Filosofi tuhovimman kimpussa

Timo Airaksinen on aina osannut provosoivan ja monikerroksisen (tai tulkitsijasta riippuen rönsyilevän epäselvän) tekstin tuottamisen. Nyt, kun hänen ei enää tarvitse piitata suurten kustantajien herkkähipiäisyydestä (Airaksinen kuvaa itse, miten hänen käsikirjoituksensa eivät enää kelvanneet Otavalle tai muille isoille, joten hän siirtyi pienten kustantajien puolelle), uuden kirjan otsikoksi on voinut tulla aika nihilistiseltä kuulostava 7 tapaa tuhota ihminen (Robustos 2022). Kyseessä on tietenkin pelkästään ajatusten voimalla tapahtuva pohdinta, jossa räväkkä otsikko on vain houkute empivälle lukijalle, joka ei suin surminkaan halua ruveta pohtimaan ihmisenä olemisen syntyjä syviä. Itse tartuin kirjaan Airaksisen aiempien kirjojen synnyttämässä jatkumossa, en kuvitellen, että nyt se Airaksinen on ruvennut antamaan konkreettisia ohjeita kiusaajille ja pahantekijöille.

Airaksinen kirjoittaa kuten ennenkin kevyesti kulkevaa, mutta lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta vaativaa tekstiä. Kustantaja kuvailee tyyliä "kyyniseksi realismiksi", kai sen on kirjoittajakin hyväksynyt. Itse en pidä Airaksista varsinaisena kyynikkona. Jos hän olisi sellainen, tuskin hän vaivautuisi filosofiseen pohdiskeluun keskittyvien kirjojen kirjoittamiseen vaan kiertelisi yritysseminaareissa ja muissa vastaavissa pippaloissa hyvin palkattuna ja hyvältä tuoksuvan hevonpaskan erittelijänä ja jakelijana. Silti on myönnettävä, että aika raadollisesti Airaksinen meidän olemistamme ruotii, eikä aina erityisen helppotajuisesti. (Jos teksti olisi kovin helppotajuista, Airaksinen ei tietenkään voisi käyttää titteliä filosofi.) Ajoittain lukija pääsee nauttimaan todellisista kielellisistä helmistä kuten tässä: "Ukko ristinpuulla ja toinen pöntössä valmiina puhumaan mukavia urkusoolon ja epävireisen veisuun päätyttyä vihjaa kirkossa oloon." (s. 118) Hitusen olisi Robustoksen kustannustoimittaja voinut silti tekstiä vahtia, vähän turhan monta kertaa Airaksinen käyttää sanaa "joka", vaikka pitäisi käyttää sanaa "mikä", eikä sitä "neuronipommia" olisi pitänyt jättää huomaamatta.

Airaksinen ei ole poliittisesti kantaa ottavan maineessa, mutta taitavasti hän sujauttaa näennäisen ulkopuolisen tekstiinsä kevyttä vittuilua mm. Yhdysvaltain asehulluudesta (s. 113) ja Israelin apartheid-hallinnosta (s. 117). Saavutuksena voinee pitää sitäkin, että hän ehtii muutamalla rivillä pilkata kolmen suurvallan johtajaa (Xi, Putin ja Trump, s. 106). Hänestä kuoriutuu paikka paikoin myös perinteinen antikommunisti, joka - ehkä tasapainoakin tavoitellakseen - roimii joskus osuvasti, joskus omituisia fantasioita kehräillen: "Kommunistit haaveilivat aikoinaan kaikkien kapitalistien dekapitoinnista, siis vallankumouksesta, jossa riistäjät tapetaan isossa juhlassa ihan kaikki, viimeiseen ihmiseen." (s. 178) Eipä muistanut laittaa viitettä tämän haaveen lähteeseen. Eikä ole päivittänyt biologista yleistietoaan siltä osin, että vaikka Trofim Lysenko oli Stalinin suosikki kestämättömin perustein, sattumalta Lysenkon harrastamissa lamarckistisissa ajatuksissa oli kuin olikin totuuden siemen, kuten moderni epigenetiikka on osoittanut: myös hankitut ominaisuudet voivat periytyä (katso tarkemmin https://fi.wikipedia.org/wiki/Epigenetiikka).

* * *

Vaikka Airaksisen astaloa ei oikeastaan mikään tai kukaan pysty väistämään, jää lukijalle jossain määrin vaivaannuttava olo tämän kirjan äärellä. Vaikka kirjoittaja kiistämättä pohdiskelee ajoittain pontevastikin ihmisen viehtymystä sekä itsensä että erityisesti muiden tuhoamiseen, teksti ei jotenkin ole kuitenkaan riittävän koherenttia tieteenfilosofisessa mielessä. Yksinkertaisemmin sanoen pirullinen lukijakaan ei ota selvää siitä, mitä Airaksinen oikein ajaa takaa. Paitsi että hän on halunnut kirjoittaa kirjan, koska kasvatustieteen professori Erkki A. Niskanen joskus kauan aikaa sitten loihe taksissa lausumaan, että "On seitsemän tapaa tuhota ihminen.", mutta ei sitten koskaan ehtinyt kertoa uteliaalle matkaseuralaiselleen, mitä nämä tavat voisivat olla. En usko olevani tässä mitenkään vainoharhainen, sillä esipuhetta edeltävässä motossakin Airaksinen muistelee lukijatoivetta "Kirjoita oikein vittumainen kirja!" ja hurskaasti tai hurskastellen heti myöntää "Taivas tietää, että olen yrittänyt."

Ei pidä ajatella, etten lukisi mielelläni myös vittumaisiksi kirjoitettuja kirjoja. En itse kuitenkaan ole kiinnostunut ajatuksellisesta nihilismistä, jolla tarkoitan asennetta, että vain kirjoittaja saa ymmärtää, mistä on kysymys, lukijan kärryillä pysymisellä tai mutaiselle tielle putoamisella ei ole niin väliä. Minulla oli tuon tuostakin aika mutainen olo, vaikka yritin kyllä pontevasti (oma arvio) lukea myös rivien välit ja ivan, satiirin ja sarkasmin lukuisat kerrostumat. En silti tiedä, löysinkö niitä kaikkia vai jäikö jokin olennainen pois, kun en ollut kirjan luettuani sen paremmin virkistynyt kuin kiukkuinenkaan, vaan epämääräisesti tyytymätön. Minusta Airaksinen pyörittää asioita, mutta ei oikein vastaa huutoonsa. On tietysti myös mahdollista, että tarkoituksena ei edes ole ollut, että lukija virkistyisi tai kokisi valaistumisen tunteita.

Airaksinen on ryhmitellyt seitsemän tapaansa kolmeen osioon niin, että lukuja on loppujen lopuksi 21 ja vielä esipuhe ja loppulausahdus siihen päälle. Hän on siis pannut Erkki A. Niskasen ilmaisevan alustavan väittämän paremmaksi ja tarjoaa 21 tapaa, seitsemän omalle itselle, seitsemän ihmiselle ja seitsemän kaikelle. Ehkä hiukan vähemmänkin olisi riittänyt, mutta lyhyessä kirjassa symmetria on tietysti tärkeä osatekijä. Olisihan ollut tasapainotonta, että kaikki, ihminen tai yksilö olisivat saaneet aivan eri määrän tuhoutumistapoja. No, hiukan kyynisyyteen taipuvaisena saatan ajatella myös, että Airaksinen ei halunnut julkaista hädin tuskin satasivuista ja alalukujen osalta linkuttavaa tekstien kokoelmaa, joten hän lihotti sen osin vanhaa kierrättämällä ja erilaisia täyteaineita käyttäen soman symmetriseksi ja kätevästi taskussa kulkevaksi, mutta samalla riittävän kirjamaiseksi kohteeksi.

* * *

Filosofien tapa pyöritellä asioita, heittää välillä jokin naseva kiteytys, mutta välttää viimeiseen asti perusteluvastuuseen johtavat päätelmät on ikiaikainen, pätevä ja oikeutettu. Meillähän ei ole velvollisuutta lukea filosofien kirjoittamia kirjoja, joten voimme syyttää vain itseämme, emme filosofia itseään. Paneudun silti Airaksisen loppulukuun, jossa hän "pyöristää esityksensä ison tuhon pohdinnalle" (s. 178). Harkitsin pitkään, jaksanko kritisoida Airaksisen pitkää ja mielestäni aika heppoista taidekriittistä osiota (s. 127-138), mutta totesin sitten, ettei tila riitä eikä myöskään kärsivällisyys, niin pinnallisesti ja piinallisen latteasti hän ymmärtää esimerkiksi musiikin (eikä ole esimerkiksi nykymusiikkia nälviessään käsittänyt, että Osmo Tapio Räihälän kirjan nimessä Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa ei ole kysymysmerkkiä, johon Räihälä odottaisi Airaksisen epäasiantuntevaa kommenttia, vaan kysymysmerkki on jätetty pois juuri siksi, että Räihälä vastaa). 

Olin hiukan yllättynyt siitä, ettei Airaksisen täystuhon palettiin ole osunut sitä mahdollisuutta, että minä, ihminen ja (elollinen) Maa tuhoutuvat kertakaikkisesti kosmisessa katastrofissa tai myöskään sitä, ettei minua, ihmistä ja Maata olisi koskaan tullutkaan olemaan ja maailmankaikkeus olisi ilman niitä tai peräti ilman itseäänkin eli että sen sijaan että on jotain, ei olisi mitään. Yllätykseni johtunee siitä, että Airaksinen tulee päätelmään, että vaikka tapoja tuhota ihminen olisi enemmänkin kuin 21 kappaletta, täydellistä tuhoa ei omin konstein oikein ole. Yksittäiset eläinlajit ihminen pystyy hävittämään sukupuuttoon, mutta Airaksinen arvelee, että ihmisiä on liikaa vimmaisimmallekin joukkomurhaajalle. Todellisuudessa ei tarvita kuin riittävän lähellä räjähtävä supernova ja me haihdumme avaruustomuksi nopeasti, kivuttomasti ja lopullisesti. No, samalla tietysti haihtuu asioita pohtiva filosofi, joten näköala on epäkiinnostava.

Ei voi kiistää sitä, että Airaksisen tämäkin kirja panee kyllä lukijan miettimään, ehkä jopa syntyjä syviä ja omia tuhoisia mietteitään. Silti minulle jäi päällimmäiseksi tunne, että en ole tai en ainakaan halua olla osa Airaksisen kuvailemaan todellisuutta. Pyydän anteeksi ilmaisua, mutta tekstin "postmoderni sarkasmi" ja ulkopuolisuus jättivät ainakin minut jotenkin kylmäksi sille viestille, jota Airaksinen mahdollisesti on tavoitellut. Tai sitten vain perusteetta oletan, että Airaksinen on tavoitellut lukijalle jotain reaktiota, joka poikkeaa suuntaan tai toiseen välinpitämättömyydestä. Tuhon ajatteleminen ei kiehdo minua, voin pinnistellen kuvitella, että jotakuta toista se voi kiehtoa. Siksi haluan ajatella, että 7 tapaa tuhota ihminen on kirjoitettu ei minulle, mutta jollekulle toiselle. - Ja jos joku kirjan jo lukenut arvelee, että olen kirjoittanut arvioni Airaksisen postmodernin sarkasmin tyyliä matkien, myönnän hänen olevan aivan oikeassa.