohde suhtautuu herjaajiinsa samanlaisella halveksunnalla ja inholla, eikö silloin julkinen vihapuhe ole käytännössä yllyttämistä uusiin pahuuden töihin? Jos näin käy, eikö silloin toteudu se jo Jeesuksen aikanaan kritisoima ilmiö, jonka mukaan viha synnyttää vihaa?

* * *

Mahdolliselle lukijalle lienee tässä vaiheessa selvää, etten pidä diktaattoreihinkaan kohdistuvaa vihapuhetta hyvänä asiana. Solvaaminen ja inho eivät ylipäätään ole toimivia keinoja saada asioita ohjattua haluttuun suuntaan. Usein solvauksen kohde reagoi uhmakkaasti ja lopputulos on huonompi kuin se olisi ollut, jos solvaaja olisi malttanut pitää turpansa kiinni. Tätä eivät varmastikaan allekirjoita kestovihaajat, joille esimerkiksi Ukrainan sodan kaltainen tragedia tuottaa tilaisuuksia, joita ei aina ole tarjolla. Mutta on pakko kysyä ääneen, parantavatko Putiniin kohdistetut julkiset solvaukset rauhan saavuttamisen todennäköisyyttä? Voi ollaanko jo yhtä kyynisiä kuin Madeleine Albright ja ajatellaan, että Venäjä tuhoaa Ukrainan joka tapauksessa, joten otetaan ilo irti mahdollisuudesta käyttää Putinista nimityksiä, joita ei silmästä silmään kohdattaessa luultavasti kenellekään osoitettaisi ja joista länsimielisinkin media joutuu luopumaan, jos diplomatia voittaa?

Itse arvelen oivaltaneeni, että viha ei koskaan kanna pitkälle eikä sen voimalla saavuteta hyvän voittoja. Vaikka vastassa olisi median yksimielisesti pahaksi julistama ihminen tai valtio, vihalle ei kannata antaa valtaa. Kuten edellä spekuloin, se voi pahimmillaan antaa pahalle lisävoimia ja kestävyyttä, mutta ainakin se rapauttaa vihapuhetta syytävän omaa mieltä, harkintaa ja arviointikykyä. Vihaa rakastavat tuskin tätä myöntävät, mutta ainakin ulkopuolinen havaitsee kyllä sen henkisen jumin, johon viha yleensä ihmisen saattaa. Omin voimin siitä ei välttämättä enää lähdetä liikkeelle, vaan kuolema korjaa aikanaan vihaan jo hukkuneen hiilisäkin. Vihaava ihminen ei pysty olemaan onnellinen, ei edes sillä mahdollisella hetkellä, jona vihan kohde häviää, kuolee tai menettää ainakin valtansa. Kun tarpeeksi paljon vihaa, mikään ei enää sitä tunnetta helpota.

Puhun edellä myös itsestäni. Pakotan jatkuvasti itseäni muistamaan, että pahimpiinkin tekoihin syyllistyneet roistot ovat myös ihmisiä (tosin ainakin osa heistä myös psykopaatteja, kyvyttömiä käsittämään pahoja tekojaan). Inhoan monia asioita, mutta yritän olla vihaamatta ihmistä. Vastustan kuolemantuomiota, samoin kaikkia kostoon perustuvia rangaistuksia. Valtiollinen kosto on aina merkki sivistyksen rappiosta. Sillä roistonkin tuntema tuska ja ahdistus ovat väärin, kukaan ei ole niitä ansainnut, ei vaikka olisi niitä muille aiheuttanut. En ymmärrä ihmistä, joka rakastaa vihata. En kykene asettumaan siihen tuntemukseen, enkä ennen kaikkea halua. Muuttuminen vihaamista rakastavaksi tuntuisi kauhealta epäonnistumiselta. Vaikka jonkun Putinin tai Erdoğanin käden jälki kuinka ällöttää, hekin pelkäävät, tuntevat kipua ja ahdistusta kuten me kaikki ihmiset. En tunne vihaa, pikemminkin jonkinlaista sääliä. Täytyy olla hirveätä olla joka päivä Putin tai Erdoğan ja tuntea maailmasta tunkevan vihan paino. Uskon, että he myös itse tietävät käyttäytyvänsä erittäin huonosti, vaikka eivät voi sitä koskaan myöntää.

 

Tämä kuva on tietysti tahattomasti koominen, mutta minä näen siinä kaksi vanhaa ukkoa sähläämässä ennen lehdistön edessä näyttelemistä ja teatraalisia kättenpuristuksia. Karmeaa elämää.