Tappion hetkellä katsotaan eteenpäin

Tapahtunutta tosiasiaa ei kannata kiistää. Porvarillinen Suomi sai läpi monikymmenvuotisen Nato-projektinsa. Pettymystä ei vähennä, että näin kävi puolivahingossa Vladimir Putinin onnettoman sotaretken takia. (Jostain syystä Putinia ei ole kiitetty vetoavusta, vaan kaikki kunnia on otettu itselle.) Porvaripuolueet ovat aina olleet potentiaalisia Suomen itsenäisyyden myyjiä (saksalainen kuningas 1918, Saksan miehitykset 1918 ja 1941-1944), mutta demarien ja vasurien enemmistön petos kirpaisee. Historiallisesti on toki niin, että demareitten kaiho transatlanttiseen alistumiseen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, vaikka yksilöille myös rauhanliike on ollut ja on edelleen tärkeä. Mutta Vasemmistoliitosta en olisi uskonut, että näinkin selkeä enemmistö kääntyy arvostamaan hallitusjäsenyyttä periaatteellista rauhanpolitiikkaa vahvemmin. Pahimman takinkääntäjän tittelin saa silti Sauli "Sanansasyöjä" Niinistö, jonka mairealla hymyllä kuorrutettu kansanäänestyksen vaatimuksesta luopuminen lienee ainakin sotienjälkeisen Suomen poliittisen historian näyttävin lupauksen pettäminen.

Kertaan lyhyesti syyt siihen, miksi itse olen pitänyt Natoon liittymistä vaarallisena hankkeena jo 1970-luvun alusta alkaen. Selkeänä ykkösenä on se, että luopumalla sotilaallisesta riippumattomuudesta Suomi on samalla luopunut arvokkaimmasta diplomaattisesta välineestä, joka sillä on koskaan ollut ja luultavimmin tulee olemaan. Mahdollisuus toimia suurvaltakiistojen sovittelijana ja kompromissiratkaisuiden etsijänä on menetetty, todennäköisesti pysyvästi. Toisena suurena vahinkona on alistuminen ja sitoutuminen jatkuvaan asevarusteluun, joka vie tärkeitä hyvinvointiin tarvittavia miljardeja Yhdysvaltain ja Israelin asevalmistajille. Tämä lisää yhteiskunnan yleistä militarisoitumista. Kolmanneksi on mainittava Venäjän valtavien taloudellisten markkinoiden menettäminen, nekin luultavasti suurelta osalta pysyvästi, koska Venäjä tulee korvaamaan pienenSuomen kaupan joidenkin Aasian maiden kanssa. Neljäntenä henkilökohtaisena inhokkina on riski joutua ottamaan Suomen maaperälle sekä Naton tukikohtia että ydinaseita. Vääjäämättä niin ei käy, mutta koska Pietari ja Murmansk eivät katoa minnekään, riski on koko ajan olemassa. Viidentenä, ja pahimpana, on kasvanut riski joutua globaalin selkkauksen aikana täydellisesti tuhotuksi. Mikään tai kukaan ei voi luvata, että niin ei käy. Venäjän rajavihollisena olemme juuri niitä alueita, joiden tuhoamiseen molemmat suurvallat tähtäävät, jottei vastapuoli saa Suomea aluettamme tukikohdakseen.

Tämän tekstin tarkoituksena ei kuitenkaan ole analysoida Nato-jäsenyyden synnyttämiä uhkia, vaan pohtia, miten asiaan voi suhtautua henkilökohtaisesti ja miten tällaisen takaiskun hetkellä on katsottava eteenpäin. Sillä maailma ei pysähdy vähääkään sinä hetkenä, kun Suomen Nato-jäsenyys on ratifioitu ja siitä tulee sitova sotilaallinen liittoutumissopimus. Osa niistä ihmisistä, jotka ovat Ukrainan sodan aiheuttaman järkytyksen takia kääntyneet Nato-jäsenyyden kannattajiksi, tulee pahimman järkytyksen haihduttua ihmettelemään, että miten tässä nyt näin kävi, minähän olen aina vastustanut sotilaallista liittoutumista ja kannattanut Suomen itsenäistä puolustusta. Näillä ihmisillä, joita on paljon, on edessään henkinen prosessi, jonka vaikeutta en osaa edes arvioida. Puhun vain meidän heti pahasti pettyneiden äänellä.

* * *

Tiedän kyllä, mitä aion henkilökohtaisesti tehdä, kun Nato-jäsenyys on sinetöity. Lähetän pääesikuntaan kirjeen, jossa ilmoitan luopuvani reservin luutnantin arvostani ja ryhtyväni totaalikieltäytyjäksi. Tarkoitukseni on myös ollut polttaa symbolisesti sotilaspassini, mutta ainakin tällä hetkellä se on fyysisesti kadoksissa, joten tämä teatraalinen ele jää virtuaaliseksi. Katson kuitenkin vapautuneeni kesällä 1968 antamastani juhlallisesta vakuutuksesta puolustaa Suomen tasavaltaa ja sen perustuslakia ja kansalaisia. Omatuntoni ei salli osallisuutta militaristiseen organisaatioon, jonka esikunta ja päätösvalta sijaitsevat Suomen ulkopuolella. Oman tulkintani mukaan Nato-jäsenyyden myötä Suomi menettää valtiollisen itsenäisyytensä ja sen armeijasta tulee vieraan vallan väline. (Sivumennen sanoen olisin ehkä reagoinut samoin, jos Suomi olisi päättänyt liittyö vuonna 1968 Varsovan liittoon.)

Jotkut tutut, joille olen aikomuksistani kertonut, ovat pitäneet niitä liioiteltuina, pateettisina ja ainakin merkityksettöminä eleinä. Objektiivisesti katsoen asia tietenkin on juuri näin. Yksilön näkemyksellä ei ole tässä kuviossa mitään merkitystä. Sitä ei ole kysytty ja vaikka olisi, sitä ei olisi kuunneltu eikä siitä piitattu. Kun valtiojohto ei uskaltanut antaa asiaa kansanäänestykseen (vastoin Sauli Niinistön toistuvaa lupausta), se samalla myös viestitti, että vastuu on yksin päättäjillä. Itse en aio osallistua hengenvaarallisen ratkaisun legitimointiin edes pieneltä osalta. Siksi tällainen mielenosoituksellinen irrottautuminen on itselleni tärkeää. Niillä, jotka eivät ole koskaan armeijaan menneet ja siellä mitään luvanneet, ei tätä ongelmaa tietenkään ole.

Vaikka pääesikunnassa kirjeeni menee oletettavasti suoraan silppuriin, pidän tärkeänä korostaa jälkipolville, etteivät kaikki suurten ikäluokkien ihmiset ole halunneet Suomen luopuvan sotilaallisesta itsenäisyydestään. Emme ole Arndt Pekurisen veroisia rauhantyön sankareita, mutta vain pitämällä tiukasti kiinni pasifistisesta asenteesta voimme säilyttää itsekunnioituksemme ja edellytykset Pekurisen työn jatkamiselle. Sillä juuri siitä Nato-jäsenyyden vastustamisessa on kysymys, työstä rauhan puolesta sotaa vastaan. Tiedän, että monet takkinsa Ukrainan sodan takia kääntäneet eivät tehneet sitä militaristisen innostuksen vallassa. Mutta valitettavasti motiiveja ei mitata, kun galluppeja tulkitaan "kansan yksimieliseksi tueksi" sotahakuiselle politiikalle. Tällä hetkellä typeränsokea militarismi hallitsee Suomea, mutta ei se ikuinen tila ole. Tuuli tulee vielä kääntymään ja siihen täytyy valmistautua. Seuraava tilaisuus on Naton ja sodan vastainen mielenosoitus armeijan lippupäivänä 4.6.2022. Klo 14 kokoonnutaan Tokoinrantaan ja sieltä mennään Rautatientorille.

* * *

Tiedän, ettei Nato-vastaisen rintanapin pitäminen takissa sydämen kohdalla kanna kovinkaan pitkälle. Mutta jostain on aloitettava, jotta pystymme minimoimaan eliitin lyhytnäköisen ratkaisun haitat Suomessa eläville. En itse usko, että Turkin iltalypsy tuottaa lottopottia sen paremmin sulttaanille itselleen kuin Suomen Nato-kriittisillekään. Mutta sen puolesta täytyy tapella näköjään nyt heti, ettei Suomi myy Pohjolaan paenneiden kurdien ihmisoikeuksia Recep Tayyip Erdoğanin kyseenalaiseen suosioon pääsemiseksi. Turkin ilmaisemia ehtoja on vastustettava jyrkästi, suhtautui Nato-jäsenyyteen muuten miten tahansa. Valtiojohtoon ei tässä asiassa voi luottaa, se tekee mitä tahansa päästäkseen Naton "turvaan". Toinen välitön toimintakohde on sopimus, jolla Suomi jäsenyyteen ryhtyy. Vastoin eliitin näkemystä siihen täytyy ehdottomasti saada ehto, joiden mukaan Suomi ei ota maaperälleen Naton ydinaseita eikä tukikohtia - näinhän on Norja aikoinaan päättänyt ja tällaisen ehdon on myös Ruotsi asettanut liittymiselleen. Tällä ehdolla on uskoakseni suomalaisten selkeä tuki, mutta koska valtiojohto (kuten poliittista eliittiä nykyään tavataan kutsua) ei kansalaisten näkemyksiä aio kysyä ja kuunnella, on asiasta rankutettava päivästä toiseen. Eli jos mennään, niin ei ainakaan ehdoitta kuin oikeudeton ja alistettu orja.

Pidemmän tähtäimen toimista tärkein on jatkuva rauhan puolesta puhuminen ja toimiminen. Rauha ei ole "tärkeämpää" kuin ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, mutta se on yhtä tärkeää. Millään muilla ihmisen ratkaisuilla ei ole merkitystä, jos suistumme suurvaltojen kiistelyn takia maailmanlaajuiseen ja ydinaseita käyttävään sotaan. Sellaisessa sodassa ei ole voittajia, vaan pelkästään häviäjiä. Luonto voi siitä selvitä, ihminen ei. "Turvallista" ydinasetta ei ole, se on aina uhka sekä kohteelle että käyttäjälleen. Hyvin rajoitettukin ydinaseilla käytävä sota raunioittaisi todennäköisesti maailmantalouden (kun nyt Ukrainan sotakin näyttää aiheuttavan laajalti energian ja ruoan hintojen nousun) ja synnyttäisi pakolaisaaltoja, jollaisia ei ole aikaisemmin nähty. Tästä näkökulmasta sodanvastainen toiminta on kaiken muun toiminnan perusta ja mahdollistaja.

Mikään järjestö ei ole myöskään ikuinen. Nato on perustettu Yhdysvaltain välineeksi sodassa Neuvostoliittoa ja nyttemmin Venäjää ja Kiinaa vastaan. Yhdysvaltain hegemonia näyttää tällä hetkellä voittamattomalta, mutta kuten historia osaa kertoa (sen se kertoo vakuuttavasti), mikään hegemonia ei ole pysyvä. Oma veikkaukseni on, että Aasia ottaa Kiinan johdolla Yhdysvaltain aseman viimeistään 2030-luvulla. Näin voi käydä siitä riippumatta, hajoaako Yhdysvallat sisäisiin ristiriitoihinsa vai ei. Vaikka Kiina on kapitalistinen valtio, sen kärsivällisyys kansainvälisessä politiikassa on aivan toista luokkaa kuin Euroopalla ja Yhdysvalloilla. Jos Kiina vetää mukaansa muut ei-läntiset suurvallat (Intia, Nigeria, Etelä-Afrikka, Korea, Brasilia jne.), Natosta voi nopeastikin tulla vanhentunut, tomuinen ja pahalta maistuva jäänne. Sehän olisi pitänyt lakkauttaa jo Neuvostoliiton myötä. Ikuinen Nato ei ole, joten ehkä Suomikin taas joskus palaa itsenäisten kansakuntien joukkoon. Maailma voi kyllä olla silloin aika toisenlainen muutenkin.