Happamia oppitunteja

Yuval Hararin tuorein kirja 21 oppituntia maaiman tilasta (Bazar 2018) on mielestäni parempi kuin Sapiens ja Homo deus. Parempi, koska Harari pysyy paremmin omilla vahvuusalueillaan yrittämättä olla 2010-luvun Leonardo da Vinci. Toki hän edelleen käsittelee isoja teemoja liiemmin anteeksi pyytelemättä ja päätyy välillä perin kummallisiin ohjeisiin. Enimmäkseen kysymys on kuitenkin ihmisen katteettomien kuvitelmien romuttamisesta ja naamioiden riisumisesta. Siihen Hararin lakoninen kirjoitustapa sopii hyvin.

Harari ei pelkää olla avoimesti homo, uskonnoton ja vieläpä sionismiin kriittisesti suhtautuva juutalainen. 21 oppituntia tarjoavat paljon muutakin epämukavaa lukijalle, joka haluaisi ajatella, että perinteiset arvot ovat perinteisiä hyvistä syistä. Harari repii tyytyväisen rauhallisesti rikki niin itserakkaat kuvitelmat oman ryhmän ylivertaisuudesta (ja käyttää tässä fiksusti esimerkkinä juutalaisia) kuin harhakäsitykset omasta tietämyksestä ja ymmärryksestä. Harari ei varmaan itse koe olevansa minkään sortin "nihilisti", mutta hyväuskoiselle kirjan tykitys voi luoda sellaisenkin ajatuksen.

Kuvitelmien rikkojalle on tärkeää olla itse sivullinen ja riippumaton. Suhteellisen hyvin tämä onnistuukin, joskin lukija joutuu toteamaan Hararin pahisesimerkkien jokseenkin perusteetta keskittyvän vain Hitlerin ja Stalinin ympärillle ja nykyajan esimerkkien loistavan poissaolollaan. Ehkä tiedostamatta, ehkä ei Yhdysvallat ei Hararille oikein missään asiassa edusta ikäviä ilmiöitä, kun samaan aikaa antivenäläisyys toistuu pitkin matkaa. Asia ei kirjan pääviestiä muuta, mutta osoittaa osaltaan, miten vaikeaa on olla aidosti riippumaton - ainakin jos päämarkkina-alue on Yhdysvalloissa eikä Venäjällä.

* * *

Tässä ei tietenkään ole mahdollista eikä mielekästä käydä läpi edes keskeisiä Hararin oppitunneista, mutta nostan muutamia ajatuksia herättäneitä kohtia kokonaisuudesta, jonka pääotsikoita ovat TEKNOLOGINEN HAASTE - POLIITTINEN HAASTE - EPÄTOIVO JA TOIVO - TOTUUS - SINNIKKYYS. Tekniikan suhteen Harari on aika illuusioton ja korostaa massadatan hallinnan merkitystä. Tulevaisuuden valta ei nouse aseiden piipusta vaan datan hallinnasta. Sen Harari jättää ilmaan, hallitseeko dataa tulevaisuudessa tekoäly vai kuitenkin tekoälyä hallitseva pieni ultrarikkaiden ihmisten joukko. Kylmäävin vaihtoehto on se, että suurin osa ihmiskunnasta muuttuu tarpeettomaksi sekä tekoälylle että ultrarikkaiden joukolle.

Vaikka Harari ei halua valita fasismin, kommunismin ja "liberalismin" (eli kapitalismin) välillä, selkeimmin hän hylkää fasismin ja siihen kytkeytyvän kiihkokansallisuuden ja avoimen eriarvoisuuden. Vaikka historiallinen sosialismi ja Neuvostoliiton järjestelmä ovat Hararille pahan edustajia, hän kuitenkin näkee klassisen kommunistisen utopian mahdolliseksi. Ratkaisuna olisi tekoäly, joka ratkaisee aineellisen niukkuuden ongelmat ja jättää ihmisille valittavaksi sellaisen elämäntavan kuin nämä haluavat ilman tarvetta (tai mahdollisuutta) taistella luonnonvaroista ja rikkauksista. Harari on kuitenkin melko skeptinen sen suhteen, onko ihmiskunta valmis tällaiseen tekoälyn tulevaisuuteen.

Harari välttää puhumasta uskonnoista ja jumalista tylysti, mutta hänen johtopäätöksensä ovat kyllä aika yksiselitteisiä. "Kun tuhat ihmistä uskoo johonkin keksittyyn tarinaan kuukauden ajan, on kyse valeuutisesta. Kun miljardi ihmistä uskoo siihen tuhannen vuoden ajan, kyse on uskonnosta." (s. 248) Harari ei myöskään näe mitään periaatteellista eroa Raamatun ja muiden "pyhien" kirjojen ja Harry Potter -kirjojen välillä. Kaikki ne ovat "metaforisia tarinoita", jotka eivät perustu tietoon vaan fiktioon. Harari myös tylyttää ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa vapaasti valita, mitä haluavat. Vapaus tehdä mitä haluaa on joillain meistä olemassa, mutta vapautta haluta, mitä haluaa ei ole kellään.

* * *

Hararin oppitunnit etenevät isoista teemoista kohti pienempiä ja päätyvät sitten toteamaan, että elämä ei ole tarina - jollaisia rakastamme - eikä elämällä siksi ole alkua, loppua tai tarkoitustakaan (kun ei sitä jumalaakaan oikeasti ole olemassa). Aika yllättäen Harari tarjoaa kuitenkin vielä oppitunnin nro 21, jonka otsikkona on MEDITAATIO. Siinä Harari selittää, kuinka hänen skeptinen ja illuusioton maailmankatsomuksensa lepää 2000-luvun alussa käynnistyneen vipassana-meditaation tarjoamalla perustalla.

Harari ei tyydy tähän naistenlehtimäiseen "paljastukseen", vaan ryhtyy sen varjolla pohtimaan, mikä on "mielen" ja ihmisaivojen suhde. Jokseenkin ällistyttävästi kirjoittaja näyttää vahvasti epäilevän, ettei ihmisen mieli välttämättä ole aivojen tuote, vaan jotain niistä riippumatonta. Harari ei tätä näkemystään varsinaisesti perustele, mutta ei myöskään käsittele sitä todennäköisempää vaihtoehtoa, että mieli on aivoissa syntyvä ilmiö aivan kuten tietoisuus, äly, tunteet, kivut jne. Harari rakentaa mielestä arvoitusta, mutta ei perustele pyrkimystään. Kirja päättyykin tältä osin jonkinlaiseen antikliimaksiin ja pettymykseen, niin subjektiivista tekstiä meditaatioharrastus on tuottanut.

Hararia on perustellusti kritisoitu liian isojen palasten haukkaamisesta kerralla ja menemisestä turhan syvälle asioissa, joiden asiantuntija hän ei todellisuudessa ole. Myös 21 oppituntia on jollain tasolla megalomaaninen ja heppoisesti perusteltu. On kuitenkin vaikea argumentoida Hararin päättelyä vastaan silloin, kun hän on omalla alueellaan ihmisen historian ja käyttäytymisen parissa. 21 oppituntia on tervetullut silmien avaaja ja pinttymien poispuhaltaja. On samalla syytä ottaa vakavasti kirjoittajan varoitukset siitä, että tiedämme vähemmän kuin luulemme tietävämme. Se koskee nimittäin myös Hararin kaltaista kirjoittajaa.