Vihan puhetta

Voimattomana olen joutunut seuraamaan, kun Suomen valtiovalta opastaa kansalaisensa taas kerran vihaamaan Venäjää. venäläisyyttä ja venäläistä. Ilmaisut eivät ole verkkokeskusteluiden anonyymimölisijöiden tasoa, mutta viesti on selvä. Venäjästä ei tarvitse enää piitata eikä varsinkaan pelätä, uusi herra ja "ystävä" löytyy nyt - puhujasta riippuen - joko Washingtonista tai Pentagonista. Itärajamme sulkeutui venäläisiltä turisteilta helposti ja hetkellä, jolloin suurta joukkoa asevelvollisia miehiä uhkaa joutuminen Yhdysvaltain toimittamien aseiden surmaamaksi Ukrainassa. Nopeasti nousi myös vaatimus rakentaa itärajalle aita, siis muuri, jonka tarkoitus on pitää rajan toisella puolella turistien lisäksi mistä tahansa syystä kohti Suomea suuntaava ihmisjoukko, joka maailman päättäjien nykyisillä toimilla tulee  todennäköisesti koostumaan ilmastopakolaisista. Eduskunta ehti jo siunata satojen miljoonien Trump-henkisen muurin rakentamisen lähes yksimielisesti. Aitaa on kritisoitu, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta.

Seuraan rasistiseen vihaan perustuvaa julkista puhetta surullisena ja ahdistuneena. Sivistynyttä Suomea ei enää ole, on vain militarismia uhkuva pikkumaa, joka kuvittelee "sen toisen suurvallan" ystäväkseen ja suojelijakseen. Iltapäiväroskalehtien kannessa komeilee vähintään joka toinen päivä Venäjän presidentti Vladimir Putin joko avoimesti "pahan" edustajana tai ainakin taas jotain häijyä suunnittelevana idän hirmuhallitsijana. Diplomaattinen kohteliaisuus on jätetty käytettäväksi ehkä muissa yhteyksissä, Venäjään suhtaudutaan asiasta riippumatta kuin mätään lihakimpaleeseen, eikä tuolloinkaan ilahtuneen kärpäsen näkökulmasta. TP Niinistö ja ulkoministeri Pekka Haavisto, taannoiset kilpailijat presidentinvaaleissa, kilpailevat nykyään korkeintaan siitä, kumpi pystyy suhtautumaan Venäjään halveksivammin ja Yhdysvaltoihin nöyristelevämmin. Subjektiivisen arvioni mukaan Niinistö johtaa tätä kilpaa niukemmin kuin vaaleja.

Ahdistukseni kumpuaa osittain siitä, miten vihan puhe on kiihtyvällä vauhdilla kohdistunut Ukrainan sotaan täysin syyttömiin venäläisiin. Osa Suomeen elämään päätyneistä venäläisistä tiettävästi välttelee venäjän julkista puhumista, eikä nimen vaihtaminen turvallisemmaksi ole mitään tieteistarinaa. Olin toukokuussa 2022 pienessä valokuvanäyttelyssä, joka oli sijoitettu tiloiltaan ahtaan, mutta kokoelmiltaan rikkaan antikvariaatin tiloihin. Vastaan tuli pariskunta, josta toinen tuhahti venäjänkielisten kirjojen hyllyn kohdalla, kuinka häntä inhottaa nähdäkin venäjänkielisiä kirjoja. Kun totesin, että sillä kielellä on kuitenkin kirjoitettu valtavasti hienoa maailmankirjallisuutta, sain vastaukseksi äkäisen ilmeen, mutta toiselta puolisolta hyväksyvän nyökkäyksen. Tuhahtelija ei voinut tietää taustaani, eikä hän siitä ehkä olisi piitannutkaan. Kommentin syvä sivistymättömyys jäi silti raskaana muistiini.

* * *

Olen isäni puolelta pääosin venäläistä syntyperää. Isäni äiti oli täysin venäläinen Maria Ivanova, isäni isä 1800-luvulla Helsinkiin asettuneen venäläisen emigrantin, Grigori Dementjevin jälkeläinen (tämä Grigori rakennutti Katajannokalle Uspenskin katedraalin taakse ison kerrostalon, mutta epäonnistui lopulta yrityksissään). Isoisäni Nikolai vaihtoi sukunimensä Dementjev (suomalaisittain "Dementjeff") muotoon Borgelund, joka oli hänen isoäitinsä tyttönimi. 1920-luvulla ja myöhemmin ei ollut järkevää antaa jo nimestä päätellä, että voi olla venäläistä sukua, vaikka isoisäni oli isänsä tavoin syntynyt Suomessa. Isoisäni veli Boris Dementjeff joutui vielä hankalampaan tilanteeseen. Venäjän keisarillisen armeijan kouluttamana upseerina hän toimi vuoteen 1925 Porin rykmentissä. Kun hänet nimettiin tilapäiseksi komendantiksi Suomenlinnan varuskuntaan, pohjalaiset lehdet Ilkka etunenässä käynnistivät häväistyskampanjan saadakseen "ryssänupseerin" pois tästä virasta, johon liittyi myös passien hyväksymistä. Nimettömissä kirjoituksissa väitettiin mm. valheellisesti, ettei Boris edes osannut suomea, vaikka hän oli Suomessa syntynyt ja täysin suomalainen kieltä myöten (puoliso tosin oli hänelläkin venäläinen).

Häväistyskampanja tehosi, nimitys peruttiin ja Boris Dementjeff joutui eroamaan armeijasta (tosin luultavimmin omasta aloitteestaan). Hänellä oli kuitenkin jo valmiiksi katsottuna uusi työpaikka Turun suojeluskunnan päällikkönä. Suojeluskunnassa ei koulutustausta ratkaissut, vaikka kiistat Saksassa koulutettujen jääkäriupseerien kanssa jatkuivatkin vielä pitkään. Todennäköisesti suojeluskuntalaiset kuitenkin antoivat ymmärtää, että herra majurilla voisi mieluusti olla suomalainen sukunimi, ja vihjeen ymmärtänyt Boris otti omatekoisen sukunimen "Linnanlehto", joka oli suomennos isoisäni Borgelundista. Boris Linnanlehto, häväisty ryssänupseeri, teki lyhyeksi jääneen, mutta arvostetun uran suojeluskunnissa ja sai 44-vuotiaana kuoltuaan 1936 juhlalliset hautajaiset, joista turkulaiset lehdet uutisoivat näyttävästi. Ortodoksisen uskontonsa Boris säilytti ja hänen hautansa onkin Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Sukuhaara sammui, kun perheen ainoa poika Georgi eli varmuuden vuoksi Yrjö Linnanlehto kaatui heinäkuussa 1941 jatkosodan hyökkäyksessä.

Oma identiteettini on täysin suomalainen, mutta sukulaisteni vaiheet muistuttavat siitä, miten kaukaa viisaita isoisäni ja ruotsalaisen sukunimensä varmuuden vuoksi vielä "suomentanut" isäni olivat ottaessaan etäisyyttä venäläiseen taustaansa. En voi tietää, olisiko minua koulussa kiusattu, jos olisin käynyt sen nimellä "Genrih Dementjeff." Mutta viimeistään nyt joutuisin varmaan jatkuvasti vakuuttamaan olevani kyllä aivan tavallinen suomalainen, jolla vain sattuu olemaan venäläinen nimi. Olen joskus miettinyt, millaista on elämä niillä supisuomalaisilla, joille on langennut sukunimi Venäläinen. Se on 2405 elossa olevalla ihmisellä, se on ollut 2280:llä kuolleella ja 1135 on muuttanut sen joksikin muuksi. Yhtä suurta nimenmuutoskohdetta joutuu etsimään. "Ruotsalaisen" on hylännyt tosin vielä isompi joukko, mutta myös kokonaismäärä on ollut paljon suurempi. Suomalaiset eivät selvästikään halua olla Ruotsalaisia eivätkä Venäläisiä.

* * *

Viron pääministeri Kaja Kallas (s. 1977) pääsi syyskuussa 2022 otsikoihin väittämällä, että jokainen venäläinen on vastuussa Putinin hallinnon hyökkäyksestä Ukrainaan ja välillisesti myös jokaisesta sodan uhrista. Pidin ja pidän Kallasin ajattelua sekä epäloogisena että propagandistisena (ainakin sillä oli selkeä propagandistinen tavoite eli kannustaa Suomea sulkemaan raja venäläisiltä turisteilta). Kallasin logiikalla vastarintaliike Saksassa oli osaltaan vastuussa Hitlerin joukkojen rikoksista, Stalinin teloituttamat omasta kuolemastaan ja esimerkiksi oma isäni (ikä tuolloin 20 v) Suomen hyökkäyksestä Itä-Karjalaan Hitlerin rinnalla. Tietenkään Kallas ei tarkoittanut tätä. Hän halusi sanoa, että jokainen venäläinen on vastuussa siitä, että on ylipäätään olemassa eikä ole vaan älynnyt vapauttaa maailmaa siltä kauheudelta. Kallasin viesti oli häkellyttävän avoimesti rasistinen, enkä toivo kuulevani Sanna Marinin suusta koskaan yhtä alatyylisistä viestintää. Varma en tosin voi enää olla, niin jyrkiksi ovat puheet myös Suomessa nopeasti kääntyneet varsinkin sen jälkeen, kun Ukrainan joukot alkoivat vallata takaisin menettämiään alueita.

Ei, emme ole kansakuntina tai kansalaisyksilöinä vastuussa päättäjien huonosta tai rikollisesta toiminnasta, ellemme anna sille konkreettista tukea. Varmasti on myös sellaisia venäläisiä, jotka tietoisesti kannattavat Putinin sotaa Ukrainassa. Aivan kuten on ollut Hitlerin vannoutuneita kannattajia. Aivan kuten on ollut George W. Bushin & Tony Blairin Irakin sodan vannoutuneita kannattajia. Kyllä sotatoimiin aina jonkinlaista kansallista tukea tarvitaan. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että edes enemmistö, saati kaikki, olisi sotimisesta ja sotarikoksista innoissaan ja vastuussa. Sotilaat on paradoksaalisesti vapautettu rikosoikeudellisesta vastuusta, kun he toimivat järjestäytyneen armeijan puitteissa ja käskyjen mukaan. Miksi ei sitten siviilejä pidettäisi syyttöminä sotimiseen vähintään yhtä hyvin perustein? Puhuminen kollektiivisesta vastuusta vain venäläisten kohdalla (eikä vahingossakaan esimerkiksi Israelin osalta, vaikka siellä voidaan kiistatta todeta kansalaisten äänestäneen kerta toisensa jälkeen sionistista apartheid-hallintoa kannattavat poliittiset toimijat valtaan) on lyhytnäköistä vihapuhetta, joka perustuu oletukseen, että Venäjä kärsii tappion ja sen hallinto vaihtuu (mikä on epäilemättä Yhdysvaltain hallinnon tavoite sen rahoittaessa ja varustaessa Ukrainan armeijaa).

Pohdintani on tietenkin retorista. Kaja Kallas & Co syyttävät venäläisiä Putinin teoista, koska kaikki puhe on tällä hetkellä propagandaa. Vanhemmilla virolaisilla voi olla perusteltua kaunaa konkreettisia venäläisiä miehittäjiä vastaan aivan kuten talvisodassa kaatuneiden suomalaisten jälkeläisillä. Mutta jos ei kyetä eikä varsinkaan haluta tehdä eroa toisaalta päättävien poliitikkojen ja sotilasjohtajien, toisaalta asioita voimattomasti sivusta katsovien siviilien välillä, syyllistytään pohjimmiltaan rasistiseen propagandaan, joka ei ole koskaan eikä missään eettisesti kestävää. Pahimmillaan valmistellaan tällaisilla väitteillä hetkeä, jolloin kokonaista kansaa voidaan ja halutaan rangaista kollektiivisesti johtajien tekojen takia. Näinhän usein käy hävinneelle osapuolelle, jonka siviilit joutuvat maksamaan moraalittomista ja epäonnistuneista sotatoimista. Oma myötätuntoni on kokonaan niiden puolella, jotka itse ovat vaarassa joutua sotakoneen jauhamiksi tai joiden lapset, puolisot ja vanhemmat ovat siinä vaarassa. Kaja Kallasin kaltaiset historiattomat ja empatiavajeiset päättäjät ovat jokaisen kansakunnan suurin uhka. He eivät suojele kansalaisiaan sodalta, heitä kiinnostaa olla sodan päättyessä voittaneen puolella ja tietenkin itse elossa.