Feminististä myytinmurtoa

Pidin Eveliina Talvitien kirjasta Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2016). En sen sijaan innostunut Talvitien ja Maryan Abdulkarimin kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018). Kirja ei oikein pidä lupaustaan myyttien murtamisesta, kuorimisesta ja paloiksi pilkkomisesta. Kirja ei itse asiassa pääse lähellekään mitään näistä toimenkuvista. Lukija joutuu kysymään, ovat kirjoittajat nähneet jaksoakaan sarjasta Myytinmurtajat? Jos ovat, eivät ole ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää siinä sovellettua metodia, ovat vain napanneet kielikuvan. Myytinmurtajahan ei tiedä oikeaa vastausta etukäteen vaan ottaa siitä selvää.

Kirjoitan näin tylysti, koska lukisin mielelläni feminististä ajattelutapaa ei-feministeille avaavaa laadukasta kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa näitä hetkiä on, mutta ne täytyy löytää paljon muun seasta. Tuo muu pakottaa ennen muuta kysymään, keille tämä kirja on kirjoitettu. Takakansi mainitsee "ajattelevat ja kysyvät ihmiset". Joko en kuulu tällaisiin ihmisiin tai sitten kirjoittajat ovat pahasti aliarvioineet ei-feministisen lukijan. Tai kirjoittaneet suoraan samanmielisille. Feminismiä inhoavat eivät tällaiseen kirjaan tietysti edes tartu.

Osa kirjan ongelmista saattaa kummuta suoraan siitä, että äänessä on kaksi erilaista naisoletettua, jotka ovat liian samaa mieltä kaikesta, vaikka eivät samanlaisia todellisuudessa olekaan. Välillä lukijasta tuntuu, että lukee salaa kahden aatebestiksen kirjeenvaihtoa, jonka tarkoitus on vahvistaa yhteistä näkemystä, ei suinkaan selittää toisin ajattelevalle, mistä on kysymys. Ainoan pienen särön aiheuttaa uskonto, joka sivuutetaankin nopeasti. Jumalaan uskovan muslimin ja maallisen ex-luterilaisen mahdollisesti kiinnostavaa erilaisuutta ei päästetä sotkemaan pääjuonta.

* * *

Olen siis hiukan närkästynyt siitä, että ajattelevalle ja kysyvälle ihmiselle tarjotaan noin 10 eli 11 linkuttelevaa olkiukkoa, joista sitten tehdään selvää pääosin perinteisellä, täysin ohittamattomalla perusteella eli "eihän se ole ollenkaan näin!" Minulle tuotti älyllisen pettymyksen todeta, ettei näihin myytteihin ole vaivauduttu porautumaan niiden mahdollisen esittäjän vaan puhtaasti puolustuksen näkökulmasta. Abdulkarim & Talvitie ovat jättäneet käyttämättä sen ainoan keinon, jolla tällaiseen myytinmurtoon olisi voinut saada tolkkua eli unohtaneet paholaisen asianajajan - tai pikemminkin kieltäneet häneltä läsnäolon.

Tuloksena on valitettavasti aika latteaa argumentointia. Esimerkiksi myyttiä FEMINISTIT VIHAAVAT MIEHIÄ puretaan vain historiallisesti väittämällä, että miehiä vihaavat feministit ovat historiallinen, taakse jäänyt ilmiö. Se ei välttämättä vakuuta sellaista, joka on henkilökohtaisesti kohdannut ilmeistä miesoletettuihin kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa AD 2018. Eikä myyttiä vahvisteta myytiksi ilmoittamalla ilman mitään valtuuksia, että feministit eivät vihaa miehiä. Uskottavuutta olisi lisännyt huomattavasti, jos heti kärkeen olisi myönnetty, että jotkut feministit tosiaan vihaavat miehiä, mutta että se ei tarkoita - kuten ei tarkoitakaan - että kaikki vihaisivat.

Kautta koko pamfletin esiintyy sama metodinen ongelma: myytti muotoillaan omin sanoin ja sen jälkeen ilmoitetaan, että eihän se nyt paikkaansa pidä. Myyttejä ei konkretisoida esimerkeillä ei-feministeiltä, jotka sitä tai tätä ovat väittäneet. Ei pohdita, voisiko myytiksi väitetyn ilmiön taustalla olla semanttisia ongelmia tai muita selittäviä tekijöitä, joitten takia koko asiaan ei ehkä kannattaisi suhtautua kovin vakavasti varsinkaan akselilla feministi - ei-feministi. Esimerkiksi FEMINISTI EI HALUA ETTÄ HÄNELLE AVATAAN OVI on tunnistettavissa oleva ilmiö, mutta mielestäni aika merkityksetön arjen todellisten ongelmien keskellä. Koko "ongelmahan" johtuu vain siitä, ettei osata erottaa toisistaan kohteliaisuutta ja laskelmointia.

* * *

Kirjan rakenteelliset ja metodologiset ongelmat ovat harmillisia, koska molemmilla kirjoittajilla on kuitenkin painavia näkemyksiä ja ajatuksia, jotka vaan uhkaavat hävitä väsyttävän "dialogin" hetteikköön. Kun sitä paholaisen asianajajaa ei ole kutsuttu juhliin, kukaan ei ole ollut vaatimassa terävämpää perustelua tai rankaisemassa löysästä puheesta. En osaa sanoa, eikö tätä herttaisen yksimielisyyden synnyttämää rakenteellista ongelmaa ole tullut kukaan ajatelleeksi (edes kustantajan puolella) vai olisiko se peräti harkittu ratkaisu.

Se asianajaja olisi mm. kysynyt toistuvasti, miksi kirjoittajat näkevät rakenteelliset eriarvoisuuden ongelmat vain sukupuolittuneina, mutta eivät poliittisina tai ideologisina? Miksi ei puhuta sanaakaan kapitalismista ja sen tuottamista naisen asemaa heikentävistä rakenteista? Miksi ei lähdetä siitä, ettei "feminismi" ole yksi ideologia vaan ryhmä ajattelutapoja, jotka poikkeavat toisistaan, paikoin aika paljonkin? Ikävä lopputulos on, ettei lukijalla kirjan lopussa ole kiteytynyttä käsitystä siitä, miten Abdulkarim ja Talvitie feminismin moninaisuuden näkevät ja ennen kaikkea, mitä siinä he itse eivät hyväksy tai kannata. Feminististä itsekritiikkiä ei myytinmurron keskellä juuri esiinny. Juuri se olisi ollut kiinnostavaa.

Myönnän tämän kirjaesittelyn olevan tavallaan kohtuuttoman kriittinen. Odotin kuitenkin Talvitien edellisen kirjan perusteella enemmän ja parempaa. Dialogien väliin upotetut tietoiskut ovat enimmäkseen hyviä, joskin pieni näkökulmien lisäys olisi niillekin tehnyt hyvää. Ennen mitään muuta olin pettynyt siihen, ettei tällainen kirja sisältänyt aitoa yllätystä, tuoretta ja uutta näkökulmaa vanhaan aiheeseen. Kirjaa on yritetty taittaa hiukan vitsikkääksi, mutta aitoa huumoria saati itselle nauramista kirjasta en löytänyt. Tietä ei-feministin sydämeen ei ole rakennettu, kun on tyydytty siihen, että kirjoittajat nyt ainakin ovat yhtä mieltä keskenään. Sen olisi kyllä vähemmälläkin uskonut.