Kestokolonialistin painajainen

Afganistanin sota : Pentagonin salaiset paperit (Docendo 2022, sujuva käännös Kyösti Karvonen) on kirja, jonka kahlaaminen läpi käy työstä, mutta joka kansainvälisestä politiikasta, geopolitiikasta ja kolonialismin vaihtuvista kasvoista kiinnostuneen on syytä lukea. Craig Whitlock on Yhdysvaltain suurimpiin kuuluvan The Washington Post -lehden toimittaja. Valitettavasti hän ei ole onnistunut puhaltamaan monitasoiseen aiheeseensa henkeä, joka tekisi lukemisesta kiehtovaa. Pääsyyllinen on ehdottomasti kirjan aihe, loppumattoman painajaisen kaltainen Yhdysvaltain sota Afganistanissa, mutta ei pelkästään se. Whitlock on omassa kuplassaan kriittinen ja valtaa kumartelematon, kuten Watergate-skandaalin paljastaneen lehden toimittajan odotetaankin oleva. Whitlock uskaltaa arvostella sekä poliittisia että sotilaallisia johtajia, mutta rajansa hänenkin radikalismillaan. Kirja onkin tylsähkö kronikka loputtomista virheistä, joihin Yhdysvaltain ylimielinen, sivistymätön ja rahaa palvova eliitti on Afganistanissa syyllistynyt. Whitlock ei kuitenkaan uskalla tai ymmärrä avata sotimisen taloudellisia, ideologisia ja viime kädessä kolonialistisia motiiveja. En itse usko, että syynä on se, että Washington Postin omistaa nykyään Jeff Bezos. Sen sijaan on syytä epäillä, että Whitlock on eurooppalaisesta näkökulmasta naiivilla tavalla "patrioottinen eli hän ei kerta kaikkiaan kykene näkemään Yhdysvaltain toimintaa ulkopuolisen tavoin lähtökohdiltaan "pahana" tai tuomittavana. (Vaikka kirjassa on konkreettisesti satoja aktiivisia henkilöitä, siihen ei ole vaivauduttu liittämään henkilöhakemistoa. Nolostuttavan huono ratkaisu, tosin linjassa kirjan käsittelemän aiheen kanssa.)

Hyvin kapeasta näkökulmasta kirjaa voi pitää veret seisauttavan rehellisenä kuvauksena kunniattomasta sodasta ja sen virheistä. Karu tosiasia kuitenkin on, että kirja perustuu avomielisyyteen, jota ei ole alkujaan tarkoitettu julkisuuteen ja joka kaikissa tapauksissa on jälkikäteistä ja toteutunut siinä vaiheessa, kun puhuja on turvallisesti eläkkeellä tai muuten irrallaan sotilas- ja poliitikkojärjestelmistä. Suoraan sanovista kenraaleista useimmat ehtivät kirjassa kunnostautua myös julkisen valehtelun ja kansalasten harhaanjohtamisen jalossa taidossa. Jälkiviisastelu tapahtuu myös historiallisesti hetkenä, jolloin Yhdysvallat oli myöntänyt tappionsa, poistunut Afganistanista ja jättänyt hallinnan virallisesti vihaamalleen Talebanille. Kymmenen vuotta sitten kirja olisi sohaissut kovasti, nyt se tuntuu jo liki turhalta itsensäruoskinnalta. Voi tietysti olla, että kirjan harvat kaukonäköiset toimijat ilahtuvat jonkinlaisesta kunnianpalautuksesta. Mutta edes kriittinen Craig Whitlock ei huudahda kirjansa lopuksi "Ei enää koskaan kolonialistista sotaa veronmaksajien rahoilla".

En paneudu enempään Whitlockin motiiveihin, vaan otan kirjan raporttina, jota parempaa ja enempää Yhdysvalloista käsin tullaan koskaan saamaan. Se on tällaisenaankin silmiä avaava kuvaus järjestelmästä, joka tuntuu tuottavan systemaattisesti virheellisiä johtopäätöksiä tarjolla olevan datan ja informaation määrästä ja laadusta riippumatta. Whitlockin kuvauksen perusteella Yhdysvaltain siviili- ja sotilashallinto ("Washington" ja "Pentagon") ovat lyhyestä sanoen uskomattoman epäpäteviä, korruptoituneita ja jonkinasteiseen itsetuhoon tuomittuja. Kummassakaan järjestelmässä ei pärjää olemalla rehellinen, suorapuheinen, eettisesti periksiantamaton ja ihmisoikeuksia kunnioittava. Vielä huonommin pärjää, jos uskaltaa olla sitä mieltä, ettei kolonialistinen ja imperialistinen hyökkäily ympäri maailmaa ole ollenkaan OK ja kansainvälisen toiminnan ajattelun perusteet pitäisi miettiä kokonaan uusiksi.

* * *

Whitlockin esittämän todistusaineiston perusteella yhdysvaltalaisille niin rakas ja luonteenomainen kostamiseen perustuva toimintalogiikka ei toimi, mutta tulee hirvittävän kalliiksi ja tuottaa loputtoman paljon inhimillistä kärsimystä. Yhdysvaltain toimissa ympäri maailmaa ei ole eettisesti mitään kestävää, sillä kuilu kaunopuheisten puheiden ja arjen toiminnan välillä on ylittämätön. Yhdysvaltalaiset eivät muka ymmärrä, miksi heitä niin paljon vihataan eri puolilla maailmaa. Whitlock kuvailee perusteellisesti, miksi tätä vihaa tunnetaan ja miksi se ei ole historiaan jäänyt ongelma, vaan jatkuvasti uusiutuva, rakenteellinen vika. Tuon rakenteen selkeimmin piirtyvät osatekijät ovat (1) rahan eli rikkaiden yletön valta, (2) perusteeton kulttuurinen ylimielisyys ja (3) kyvyttömyys nähdä maailman muut kulttuurit edes ihmisten tasolla samanarvoisiksi.

Whitlock kuvaa raadollisesti sitä, kuinka tyhjän retorisen uhoilun perusteella Yhdysvallat sotkeutui Afganistanin asioihin ensin osana suurvaltapoliittista taistelua Neuvostoliittoa vastaan ja sitten pyrkimyksenä kostaa WTC-isku Talebanille, jolla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä, mutta joka pystyi nöyryyttämään öljypoliittista asemaansa turvaavaa suurvaltaa mennen tullen ja oli siksi sopiva koston kohde. Whitlock ei sinänsä kykene kunnolliseen tausta-analyysiin, mutta rivien välistä älykäs lukija kyllä ymmärtää, ettei Yhdysvaltain presidenttien into sotia Afganistanissa todellakaan johdu halusta puolustaa sikäläisiä naisia, vaan yksinkertaisesti maan strategisesta sijainnista ja hyödyntämättömistä luonnonvaroista. Whitlock ei kykene sanomaan ääneen, että Yhdysvallat soti toisella puolella maapalloa imperialistisista ja kolonialistista eli taloudellisista syistä.

Yhdysvaltain hallinnon ja virkakoneiston kulttuurisen ylimielisyyden Whitlock kuvaa musertavalla tavalla. Vaikka presidenttien suulla väitettiin, että Yhdysvallat on tukemassa Afganistanin muuttumista vakaaksi, demokraattiseksi maaksi, todellisuudessa ani harvalla toimijalla oli alkeellisintakaan afganistanilaisen kulttuuri, historian ja perinteiden tuntemusta. Maassa puhuttujen kielten osaajia oli äärimmäisen vähän, eikä edes islamin osalta ymmärretty, ettei Afganistan ole osa arabimaailmaa. Afganistaniin syydettiin valtavia rahamääriä ilman mitään asiantuntemukseen perustuvaa arvioita siitä, miten omavaraistaloudessa elävä kansa yhtäkkiä voisi siirtyä kapitalistiseen rahatalouteen ja yhdysvaltalaiseen kulttuurin. Sitä kuitenkin yritettiin, äärimäisen huonoin tuloksin. Vaikka korruptio ei ollut maassa tuntematonta ennen kolonialistien tuloakaan, vasta vastikkeeton dollareitten syytäminen Afganistanin eliitille muutti perinteisen klaanipohjaisen kulttuurin "sotalordien" johtamaksi korruption kyllästämäksi riistoksi.

* * *

Whitlock kertoo myös paljon siitä toiminnasta, jonka tavoitteena oli lopettaa Afganistanin kukoistava oopiumunikon viljely ja heroiiniteollisuus. Kirjassa ei väitetä, että Yhdysvaltain hallinto pelasi kaksilla korteilla eli teki yhtä aikaa huumebisnestä ja rahoitti sotaa oopiumin viljelyä vastaan. Lukijalle syntyy kuitenkin mielikuva, että Yhdysvaltain hallinto joko hakkasi täysin harkiten päätään kiviseinään vuosikausien ajan tai sitten koko huumeidenvastaisuus oli puhdasta julkisuuspeliä. Vieläkään emme tiedä, keiden taskuun valtavat huumetulot ovat loppujen lopuksi kulkeutuneet. Yhdysvaltain virallisen propagandan mukaan Taleban rahoitti huumekaupalla toimintaansa. Toisaalta tiedetään, että vain Taleban on kyennyt käytännössä rajoittamaan tai suoraan kieltämään oopiumunikon viljelyä syöksemättä rutiköyhiä viljelijöitä perikatoon. Vain se on varmaa, että kymmenille tuhansille pienviljelijöille länsimaitten pysyvä heroiinintarve tarkoitti kohtuullista elintasoa, kun taas unikkoviljelmien väkivaltainen tuhoaminen syöksi lähinnä epätoivoon. Oliko yllätys, että viljelijöiden rakkaus yhdysvaltalaisia hyväntekijöitä kohtaan ei oikein syttynyt?

Itselleni oli uutta tietoa, että ajoittain Afganistaniin ahdettiin enemmän rahaa kuin mitä maan talous ja kulutus pystyi imemään ja käyttämään. Toiminta voi vaikuttaa äkkiseltään kovinkin filantrooppiselta (dollareilla piti kääntää kansalaisten mielen Yhdysvalloille myönteisiksi), mutta Whitlockin analyysin mukaan kyse on surkeasta suunnittelusta ja vielä huonommasta seurannasta ja valvonnasta. Rahaa levitettiin, koska byrokratia oli päätynyt johtopäätökseen, jonka mukaan afganistanilaiset voi ostaa dollariavulla. Tulos oli katastrofaalisen huono: kaikki rahat valuivat korruptoituneille paikallisille johtajille, eivät lainkaan köyhälle kansalle. Kun samaan aikaan Yhdysvaltain hallinto veljeili ja vehkeili avoimesti näitten omaa kansaansa riistävien rikollisten kanssa, saattoiko kukaan yllättyä siitä, ettei tuloksena ollutkaan vakaa demokratia.

Vaikken pidä itseäni vähimmässäkään määrin Yhdysvaltain hallintojärjestelmän ihailijana, Whitlockin loputon vyörytys ahneuden, epäpätevyyden, tolkuttoman syvän ylimielisyyden ja tietämättömyyden luoman kaaoksen keskellä alkoi tuntui melkein epäuskottavalta. Miten Yhdysvallat voi mitenkään olla maailman johtava valtio näin epäpätevän eliitin hallitsemana? Vai onko kyse vain siitä, että liittovaltion keräämillä rahoilla ei ole kunnollista valvontaa ja eliittiä kiinnostavat vain omat rahat? Siitä, että Yhdysvallat on moderni siirtomaavalta, ei sen sijaan jää mitään epäselvyyttä. Aivan kuten Vietnamista, myös Afganistanista Yhdysvallat joutui vetäytymään nolostuttavasti hävinneenä ihmisille, joiden ihmisarvoa se ei koskaan tunnustanut. Mutta täysin avoimeksi jää, onko kummastakaan sodasta opittu mitään - tai edes haluttu oppia. Joku sotimisesta aina hyötyy, mutta aseteollisuuden taustaroolin avaamiseen Whitlockin into ei ole riittänyt. Ehkä olisi pitänyt.