Kipu

Noustessani taas kerran keskellä yötä kävelemään lievittääkseni jalkaterässä sykkivää neuropaattista kipua, yritin muistella, milloin viimeksi on ollut aika, jolloin elämässä ei ollut mitään kroonista kipua. En muistanut, joten joudun olettamaan, että joskus lapsena tai ainakin nuorena. Kipu on ihmisen alituinen seuralainen, eikä se johdu pelkästään siitä, että elämme biologisesti vanhemmiksi kuin mihin evoluutio on ehtinyt meidät muovata. Kutsumme kivuksi aistimusta, joka on yhtä aikaa ihmisen paras ystävä ja synkin vihollinen. Ilman kivun tunnetta emme osaisi varoa riittävästi olemassaololle ja terveydelle haitallisia asioita kuten tulikuumia liesiä, leikkaavia teriä ja syövyttäviä aineita. Silti useimmat meistä ovat luultavasti sitä mieltä, että henkilökohtaisesti koettua kipua voisi olla paljon vähemmän kuin mitä sitä on. Kipu on monimutkainen asia sekä aistimuksena että evoluution kehitelmänä.

Kipu on oletettavasti elintärkeä aistimus, muuten se olisi haipunut vuosituhansien aikana. Emme tosin voi tietää, onko ihmislajin olemassaolon aikana tapahtunut kipuaistimuksessa muutoksia. Se on mahdollista, mutta ei todennäköistä. Ympäristömme on näennäisesti radikaalisti muuttunut, mutta osa ihmisistä elää edelleen kuten me kaikki tuhansia vuosia sitten, joten on järkevää olettaa, että esivanhempamme aistivat kipua kuten mekin. Muistan lapsuuden Villiin Länteen sijoitetut tarinat ja sen pelonsekaisen kunnioituksen, jolla suhtauduin tarinoiden intiaanisotureihin, jotka olivat käytännössä immuuneja kivulle tai kykenivät torjumaan luonnolliset reaktiot eli vääntelehtimisen, huutamisen ja syvän ahdistuksen. Noissa kirjoissa annettiin ymmärtää, että "alkukantaiset ihmiset" kestävät kipua paremmin kuin me nykyihmiset. Rivien välissä – mistä en tuolloin osannut löytää mitään – annettiin ymmärtää, että ei-valkoiset rodut ovat jotenkin lähempänä eläimiä, jotka eivät nekään näytä pahemmin kärsivän kivusta.

Molemmat ajatukset ovat tietysti silkkaa rasismia ja huonon omantunnon torjumista. Kaikilla ihmisillä on periaatteessa sama biologinen hermostojärjestelmä, jonka yksi viestintätapa on kipuaistimus, joka turvaa nopean reaktion vaarallisessa tilanteessa. Yksilöitten välillä toki on suuria eroja siinä, miten kipuun reagoi. Hyvin pieni ihmisryhmä kärsii synnynnäisestä kyvyttömyydestä tuntea kipua (CIPA, congenital insensitivity to pain with anhidrosis). Nämä ihmiset eivät myöskään tunnista kuumaa ja kylmää, eivätkä he yleensä myöskään hikoile. Lienee myös mahdollista "karaista" itseään eli opetella sietämään kipua keskimääräistä paremmin. Näinhän esimerkiksi monet urheilijat joutuvat tekemään päästäkseen huipputuloksiin. Aivotutkimusten mukaan naiset välttelevät kipua miehiä enemmän, koska he ovat sille herkempiä. Ero ei kuitenkaan ole yhtä merkittävä kuin yksilöiden välillä löytyvä ero, joka on ilmeisesti osittain geeneistä, osittain ympäristöstä johtuvaa. Vaikuttaa myös siltä, että osa meistä on "erityisherkkiä" ja reagoivat myös kipuun keskimääräistä enemmän. Toisaalta on vahvaa näyttöä siitä, että ihminen voi heikentää kipuaistimusta tietoisella keskittymisellä. 

* * *

Harkittu julmuus eli halu tuottaa toiselle ihmiselle tai eläimelle sietämätöntä kipua on yksi vaikeimmin käsitettävistä piirteistä ihmisessä. Tiede osaa selittää ilmiön osittain (sadisti on kyvytön myötäelämiseen eli empatiaan eikä ahdistu kivun tuottamisesta muille), mutta uskoakseni vain osittain. Tiedämme, että monet ihmiset syyllistyvät säännöllisesti harkittuun ja tietoiseen kivun tuottamiseen erityisesti eläimille (tehotuottajat, kalastajat, metsästäjät, jopa usein lemmikinpitäjätkin) mutta myös muille ihmisille (väkivaltaurheilu, humalatappelijat, raivostunut väkivalta jne.). Kyvyttömyys empatiaan ei ole sama asia kuin toisen kivusta nauttiminen, mikä kuitenkin on sadismin ydinasioita vallan tunteen lisäksi. En ajattele, että kaikki eläimiä kaltoin kohtelevat ovat sadismiin taipuvaisia, mutta heidän täytyy kyetä sietämään ajatusta, että he tuottavat toiselle eliölle kipua oman mielihyvän tavoittelun takia. Senhän moderni tiede on jo osoittanut, että kaikki eliöt aistivat kipua ja kokevat sen epämukavana, vaikka emme pysty kovinkaan hienovaraisesti määrittelemään, miten epämukavaa tai stressaavaa eläimen kipu on. Itse uskon, että ainakin keskushermoston omistavilla mitään periaatteellista eroa ei voi olla.

Ei ole uusi ajatus, että henkinen kipu voi olla yhtä traumaattista kuin fyysinenkin. Monet klassiset kidutustavat perustuvat enemmän psyykkiseen stressaamiseen kuin välittömään fyysiseen kipuun. Kivun pelko voi olla voimakkaampi tunne kuin itse kipu. Kynnys tuottaa henkistä kipua näyttää ainakin olevan useimmille meistä alempi kuin aiheuttaa fyysistä kipua. Maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia siitä, kuinka hirvittäviä vaurioita ihmiselle voidaan aiheuttaa ilman ensimmäistäkään fyysistä viiltoa tai pistoa. Esimerkiksi kokemus hylätyksi tulemisesta koetaan helposti yhtä kovana kipuna kuin tulen polte. Eikä pidä paikkaansa väite, ettei haukku haavaa tee. Kyllä se tekee ja haukkuhaava sykkii kipua siinä missä konkreettinenkin viilto. Sananlaskun onkin luultavasti keksinyt ihminen, joka itse haukkuu muita mutta ei ole joutunut saman kohtelun armoille.

Vaikka kipu on yleensä tilapäistä, on olemassa myös kroonista kipua, joka saattaa välillä heikentyä, mutta palaa aina takaisin. Usein sanotaan, että krooniseen kipuun on pakko tottua. Tämä on osittain totta, eihän kroonisesta kivusta kärsivällä muuta vaihtoehtoa yleensä ole. Mutta siitä ei seuraa, ettei kivulla olisi kroonisenakin jatkuvaa vaikutusta. Se muuttaa ihmistä ja pahimmillaan se muuttaa ihmisen aivan toiseksi. Kovimmat kivut, joihin ei löydy helpotusta edes modernin lääketieteen kaapeista, voivat johtaa ihmisen mieluummin surmaamaan itsensä kuin kärsimään. Kipu on välttämätöntä, mutta ei se jalosta ihmistä eikä kaikkeen kipuun totu. Moista voi väittää vain ihminen, jolla ei koskaan ole ollut ns. sietämättömän kivun kokemusta. Se krooninen kipu voi sitä paitsi olla myös psyykkistä laatua, ja juuri niihin voi olla vaikea löytää edes tilapäistä lievittäjää.

* * *

Eläinten maailmassa ei ole lääkkeitä, ei myöskään kipua lievittäviä. Siksi eläin julistaa harvoin kipuaan kovalla äänellä. Se ei hyödytä, vaan lähinnä väsyttää ja lisää kipua. Jokainen lemmikinomistaja joutuu yleensä kokemaan sen ahdistuksen, joka välittyy kipua kokevan eläimen olemuksesta, vaikka eläin vain kyhjöttää jossain suojaisan tuntuisessa sopessa. Ihmisen omassa maailmassa huudetaan, lapsesta lähtien, kun kipu tulee, kun kipu ei katoa ja kun lievittävää lääkettä ei riittävän nopeasti ole saatavilla. Nykyään on muodikasta syyllistää kipulääkkeitä runsaasti käyttäviä ihmisiä "medikalisaatiosta" ja suositella heille lääkkeettömiä keinoja kuten itsesuggestiota ja mietiskelyä. Itse en lähtisi syyllistämään kovinkaan herkästi. Toki on tapauksia, joissa ihminen popsii buranaa täysin turhaan, vain tavan ja luulosairauden takia. Mutta yleensä kivun lievittäminen tai poistaminen on niin tärkeätä ihmisen mielenterveydelle ja toimintakyvylle, ettei saarnaaminen auta. Kun kova migreenikohtaus iskee, mikä tahansa oloa helpottava keino on tervetullut. Kipulääkkeeksi kelpaa mikä tahansa, jolla on vaikutusta.

Toisaalta on totta, että kipu on joskus suhteellista ja keskittyminen johonkin aivan muuhun – pakosta tai omasta tahdosta – saattaa hävittää kovankin kipuaistimuksen pitkäksi ajaksi. Selitys on tietysti siinä, että kipu ei materiaa vaan aivojen tulkinta joistakin aistimuksista ja viesteistä. Kipua ei ole ilman aivoja, mutta siitä ei valitettavasti seuraa, että kipua olisi helppo hallita ja ohjailla. Neuropaattisen kivut – joiden todellista aiheuttajaa ei yleensä tiedetä – saattavat kadota kokonaan vain siksi, että aivot keskittyvät johonkin täysin muuhun. Minulla on tästä omakohtaista kokemusta, kuten myös siitä, miten kipu hyökkää esiin heti, kun antaa aivoillensa luvan tai käskyn pelätä kivun ilmaantumista. Omalla neuropatiallani on sellainen piirre, että se herättää kivun tunteita esimerkiksi vain siksi, että näen korkeanpaikankammoa eli akrofobiaa aiheuttavan kuvan, filmin tai tilanteen. Reaktio on uskomattoman välitön ja väistämätön, koska aivot eivät tällaisissa asioissa hidastele.

Voiko kovaakin kipua hallita (tai hillitä) tahdon voimalla, siis itsesuggestiolla? Olen taipuvainen uskomaan, että jossain määrin voi, mutta ei mielin määrin eikä kuka tahansa milloin ja missä tahansa. Olen kokeillut itsesuggestiota monta kertaa elämäni aikana (ja oikeat lääkärit ja hoitajat tietysti miljoona kertaa useammin) ja uskallan väittää, että joskus se tosiaan toimii. Mutta on myös kipuja, jotka tuntuvat olevan kaikenlaisen itselääkinnän ulottumattomissa. Jostain syystä näitä esiintyy paljon selässä ja muissa ihmiskehoa pystyssä pitävissä rakenteissa. Itse evoluutio siinä varmaan varmistelee, ettei ihminen yritä vakuuttaa itseään siitä, että säpäleiksi menneellä sääriluulla kävelee hyvinkin kymmenen kilometriä upottavassa lumessa tai suossa, kuten toimintaelokuvissa toistuvasti kävellään. Mutta varsinkin kaikenlaiset neurologiset kivut lienevät suggestiolla tavoitettavissa, vaikka eivät poistettavissa. Siksi suggestiota kannattaa aina edes kokeilla. Se ei maksa kuin vaivan.