Upea, mutta aika surullinen tarina

En tiedä, kuinka monta kirjaa Jimi Hendrixistä on kirjoitettu. Sen kuitenkin arvaan, ettei tämä Wild Thing : Jimi Hendrixin lyhyt ja vaikuttava elämä (Aviador 2022) tule jäämään viimeiseksi, vaikka pontevasti pyrkiikin olemaan "the definitive" tarina. Philip Norman on ykkösrivin rock-artistien elämäkertoihin erikoistunut englantilainen kirjailija, jonka bibliografiasta löytyvät The Beatles, John Lennon, Paul McCartney, The Rolling Stones, Mick Jagger, Elton John, Buddy Holly ja Eric Clapton. Kirjoittajana Norman on herättänyt ristiriitaisia näkemyksiä, eikä tämä Hendrix-kirja muuttane tilannetta. Muodollisesti kirja on asiallisen kronologinen tarina, jossa on paljon henkilöitä, paljon jännittäviä tapahtumia, jonkin verran "paljastuksia" ja erittäin paljon subjektiivisia mielipiteitä muiltakin kuin kirjoittajalta itseltään. Vaikka Norman kirjoittaa sinänsä sujuvasti ja kiistämättömällä rutiinilla, lieneekö jo ikä (80 vuotta 2023) jo vaikuttamassa siihen, että tarinassa on jonkin verran toistoa ja valtavan henkilögallerian hallinta tuottaa ajoittain vaikeuksia niin Normanille kuin lukijallekin.

Kirjan on suomentanut Jussi Niemi, pääosin musiikkijournalistina Musassa ja Soundissa vaikuttanut kirjoittaja, joka  on toiminut myös kääntäjänä, eniten 2010-luvulla (Tony Iommi, Charles Mingus, Madonna, Johnny Winter ja Eric Clapton). Niemellä on vahva rutiini, mutta kyllä jonkun olisi siellä kustantamossa pitänyt oikolukea tämä teksti, jossa on aivan liikaa lukemista ärsyttäviä pikkuvirheitä (vojeristinen po. voyeristinen, harpsichord po. cembalo, Mafia po. mafia, länsi-saksalainen po. länsisaksalainen, postyymi po. postuumi, Englanninkiertue po. Englannin kiertue tai kiertue Englannissa, australiandollari po, Australian dollari jne.), eikä Niemi tunnu muistavan, mitä eroa on sivulauseen aloittavilla sanoilla "joka" (viittaa konkreettiseen asiaan) ja "mikä" (viittaa abstraktiin asiaan). Myös Niemen jälkisanat tuntuivat vahvassa subjektiivisuudessaan ja joittenkin sanavalintojen ("Koen itseni ylempää siunatuksi kun sain kääntää tämän kirjan...", "Voi jumpe!!!") myötä olevan väärässä paikassa, kun kyseessä ei ole fanikirja. Ymmärrän toisaalta hyvin, että vuonna 1950 syntynyt Niemi on halunnut kertoa olleensa toukokuussa 1967 Hendrixin keikalla Kulttuuritalolla. Tällainen vierailu oli mahdollinen, koska Hendrix ei ollut vielä se maailmantähti, jollaiseksi hän pian muuttui.

Enempää hammastelematta voi todeta, että Wild Thing on ihan hyvin suomentamisen ja julkaisemisen ansainnut, sillä tätä ennen on suomeksi julkaistu yllättävää kyllä vain kolme kirjaa: David Hendersonin Jimi Hendrix (Love 1984), Sharon Lawrencen Jimi Hendrix : Mies, musiikki ja totuus (Like 2006) ja Leon Hendrixin Veljeni Jimi Hendrix (Minerva 2020). Normanin ulkopuolisen näkökulmasta kirjoitettu kirja täydentää valikoimaa oikein hyvin. Norman onnistuu myös suhtautumaan kohteeseensa kohtuullisella intensiteetillä sortumatta kuitenkaan ylenpalttiseen ylistämiseen. Ajoittaiset kaunotaiteelliset kiemurat uppoavat näin täydellisesti hippivuosille osuvan elämäkerran tyyliin varsin hyvin. Norman on myös onnistunut varsin hyvin välttämään tietokirjoittajia uhkaavan "puolen valinnan" ongelman. Hän ei sorru haukkumaan erilaisten kiistojen joitakin osapuolia, vaan tuo varsin tasapuolisesti esiin erilaisia motiiveja.

* * *

 Wild Thing ansaitsee kiitokset siitä, ettei siinä juuri sorruta anakronistiseen 1960-luvun tarkasteluun 2000-luvun lasien läpi. Norman on 1960-luvun aikuisena eläneenä perillä aikakauden käytännöistä ja kertoo esimerkiksi Yhdysvaltain rasistisesta rotusorrosta kiertelemättä, mutta myös mässäilemättä (Jimi Hendrixillä oli kaksi leimaa, afroamerikkalainen ja alkuperäiskansan). Myös hänen kuvauksensa muusikkopiirien päihde- ja seksikulttuurista on sievistelemätöntä, mutta ei kuitenkaan sensaatiohakuisuutta. Jimi Hendrixin seksuaalinen aktiivisuus, suorituskyky ja normimiesten näkökulmasta valtava suosio kaikenikäisten naisten keskuudessa on kuvattu jos ei nyt ihan brittiläisen kuivasti, niin kuitenkin ilman sensaatiovetoista moralismia tai tirkistelyasennetta. Normanin kuvauksissa "vuoroaan" jonottavista naisista eri majoituspaikkojen ulkopuolella on suorastaan tahatonta huumoria, jolle ehkä tiukasta feministisestä näkökulmastakin voi naurahtaa.

Norman käyttää melko paljon palstatilaa Hendrixiin liitettyjen myyttien purkamiseen. Hänen todistelunsa mukaan Jimi Hendrix ei ollut kova juopottelija, vaikka ajoittain hän erehtyi nauttimaan viskiä, aina ikävin seurauksin (se laukaisi muuten täysin olemattoman väkivaltaisuuden). Hendrix rakasti LSD:tä ja käytti ilmeisesti satunnaisesti myös kokaiinia ja amfetamiinia marijuanan lisäksi. Sen sijaan hän ei ollut heroinisti, osittain siksi, että kammosi piikittämistä. Norman korostaa Hendrixin luontaista kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, jotka olivat osittain seurausta kovasta kotikurista, osittain lempeästä ja ajoittain suorastaan maailmaa syleilevästä perusluonteesta. Jimi Hendrix oli tummaihoinen hippi, mikä ei ollut ollenkaan tavallista, koska hippiliike sinänsä oli lähinnä valkoihoisten nuorten puuhaa. Rakkaus koristeellisiin vaatteisiin ja rohkeus olla sen näköinen kuin halusi ei tänä päivänä ehkä tunnu erityisen radikaalilta, mutta sitä se kyllä oli 1960-luvulla ja erityisesti vanhoillisessa USA:ssa.

Norman ei juutu Hendrixin traumaattisiin nuoruudenkokemuksiin, mutta toteaa elämän aikaisin kuolleen Lucille-äidin muiston ja tylyn, empatiakyvyttömän Al-isän kanssa olleen tavallaan ongelma, jonka vain varhainen oma kuolema saattoi ratkaista. Useimmille lukijoille tullee yllätyksenä se, että nuorena Jimi oli varsin urheilullinen ja meni vapaaehtoisena armeijaan - jälkimmäiseen tosin vain vielä huonomman vaihtoehdon eli vankilan sijasta. Mutta hyvin pienestä pitäen Hendrixillä oli vain yksi intohimo eli kitaran soittaminen. Sen kanssa kilpaili vain seksi, eikä sekään aina voittanut. Mutta ihmissuhteissa Hendrix oli hankaluuksissa. Seksuaalinen uskollisuus oli mahdottomuus, mutta miesten välisissä suhteissa hän oli usein hyväuskoinen, eikä pärjännyt kierojen häsläreiden kanssa, Tätä kaikkea Norman kuvaa välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Lukija ei pysy kymmenien ympärillä pyörineiden miesten ja naisten karusellissa oikein kyydissä.

* * *

Siitä tärkeimmästä eli Jimi Hendrixin musiikista Norman kirjoittaa sinänsä kohtuullisen paljon, mutta ei erityisen syvällisesti. Hendrixin kitarismin ainutlaatuisuus saa kohtuullisen hyvän analyysin, kuten myös se, kuinka huonosti Hendrix sopi mihinkään 1960-luvun valmiisiin genrejaotteluihin. Hän oli hippi, blues-mies, heavy-kitaristi ja psykedeelisen rockin yksi edelläkävijä. Hän synnyttikin aivan oman genren, johon ei sitten muita mahtunutkaan. Kiinnostavaa on lukea siitä pääosin rasistisesta vähättelystä, josta Hendrix kotimaassaan sai kärsiä, myös omiensa puolelta, koska ei soittanut sitä mitä olisi pitänyt mustien edustajana soittaa. Paradoksaalisesti Hendrix nousikin huipulle Isossa-Britanniassa soittamalla valkoisten rock-miesten kanssa pääosin valkoihoiselle kuulijajoukolle, joka ei ollut yhtä rasistista kuin Yhdysvalloissa. Kotimaassa arvostusta alkoi tulla vasta sitten, kun eurooppalaiset myyntiluvut tulivat tutuiksi myös Atlantin toisella puolella.

Norman pitää selvänä, että Hendrix kuoli kesken vahvan luomis- ja uudistumiskauden. Hänen mielestään Hendrix ei ollut millään tavalla musiikillisessa umpikujassa, vaikka olikin fyysisesti väsynyt ja henkisesti kyllästynyt vääntämään hittejään jokaisessa konsertissa, kun mieli paloi jo kokonaan uuden musiikin pariin. Ennen kuolemaansa Hendrix puhui jopa sinfonioista ja isoista kokoonpanoista; ne jäivät kuitenkin toteuttamatta ja loputtoman spekuloinnin kohteiksi. Se lienee kuitenkin varmaa, ettei Hendrix omasta mielestään ollut vielä näyttänyt yleisölleen kaikkea osaamistaan. Siksi hänen äkillinen kuolemansa Lontoossa 1970 synnytti paitsi edelleen jatkuvan kiistelyn kuoleman yksityiskohdista ja jopa sen luonteesta (itsemurha, vahinko, tilattu murha) myös spekuloinnin siitä, mihin suuntaan hän olisi musiikillisesti lähtenyt. Vastausta emme koskaan saa, mutta aina voi spekuloida, näyttää myös Philip Norman ajattelevan.

Jälkimaineeseensa nähden on yllättävää, miten vähän levytyksiä Jimi Hendrix ehti tehdä ja miten harvat nousivat varsinaisiksi ykköshiteiksi. Sekavat levy-yhtiösopimukset ovat tuottaneet maailmalle monen tasoisia levyjä, vaikka todellisuudessa Hendrix julkaisi virallisesti vain neljä albumia elinaikanaan: Are You Experienced (1967), Axis: Bold as Love (1967), Electric Ladyland (1968, 2 LP) ja Band of Gypsys (1970). Kaikki muut noin 12 albumia ovat postuumista julkaistuja, vaikka monia niistä pidetäänkin täysipainoisina suorituksina siitä huolimatta, etteivät ne olleet Hendrixin itsensä jäljiltä valmiita. Jimi Hendrix muistetaan parhaiten ainutlaatuisena kitaristina, mutta hän oli myös merkittävä säveltäjänä, joka ei jäänyt junnaamaan sen paremmin rockin kuin bluesinkaan perinteeseen vaan keksi koko ajan luovasti uusia asioita, ennen kuolemaansa selvästi kohti jazzia ja taidemusiikkia kohti lipuen. Normanin kirjasta jää vähän apea olo, mutta se kyllä hälvenee, kun soittaa muutaman valikoidun helmen Jimi Hendrixin levytetystä tuotannosta. Ihmiset kuolevat, paras musiikki jää.