Diplomatia, pakotteet, sota

Seuraavat ajatukset sai liikkeelle lehdessä Le Monde Diplomatique, tuttavallisemmin Diplo ja numero 2/2022, ollut artikkeli Ukrainan konflikti pakotteiden ja sodan välimaastossa (teksti Helène Richard ja Anne-Cécile Robert, suomennos Kirsi Kinnunen). Hyvä esimerkki journalismista, jollaista kotoinen media ei tuota, sellaista, joka korvaa propagandan ajattelemaan pakottavalla analyysillä. Suosittelen lukemaan itse jutun, sillä en aio sitä tässä tarkemmin esitellä, vaan enemmänkin sen esiin nostamia kysymyksiä ihmisten välisten konfliktien ratkaisemisen keinoista ja niiden toimivuudesta. Perinteisestihän ajatellaan, että ainakin kansainvälisessä politiikassa annetaan ensin mahdollisuus diplomatialle eli keskustelun kautta kompromissiin pääsemisestä. Jos diplomatia ei toimi, käynnistetään väkivaltaiset toimet tai vähintäänkin niillä uhkaaminen. Pakotteet eivät ole historiallisesti uusi ilmiö, mutta niiden logiikkaan ja toimivuuteen on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota siihen nähden, miten suosittu väline ne nykyään ovat perinteisten kolonialististen ja imperialististen valtioitten penaalissa.

Nykypäivän ihmisille tutuimpia pakotteita ovat Yhdysvaltain Venäjää (ja aikaisemmin Neuvostoliittoa) vastaan kohdistuvat toimet. Mutta myös kauppasaarrot ovat pakotteita, ja Kuuba on saanut kärsiä sellaisesta jo 60 vuotta. Vielä pidempään Yhdysvaltain kauppasaarron kohteena on ollut Pohjois-Korea, joka on ollut Yhdysvaltain kohteena Korean sodasta eli vuodesta 1950 lähtien. Vuonna 1997 Yhdysvaltain taloudellisten pakotteiden kohteena oli puolet maailman väestöstä. Venäjä/Neuvostoliitto on joskus ollut otsikoissa, kun se on kohdistanut lähinnä öljyn ja kaasun toimituksiin uhkauksia. Kiina suhtautuu tunnetusti hyvin herkkähipiäisesti maihin, jotka ovat väleissä Taiwanin kanssa tai arvostelevat Kiinan ihmisoikeustilannetta. Arabimaat ovat joskus vaikeuttaneet öljytoimituksia Israeliin. Käytännössä pakotteet ovatkin keino, jota käyttävät vain kaikkein vahvimmat suurvallat. Ne kohdistavat pakotteita itseään pienempiin maihin, koska ne voivat niin tehdä. Systemaattinen osa ulkopolitiikkaa pakotteet ovat vain Yhdysvalloille.

Todellisuudessa on varsin vähän näyttöä siitä, että pakotteilla olisi tarkoitettua vaikutusta tai myönteistä vaikutusta ylipäätään. Esimerkiksi Kuuban kauppasaarto on kyllä kurjistanut tehokkaasti kuubalaisten elämää, mutta sen varsinainen tarkoitus - Kuuban hallinnon vaihtaminen Yhdysvalloille mieluisaksi - ei ole onnistunut. Pohjois-Koreakin jatkaa omalla tiellään - ja kansa kärsii pakotteista. Libyassa kuitenkin saatiin Muammar Gaddafi myöntämään ja lopettamaan matkustajalentokoneiden pommit ja Etelä-Afrikan apartheidhallinnon murtumisen tärkeä osa oli kansainvälinen kaupallinen painostus. Käytännössä on kuitenkin niin, että vaikka propagandassa usein ylistetään pakotteita ja yllytetään niiden käyttöön, todellisuuden tasolla poliittisia tuloksia näyttää ani harvoin tulevan, mutta järjestään seurauksena on tavallisten kansalaisten kärsimys. Tämä pakottaa pohtimaan, ovatko taloudelliset ja muut ei-sotilaalliset pakotteet loppujen lopuksi moraalisesti ollenkaan parempi keino kuin valtiollinen väkivalta.

* * *

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti pakotteiden vaatimukset aivan uudelle tasolle, sekä propagandistisista syistä että eräänlaisena korvikesotana maille, jotka eivät todellisuudessa haluaisi missään tapauksessa joutua sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa. Vaikka pakotteita on EU:n ja Yhdysvaltain tasolla pidetty yllä jo vuodesta 2014 lähtien (Krimin miehitys), erityisesti vaatimukset energiakauppojen tekemisen lopettamisesta Venäjän ovat aktivoineet myös sellaisia ryhmiä, joiden varsinainen tavoite on ilmastonmuutokseen vaikuttaminen fossiilisten polttoaineiden yleisen käytön kautta. Logiikka tässä on, että samalla kun Venäjän hanat suljetaan, siirrytään ylipäätään muihin energialähteisiin. Tämä voi olla sinisilmäinen kuvitelma, sillä ainakin Yhdysvalloille kyse on oman, kalliin särötystekniikalla valmistetun kaasun markkinoinnista, ei suinkaan mistään "vihreästä siirtymästä".

Sota Ukrainassa on kuitenkin tuonut esiin sen ikävän tosiasian, että pakotteet ja sotiminen eivät loppujen lopuksi eroa toisistaan kovinkaan paljon. Sodassa välittömiä kuolonuhreja ja muuta kamaluutta on tietysti enemmän, mutta jos pakotteet synnyttävät ongelmia väestöjen ruokkimisessa, pitkällä tähtäimellä hinta voi olla pahempikin kuin lyhytkestoisella sodalla. Ukrainassahan on sodittu jo kahdeksan vuotta, mutta vasta nyt sodalla ja pakotteilla näyttää olevan radikaali vaikutus globaalin elintarviketuotantoon ja ruoan hintaan, myös ns. vauraammissa maissa. Tämä näyttää tulleen jonkinasteisena yllätyksenä ainakin suomalaisille, koska tähänastiset sodat maailmalla eivät ole heijastuneet mm. lannoitteiden tuontiin Venäjältä.

Pakotteiden ongelmallisuus ei ole näennäisesti vaikuttanut innokkuuteen käyttää niitä. Varsinkin propagandistisissa uutisissa, joita media on sodan ansiosta tavanomaistakin enemmän pullollaan, on syntynyt selkeä tarve "todistaa" kovilla pakotteilla poliittinen ja ideologinen linja suhteessa Ukrainaan ja suhteessa Venäjään. Hiukan yksinkertaistaen kaikki Venäjää vihaavat rakastavat pakotteita siitä riippumatta, mikä niiden vaikutus on. Ne tarjoavat teknisesti ottaen sivullisina pysytteleville maille jonkinlaista yhteisen rintaman uskottavuutta. Samanlainen vaikutus lienee Ukrainaan toimitetuilla aselähetyksillä, joiden todellinen vaikutus selvinnee vasta joskus vuosien kuluttua. Sekin on nimittäin mahdollista, että aseapu Ukrainan armeijalle osoittautuu loppujen lopuksi sotaa merkittävästi pidentäväksi ja inhimillisiä kärsimyksiä lisääväksi toimeksi. Yhtä lailla arvio pakotteiden vaikutuksista selviää - jos sitä ylipäätään halutaan koskaan selvittää - niin myöhään, ettei sillä ole vaikutusta ajankohtaiseen pakotepolitiikkaan.

 * * *

Rauhanomaiselle ihmiselle lienee selvää, että diplomatia on aina ensisijainen ja suositeltavin tapa suhtautua konflikteihin. Siksi onkin yllättävää, kuinka moni täysijärkiseltä vaikuttava suomalainenkin on vaatinut kovaan ääneen (ainakin somessa) luopumista ns. kasvojen säilyttämisen perinteestä, koska "Putin on raivohullu koira, johon tehoaa vain kova  kovaa vastaan". Näille ihmisille ei diplomatian maailma liene ollenkaan tuttu tai ainakin sitä jotenkin väheksytään, koska tuossa maailmassa lopputulos ratkaisee, eivät tyylipisteet tavoissa, joilla hyvään eli rauhanomaiseen ratkaisuun päädytään. Diplomatian näkökulmasta vaatimus, ettei sen tai tuon diktaattorin kanssa pidä neuvotella, on järjetön. Juuri diktaattoreiden ja öykkäreiden kanssa niitä neuvotteluja eniten tarvitaan. Jos joku järjetön ja tuhoisa sota kyetään välttämään sillä, että öykkäri A saa säilyttää kasvonsa, miten kukaan voi sitä pitää huonona asiana? Ei yhden öykkärin nolaaminen estä uusien syntymistä. "Voiton" hinta voi olla paljon kompromissia suurempi. "Vain voitto kelpaa" voi tarkoittaa painajaista niille, joiden puolesta sitä voittoa muka tavoitellaan.

Yhdysvaltain rooli maailman johtavana pakotteiden ja sotien soveltajana kummunnee kahdesta aivan erilaisesta lähteestä. Toinen perustuu ymmärrettävästi maan rooliin maailman vahvimpana taloudellisena ja sotilaallisena mahtina, joka syntyi toisen maailmansodan tuloksena. Kun on globaalin leikkikentän ylivoimaisesti isoin poika, kynnys käyttäytyä öykkärimäisesti laskee helposti hyvin alas. Toinen syy, jonka arvelen olevan Yhdysvaltain ulkopoliittisen linjan takana (tuo linja on ollut hyvin vakaa riippumatta siitä, kuka tai mikä puolue on vallassa), on kulttuurinen innostus rankaisu- ja kostotoimiin Villin Lännen hengessä. Kuuban saartoa on mahdoton perustella rationaalisesti, se on puhtaasti kostoa siitä, että Fidel Castro kansallisti mafian hallitsemat kasinot ja esti jenkkikapitalisteja tekemästä bisnestä Kuubassa. Samaa ajattelua edustavat toistuvat valtiolliset salamurhat, joita Yhdysvallat kohdistaa vastustajikseen kokemiinsa ulkomaalaisiin valtiojohtajiin ja virkamiehiin. Yhdysvallat on silti kärkkäästi arvostellut mm. Venäjää täsmälleen samasta eli poliittisten vastustajien salamurhista. Yksikään salamurha ei ole maailmaa paremmaksi tehnyt.

Kun pahin Ukrainan synnyttämä sotahuuma on ehkä ohi, kannattaa pysähtyä pohtimaan, miksi ainakin näyttää siltä, ettei kumpikaan osapuoli näytä olevan kiinnostunut lopettamaan sotaa, vaan sekä pakotteita että ammuksia syydetään tiuhaan tahtiin. Joitakin diplomaattisia toimia on ehkä ollut, mutta mikään ei näytä johtaneen tuloksiin. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä väärää johtopäätöstä, että diplomatia on voimaton. Voi se sitäkin olla, kun sodan osapuolet uskovat molemmat kykenevänsä vastapuolen nujertamiseen. Mutta aina tulee hetki, jolloin ainakin toisella alkaa tehdä mieli neuvottelupöydän ääreen. Oli se kuka tahansa, neuvottelunhalua pitää kansainvälisen yhteisön aina tukea. Ihmiset, jotka haluavat kieltää rauhanomaisen ratkaisun Putinin kanssa, käyvät viha- ja kostosotaa toisten hengellä, eivät omallaan. Siksi heitä ei pidä kuunnella ollenkaan. Diplomatia on harvoin saanut ansaitsemaansa kiitosta, vaikka se on aina parempi tapa kuin pakotteet tai sotiminen. Mikään määrä kansainvälistä teeskentelyä ei ole liikaa, kun tuloksena on sodan päättäminen ja rauhan tarjoaminen kärsiville ihmisille.