Sivistymätön narsisti Titanicin ruorissa

Tuntuu kieltämättä turhauttavalta käsitellä edelleen ilmiötä Donald J. Trump. Hän hävisi kongressivaalit 2018 ja hän hävisi presidentinvaalit 2020. Miksi kirjoittaa tällaisesta luuserista enää riviäkään? Oma motiivini on pohtia Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän rappiota, joka heijastuu valitettavasti koko maapallomme elämään. Trump ei ole syy, vaan seuraus. Seuraus siitä, että politiikka pelkistyy miljonaarien keskinäiseen taisteluun vallasta ja rikastumisen entistä paremmista mahdollisuuksista. Seuraus siitä, että erityisesti republikaanipuolueen (GOP) moraalinen alennustila suorastaan vaati vallan huipulle ihmistä, jolta puuttuvat sekä käytöstavat että normaali empatiankyky. Kun koko politiikka perustuu valheisiin, kuka olisi voinut olla sopivampi sitä symboloimaan kuin Donald Trump, jonka latelemia valheita on laskettu kuin urheilusuoritusta.

The Washington Post on perinteinen suurlehti, joka on tunnettu mm. Watergate-skandaalin paljastamisesta. Tätä nykyä lehti on Amazonin Jeff Bezosin omistuksessa. Donald Trump ei tunnetusti voi sietää Bezosia, joka on aidosti upporikas, toisin kuin Trump. Lehden toimittajien Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirja A Very Stable Genius (tammikuu 2020) on katsaus Trumpin hallintokauden kolmeen ensimmäiseen, kaoottiseen vuoteen. Tarina katkeaa ennen Trumpin kongressilta saamaa viraltapanohaastetta, josta senaatin republikaanienemmistö presidentin pelasti helmikuussa 2020. Ilkka Rekiaron ja Jyri Raivion pätevästi suomentama Minä yksin : Donald Trump ja Valkoisen talon hullut päivät (Otava 2020) ilmestyi varsin ripeästi, vaikka itse pääsin siihen käsiksi niin myöhässä, että voin jälkiviisaasti kutsua Trumpia tuplaluuseriksi.

Lähtökohtaisesti on aika älytöntä kirjoittaa kirjaa kesken presidentin toimikauden. En jaksa ruveta pohtimaan kirjoittajien ja kustantajien motivaatioita, mutta on selvää, ettei kyse ole puhtaasta historiankirjoituksesta, vaan poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta ja osa pyrkimystä lopettaa Trumpin poliittinen ura. Kirja on kuitenkin pohjimmiltaan asiallinen ja jopa pitkästyttävän yksityiskohtainen kuvaus siitä, kuinka pitkä hallinnollinen perinne törmää Trumpin kaltaiseen hallitsemattomaan luonnonilmiöön. Kirjoittajat eivät sinänsä peittele pohjimmaista halveksuntaansa, mutta ei kirja mikään sensaatiohakuinen juorukokoelma ole, vaikka varsinkin suomennoksen alanimekkeen perusteella sellaista voisi odottaa. Minä yksin kronikoi lähinnä sitä omituista hallinnon pyöröovea, joka Trumpin hallintoa symboloi.

* * *

Keskittyessään Trumpin kaoottiseen hallitsemistapaan kirja jättää jokseenkin kokonaan avaamatta kahden pääpuolueen roolit ja vastuut. Erityisen outoa on, kuinka näkymättömäksi Rucker & Leonnig jättävät Trumpin oman puolueen, vaikka politiikan seuraajille lienee selvää, että maailmanhistorialliseen petokseen syyllistyi juuri republikaaninen puolue alistumalla Trumpin brutaaliin, häijyyn ja tehottomaan hallitustapaan. Me tiedämme, että tuo häpeällinen alistuminen jatkuu edelleen, kun puolueen johto tukee Trumpin täysin turhaa ja lapsellista kiukuttelua vaalituloksen takia. Lukijalle jää sellainen mielikuva, että puolue antoi Trumpille avoimen valtakirjan, lupasi totella kaikessa ja pitää turpansa kiinni, koska tämä järkkäsi Korkeimpaan oikeuteen vahvan oikeistoenemmistön ja alensi rikkaimpien veroja. Mielikuva ei ole väärä, mutta voisi odottaa, että kokeneilla politiikan toimittajilla olisi edes jotain arvioita syistä, jotka saivat puolueen näin täydellisesti alistumaan narrin häpeälliseen rooliin.

Minä yksin on nimittäin selkeästi sairaskertomus. Kirjan Donald Trump on täysin sivistymätön, substanssiosaamiseltaan nollan arvoinen öykkäri, jonka tapa sadistisesti kiusata omin käsin valitsemiaan alaisiaan tulee todistetuksi käytännössä joka sivulla. Trump on myös jatkuvasti kiukkuinen, halpamainen pelkuri, joka jättää ikävimmät potkut alaistensa hoidettavaksi. Kuvan toisella puolella on tuuliviiri, jonka mielipide vaihtelee täysin ennalta arvaamattomasti sen mukaan, kuka on sattunut viimeiseksi mielistelemään keisari Trumpia onnistuneimmin. Rucker ja Leonnig muistuttavat toistuvasti siitä, kuinka Trump luottaa intuitioonsa, eikä toimi rationaalisesti. Aina silloin tällöin "aikuiset" saavat hänet perääntymään järjettömistä ratkaisuista, mutta useammin Trump viis veisaa hyvistä neuvoista - koska hän on "vakaa nero".

Tavallaan Trump ei ole edes kirjan päähenkilö. Hän on jonkinlainen kemiallinen yhdiste, jonka syövyttävää vaikutusta eri alaisten kohdalla seurataan. Kukaan ei kestä täyttä aikaa, sillä Trumpin lyhytjännitteisyys ulottuu myös ihmissuhteisiin. Nimityshetkellä "mahtava tyyppi" muuttuu vääjäämättä haukkujen ja pilkan kohteeksi. Trump on sokea ja kuuro, kun pitäisi tajuta tilanne ja valita siihen sopiva äänenlaji. Loukkaamalla törkeällä tavalla maan korkeinta sotilasjohtoa heti toimikautensa alussa Trump varmisti sen, ettei hän voisi saada armeijaa minkään vallankaappauksensa taakse (hyvä sinänsä). Ainoat ihmiset, joita Trump ei julkisesti nöyryyttänyt, olivat perheenjäsenet - ja tietenkin hänen rikkaat rahoittajansa. Mutta jokainen alainen sai ammattitaidostaan ja lojaaliuden asteestaan riippumatta jossain vaiheessa tuntea Trumpin käytöstapojen puuttumisen.

* * *

Kun Minä yksin ilmestyi, oli Trumpin kauden jatko vielä realistinen mahdollisuus. Viimeisen hallintavuoden isot takaiskut kuten koronakriisi, poliisiväkivallan eskaloituminen ja sitä seurannut jatkuvien mielenosoitusten aalto olivat ehkä se ratkaiseva tekijä, joka käänsi Joe Bidenin yrityksen voitoksi. Yleensähän istuva presidentti saa jatkokauden, ellei ole mokannut raskaasti. Vuoden 2019 lopussa näytti vielä siltä, että mikään Trumpin törkeys ei vaikuttanut hänen peruskannatukseensa alentavasti. Asiallisesti ottaen kuitenkin Trump kompastui virukseen, tarkemmin sanoen sen vähättelyyn. Ilmastonmuutoksen kieltämisellä ei tavallisen kansalaisen näkökulmasta ollut merkitystä, mutta kun ympäriltä alkoi kuolla ihmisiä presidentinhallinnon piittaamattomuuden, vähättelyn ja viivyttelyn takia, tilanne oli toinen. Tätä itseään täynnä olevan Trump ei missään vaiheessa ymmärtänyt.

Tässä mielessä Minä yksin on vanhentunut erittäin nopeasti. Äärimmäisen tarkasti kuvattu erikoissyyttäjä Robert Muellerin prosessi tuntuu nyt ikivanhalta, jo unohtuneelta asialta. Trumpin kaltoin kohtelemin alaisiinsa voi suhtautua myötätunnolla, mutta lukija ei voi olla kysymättä itseltään, eivätkö suostuneet tajunneet, mihin suostuivat. Rehellisyyden nimissä on todettava, että osa Trumpin alaisista oli tietoisesti "aikuisia" eli he uhrautuivat voidaakseen minimoida Trumpin ymmärtämättömän riehumisen vahinkoja. Tällaisia olivat mm. kansliapäällikkö John Kelly ja puolustusministeri James Mattis, molemmat kenraaleja. Mutta osa oli selkeästi kiipijöitä, oman edun tavoittelijoita, jotka kuvittelivat voivansa käyttää Trumpia astinlautana uralla etenemiseen. Kuten historia osoittaa, sellainen ei tahtonut millään onnistua. Trump oli siihenkin liian holtiton.

Palaan lopuksi tyytymättömyyteeni siitä, miten täydellisesti kirja keskittyy Trumpin muodolliseen hallintoon ja jättää molemmat mahtipuolueet sivuun. Se on epäilemättä ollut harkittu ratkaisu, mutta synnyttää erityisesti Yhdysvaltain ulkopuolella väärän mielikuvan siitä, mistä presidentinkin valta todellisuudessa kumpuaa. Meillä on mielikuva, että Yhdysvalloissa presidentillä on valtaa enemmän kuin Kekkosella koskaan oli. Tällöin unohdetaan herkästi se, että presidentin valta on liittovaltion valtaa, joka ulottuu osavaltioihin vain armeijan kaltaisissa asioissa. Oikeastaan mikään Trumpin häikäilemättömistä teoista ei olisi ollut mahdollinen, ellei republikaanipuolueen aluksi hiukan epäluuloinen johto olisi nopeasti alistunut ja päästänyt Trumpia ruoriin. Puolue olisi helposti voinut painostaa omaa presidenttiään, mutta se ei uskaltanut. Puolue otti mieluummin rajun tappion kongressin vaaleissa kuin riskin, että Trump alkaisi kiukutella puolueen johdolle. Puolue on vastuussa siitä, että Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä melkein romahti Trumpin yksinvaltaisten otteiden takia. Niin ei lopulta käynyt, mutta niin olisi voinut käydä.