Harvinaisen ikävä ihminen?

Tiedän Panu Rajalan olevan erittäin tuottelias ja kohtuullisen kiistelty kirjoittaja, mutta aikaisemmin en ole löytänyt aikaa hänen tuotantoonsa tutustumiseen. Suomussalmen sulttaani : Ilmari Kiannon elämä (SKS 2018) oli kuitenkin luettava, koska minulla on henkilökohtainen suhde Suomussalmeen ja Kiantoon säveltäjiä kiinnostaneiden runojen kirjoittajana. Tiesin yleisellä tasolla, mitä Kiannon elämänvaiheista on luvassa eli vimmaista kirjoittamista, loputonta itsesääliä ja piehtarointia milloin Vienan vapauden, milloin oman seksuaalisen kiihkon tyynnyttämisessä. No, mitäs läksin.

Rajalan suhtautuminen kohdehenkilöönsä on viileä, etäinen ja paikka paikoin lähinnä vahingoniloinen. Jälleen sulka kirjoittajan hattuun, mutta ei sen enempää. Rajala ei edes yritä ymmärtää, hän vain kirjaa tapahtumia ja kuvailee melkein sadististen silmälasien läpi Kiannon ikiliikkujamaista sätkyttelyä verkossa, jonka solmukohtia ovat rajaton egoistisuus, hillitön seksuaalivietti, psykopatiaa lähestyvä piittaamattomuus muiden ihmisten tunteista, korventava ammatillinen kateus ja kyky kirjoittaa koko ajan, välillä mestarillisesti.

Rajalan etäisyydenotto on varmaan ollut ainoa mahdollisuus selvitä urakasta. Sen myötä kuitenkin kirja jää melkein kokonaan vaille kokoavia arvioita, tutkijan yhteenvetoja ja kirjailijan näkemystä kollegasta. Rajalan bibliografiaa tutkiva ei voi olla huomaamatta, että mukana on paljon miehiä, joiden elämää ikuinen ikävä naisen syliin on hallinnut. Siihen nähden on yllättävää joutua toteamaan, että Rajala ole ollut halukas millään lailla analysoimaan Kiannon hillitöntä seksuaaliviettiä, jota kai voisi erotomaniaksikin kutsua. Rajala tyytyy toteamaan, että 30 vuotta Kianto pidättäytyi ja 65 vuotta eli hillittömäksi. 

* * *

Suomussalmen sulttaani on hetkittäin mielenkiintoinen, mutta hetkittäin myös erittäin pitkästyttävä tarina. Pitkästyttävä siksi, että Rajala kuvaa Kiannon elämän yhtenä loputtomana takaiskujen autiomaana, jota satunnaiset, mutta aina lyhytaikaiset keitaat elävöittävät. Samoamiseen menee 500 sivua, minkä seurauksena ei esimerkiksi synny selkeää kuvaa siitä, mitä lukuisat maailmaan siitetyt lapset Kiannolle merkitsivät, jos mitään. Hiukan paremmin tulee valaistuksi Kiannon elämänmittainen rimpuilu uskomisen ja kirkon vastustamisen välissä. Myös Kiannon poliittinen ulkopuolisuus, joka ei estänyt häntä vauhkoontumasta - yleensä oikeistolaisesti kiihkoilevasta näkökulmasta - milloin mistäkin asiasta, tulee suhteellisen hyvin esiin. Tässä tapauksessa myös poliittisen sivullisuuden syykin tulee selväksi; poliittisesta aktiivisuudesta ei olisi ollut tarjolla maallista mammonaa.

Rajala kuvaa raivoisan spontaania ADHD-luonnetta, joka kaipaa samaan aikaan Turjanlinnan rauhaa Suomussalmen karun luonnon keskellä ja juhlintaa ja huomion keskipisteenä olemista Helsingin korskeilla klubeilla, poroajelua Kainuun korvissa ja loputonta teinimäistä ihastumista vastaantuleviin nuoriin naisiin. Rajalan kuvauksen jälkeen jää pohtimaan, oliko Kiannossa mitään myönteistä luonteenpiirrettä? Ainakin joitakin elämänikäisiä ja lojaaleja ystäviä hänellä oli, vaikka kirjailijan sapekkaat haukkumiset joka suuntaan pitivät lukumäärän vähäisenä. Ilmeisesti Kiannossa myös oli naisiin vahvasti vedonnutta karismaa ja seksuaalista vetovoimaa, jota tietoisuus kirjailijan elämäntapojen holtittomuudesta ja esimerkiksi rajusta alkoholinkäytöstä ei näytä horjuttaneen.

Panu Rajala on valinnut tarinansa ainekset ja hän on jättänyt suurimmaksi osaksi kuvailematta sen leppoisan Iki-Kiannon, jollaisena jälkipolvi korpikirjailijan mielellään näkee. Elämäkerran välittämä kuva ei todennäköisesti ole väärä; Kianto oli selvästi harvinaisen ikävä ihminen, jonka itsekkyys tallasi muitten tarpeet alleen uudestaan ja uudestaan. Saattaa kuva silti olla hiukan vääristynyt. Jotenkin Kianto onnistui hankkimaan sponsoreita ja tukijoita silloinkin, kun luomisvoima ei ollut parhaimmillaan. Ei Kianto mikään oman aikansa Matti Nykänen kuitenkaan ollut, vaikka kustantamossa tietysti syynättiin vuosikymmenten aikana tiukasti myös tilikirjan viimeisen rivin etumerkkiä.

* * *

Rajala käyttää varsin runsaasti sivuja kuvatessaan Kiannon usein hyvin omaelämäkerrallisia kirjoja. Hän valottaa myös hyvin sitä jälkipolvien helposti unohtamaa tosiasiaa, ettei Kianto Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia kirjoittaessaan varsinaisesti tuntenut köyhän kansan elämää eikä aina edes suhtautunut siihen myötätunnolla. Hän oli pappilan kasvatti ja aivan toisen säädyn edustaja, vaikka kuinka kapinallinen rettelöitsijä yksityiselämässään. Kianto onnistui näissä kahdessa "kansankuvauksessa", koska kuitenkin tutustui tilanteeseen ja onnistui eläytymään kainuulaiseen köyhemmän väen elämäntilanteeseen, vaikka kuinka pappilan verhojen suojasta.

Ilmari Kianto oli myös kiistatta taitava kirjoittaja - kun malttoi ja viitsi. Valitettavasti Rajala ei juuri pohdi sitä, miksi Kianto muutaman kerran onnistui niin hyvin, vaikka suurimman osan ajasta oli pahimman lajin Vielschreiber, joka piinasi suomalaisia kustantajia pääosin varsin köykäisillä matkakertomuksilla ja muilla hihasta räpsäytetyillä jutuilla. Vielä vähemmän Rajala analysoi sitä, miksi niin monet keskeiset säveltäjät käyttivät Kiannon runoja. Ei heillä mitään pakkoa olisi ollut, joten kyllä niissä on täytynyt olla musiikin kaipaamia hyviä ominaisuuksia. Valitettavasti säveltäjät itsekään eivät ole tätä puolta juuri avanneet, joten asia jää arvoitukseksi.

On aika ironista, että koko elämänsä ajan kohtaloaan ja kohteluaan surkutellut Kianto eli melkein sata vuotta ja viimeiset vuosikymmenet aivan kuten aito sulttaani eli kokonaan muiden passaamana. Voi kuvitella, että ikuinen marisija oli loppujen lopuksi varsin tyytyväinen siihen, miten elämän pelikortit olivat asettuneet. No, se Viena jäi vapauttamatta ja Nobel-palkinnon nappasi katala kilpailija Sillanpää ja vielä täysin ansioitta. Mutta muuten Iki-Kianto saattoi varmaan Turjanlinnan rappusilla piippua poltellessaan ajatella, että mitään en kadu, näin kaiken piti mennäkin. Kiannon lukuisat jälkeläiset - ja Otava - puolestaan voivat iloita ainakin siitä, että tekijänoikeustulot loppuvat vasta tammikussa 2041, vaikka Kiannon hauta on jaettu riitaisasti kahden sukuhaaran kesken.