Tuoksujen kesä ja muita luontohavaintoja

Unohdamme helposti sen merkittävän roolin, joka hajuaistillamme on ympäröivän todellisuuden hahmottamisessa. Tajusin vastikään itse, kuinka vahvasti kevään ja kesän havainnointi nojautuu ja rytmittyy tuoksuvasti kukkivien kasvien mukaan. Lintujen paluumuutto on kansanviisauksia myöten ollut aina tärkeä mittari, mutta kaltaiselleni laiskurille, joka ei todellakaan nouse aamuneljältä ehtiäkseen Porkkalaan seuraamaan lintujen kevätmuuttoa, tuoksut ovat paljon helpompi tapa arvioida, miten pitkällä vuodenkierto jo on. Varsinaiset kukkaset eivät tässä näyttele pääroolia, sillä vuokot ja muut varhaiset nousijat hahmotetaan silmillä, ei nenällä. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun hämyisestä pyörätien vieruisesta metsiköstä leviää tuomen makeanlumoava tuoksu, ainakin oma tuoksukelloni käynnistyy vääjäämättä.

Tuomen kaltaisia rytmittäjiä ovat kesäkuiset syreenit, ruusupuskat ja heinäkuussa ainakin kaupunkialueilla sulojaan levittävät jasmikkeet. Oma nenäni odottaa myös valkoapilan peittämiä kenttiä, joiden vieno tuoksu voi vaatia naaman viemistä kukintojen tasolle, mutta palkinto onkin sitten mitä täydellisin. Valkoapilan kohtalona on tosin useimmiten aisteiltaan tylsän moottoroidun ruohonleikkaaja-armeijan armoton hyökkäys, joka tuhoaa sekä visuaalisen että tuoksullisen täydellisyyden pian sen ilmaannuttua. Mikä ihmeen pakko siellä puutarhaosastossa on kiirehtiä tuhoamaan nuo pölyttäjillekin arvokkaat apilakentät? Ne eivät aiheuta kenellekään mitään vahinkoa, eivät edes kasva erityisen korkeiksi ja tarjoa punkeille väijymispaikkoja.

Monet kasvikunnan tuottamat ihanat tuoksut vahvistuvat öiseen aikaan ja sateen jälkeen. Olen joskus ihmetellyt, miksei voitaisi yhtä hyvin järjestää tuoksuretkiä kuin linturetkiäkin. Tai ehkä jossain järjestetäänkin, toivon kovasti. Sillä varsinkin kaupunkioloissa näitä luonnollisia tuoksuja uhkaavat monet luonnottomien kilpailijoiden ylivoimaisuus. Aivan kuten ihmisen tuottama melu ja valosaaste saastuttavat aistimuksiamme, myös kukkaistuoksut nujertavat dieselin, kuuman asfaltin ja paistinrasvojen käry ovat pienimuotoinen ympäristörikos. Siksi jokainen kaupunkiympäristöön onnekkaasti jäänyt kaistale luontoa on tärkeä, vaikka vain sen tuoksujen ja äänimaailman takia.

* * *

Suomen Luonnon tuoreessa kesänumerossa 5/2022 on valtavasti mielenkiintoista luettavaa, kuten tuossa lehdessä yleensäkin. Katriina Kontusen laajassa artikkelissa Viimeinen pesäpuu esitellään varsin kattavasti liito-oravien eli liitureiden ainutlaatuista elämää. Tämä viehättävä eläinhän on muuttunut symboliksi maailmalle, jota grynderiarvoilla pelaava ihminen kiivasta tahtia tuhoaa. Kontusen artikkeli osoittaa, että liiturimme on yllättävän hyvin sopeutuva eläin, joka ei "vaadi" maaseutua pärjätäkseen, mutta rajansa kaikella. Oikein pysähdyin huomioon, jonka mukaan liiturin kannalta kohtuullisen kokoinen kaupunkipuisto voi olla parempi asuinalue kuin maaseutu, jonka metsät on hävitetty muuttamalla ne muutaman orvon puuyksilön avohakkuuaukeiksi. Sellaisessa maisemassa ei mikään eläin kykene sopeutumaan, mutta juuri sellaisen maaseudun suomalainen elinkeinoelämä tarjoaa kiihtyvässä määrin.

Samassa lehdessä on myös Anna Tuomisen mainio juttu Arvokkaat apilat, joka paitsi valaisee apilakasvien tärkeää roolia ihmisen harjoittaman viljelyn apulaisena, esittelee häkellyttävän monta apilalajia, joista monista en ollut tätä ennen kuullutkaan. Tässä yhteydessä Tuominen esittelee myös käsitteen "muinaistulokas", jolla viitataan siihen, että vaikka useimmat apilat ovat jo pitkään kuuluneet vakiintuneeseen lajistoomme, ne ovat melkein kaikki ihmisen tietoisen toiminnan levittämiä. Jostain syystä 1600-luku on valittu rajaksi, jonka jälkeen lajistoon ilmaantuneet ovat "uustulokkaita". Minusta tällainen määrittely on sekä keinotekoista että mielivaltaista. Minulle myös valkoapila on täysin "riittävän alkuperäinen".

Tässä yhteydessä haluan myös kehua Suomen Luonnon kahta vakiopalstaa, nimittäin Havaintokirjaa ja perinteistä Kysy luonnosta. Lehden lukijoitten lähettämistä kuvista löytyy joka numeroon uskomattoman hienoja, hauskoja ja "vain" mielenkiintoisia valokuvia luontomme monipuolisesta maailmasta. Suomen Luonnon asiantuntijoiden kyky vastata miltei mihin tahansa lukijoitten esittämään kysymykseen jaksaa hämmästyttää vuodesta toiseen. Salaisuus on tietenkin siinä, että vastaajia on paljon, eihän kukaan yksin kaikkea tietoa hallitse. Toisaalta on aina yhtä jännittävää havaita, kuinka paljon on asioita, joihin edes parhailla asiantuntijoilla ei ole selitystä tai jotka ovat uusia havaintoja asiantuntijoillekin. Luonto jaksaa yllättää.

* * *

Lehden päättää hienosti kasvitieteilijä Johannes Enrothin kolumni Levän ylistys. Enroth pystyy lyhyessä tekstissään horjuttamaan ihmiskeskeistä harhamaamme toteamalla, että biologisesti yksisoluinen levä on paljon onnistuneempi kuin norsu tai ihminen, joiden pari miljoonaa olemassaolon vuotta kalpenevat levän miljardin vuoden rinnalla: "Yksisoluinen levä on elinympäristössään huippuunsa viritetty menestyjä, joka on ainakin ulkoisesti muuttumattomana ollut olemassa ikuisuudet. Se on rakenteellisesti huiman paljon norsua tai ihmistä yksinkertaisempi, mutta ei yhtään alkeellisempi. Se pystyy tekemään kaiken, mitä sen tarvitsee tehdä. Se ei verota ympäristöään raskaasti eikä tuhoa sitä millään tavalla. Sitä paitsi se tuottaa happea." (s. 80).

Kuten Enroth toteaa, levä on omalla tavallaan kehittyneempi kuin norsu tai ihminen, jotka ovat isokokoisia, mutta toisenvaraisia eliöitä eli loisia. Nämä loiset eivät pärjää, elleivät ne pysty haalimaan ympäristöstään lähes kohtuuttoman paljon tilaa ja ravintoa. Mitä "ylempiarvoista" moisessa muka on? Enroth ei tekstissään ota kantaa keskusteluun "vieraslajeista", mutta itse tulkitsen hänen tekstinsä sisältävän viestin myös siihen suuntaan. Intomme määritellä eliölajeja niiden "hyödyllisyyden" tai "vierauden" perusteella on puhdasta ihmiskeskeisyyttä ja siinä mielessä ei-biologista. On perusteltua määritellä jättiputki ihmiselle vaaralliseksi, koska sitä se kiistatta on, kun siihen kajoamme. Mutta käsite "vieraslaji" on ongelmallinen, koska se on ajallisesti mielivaltainen ja biologisesti keinotekoinen rakennelma. Biologisesti tarkastellen sen, miten yksittäinen laji sopeutuu ja leviää tai ei sopeudu ja ei leviä, pitäisi kai olla arvovapaasti tutkittavissa oleva asia. Eliölajien jaottelu vieraisiin ja ei-vieraisiis ei ole mielestäni biologiaa vaan ihmisen arvomaailman heijastusta.

En tohdi väittää, että Johannes Enroth on tässä asiassa samaa mieltä kanssani. Tulkitsen kuitenkin hänen tekstiään siten, ettei ole mielekästä - ainakaan biologiassa - arvottaa eliölajeja sen perusteella, miten ihminen yhtenä eliölajina niihin suhtautuu. Esimerkiksi biodiversiteetti ei ole määriteltävissä mielekkäästi ihmisen tarpeiden perusteella. On puututtava ihmisen ongelmia tuottavaan elämäntapaan, ei "rangaistava" eliölajia sillä perusteella, että se pärjää evolutiivisesti paremmin kuin jokin toinen, ihmisen subjektiivisen näkemyksen mukaan "arvokkaampi" tai "alkuperäisempi" eliölaji. Minulle luonnonsuojelussakin esiintyvä vieraslajifundamentalismi on ihmiskeskeisen ajattelun tuottama harha. Tehokkain tapa ratkaista näitä ongelmia on jättää luonto rauhaan, lopettaa sen prosesseihin puuttuminen eli yleinen sählääminen. Jos ihminen tarjoaa eliölajille nopean leviämisen keinon, on täysin luonnollista, että tuo laji käyttää tilaisuuden hyväksi, oli se sitten komealupiini, espanjansiruetana tai covid-19-virus. Haittaa ihmiselle voi esiintyä, mutta vieraita ne ovat vain inhimillisen harhan näkökulmasta.

 

Kuvassa on jonkin pajun kukintoa hyvin läheltä katsottuna. Salix-suvun jäseniä on Suomessa 20 eri lajia. Niitä pidetään usein "rikkakasveina", koska ne kasvavat sitkeästi eli ovat sopeutuneet erinomaisesti. Toisaalta ihminen hyödyntää pajuja sekä energiana että lääkkeen tuottajana, soittimien ja kaikenlaisten esineiden raaka-aineena. Terijoen salava on sekin paju. Kuva © Heikki Poroila