Hämmentävän tylsää scifiä

Suomalaiset kriitikot ja jotkut katsojat ovat ehtineet ylistää Aaron Guzikowskin käsikirjoittamaa ja mm. Ridley Scottin osittain ohjaamaa televisiosarjaa Raised By Wolves (HBO 2020) tavalla, joka synnytti ainakin itsessäni todella kovia odotuksia. Sitä suurempi oli hämmennykseni, kun oma kokemukseni ja arvioni on tyystin erilainen, vaikka olen scifin pitkän linjan harrastaja. Minusta sarja on vähän pitkästyttävä, yllätyksetön, täysin huumorintajuton, klisheinen ja vain näennäisesti scifiä. Runsas pikakelaustoiminnon käyttö on itselleni lahjomaton subjektiivinen todiste siitä, ettei tarina vedä ja kiinnosta. Raised By Wolves oli minulle korkeintaan keskitasoinen draama, jonka tyylialalaji on lähempänä kauhua kuin scifiä. Käsikirjoituksessa on joitakin ajatuksia, joiden kehittely on minusta kuitenkin jäänyt pahasti kesken. Ilman parempaa tietoa olisin pitänyt sarjaa 1990-luvun tuotoksena. Olen siis sekä pettynyt että hämmentynyt. Miten voimme päätyä näin tyystin erilaisiin arvioihin?

Periaatteessa peruskuvio eli ihmisten pako uudelle planeetalle ja tuoreen alun yrittäminen siellä on kylläkin käytetty, mutta varioitavissa. Gusikowski on etsinyt uutta näkökulmaa laittamalla kaksi halvoilta näyttäviin kumipukuihin puettua androidia toimimaan uuden maailman Äitinä ja Isänä pienelle lapsikatraalle. Planeetta Kepler-22b on varsin tyly ympäristö, vaikka tarinassa vihjaillaankin, että mukavampiakin alueita voisi löytyä. Mutta avaruusmatkailuun pystyvä sivilisaatio panee Äidin ja Isän kuokkimaan kuivaa ja kylmää maata, jonka antimilla pysytään hädin tuskin hengissä. Useimmat lapsista eivät pysykään, jotta tarinaan saadaan synkkiä lisävärejä - tai siis värien puutetta. On aika outoa perustaa asutus valtavien, pohjattomien laavakaivojen äärelle, mutta niin tehdään ja pysyvä pelko on taattu.

Ainoa hahmo, jonka salaperäisyyteen on todella satsattu, on Äiti-androidi (Amanda Collin). Mieleltään hiukan omituiseksi alusta lähtien kuvattu robotti osoittautuu varsin skitsofreeniseksi hahmoksi syistä, joita ei missään vaiheessa kunnolla avata ja perustella. En tässä halua tehdä juonipaljastuksia, mutta Äiti on käytännössä ainoa hahmo, joka onnistuu muutaman kerran yllättämään. Muut aikuiset ovat minusta kömpelöitä ja yksitasoisia persoonia, vaikka käsikirjoitus yrittää tunkea uskonnon lisäksi (siitä myöhemmin) mukaan myös äitiyden ja lapsettomuuden draamaa. Lapsille on kirjoitettu kankeat ja perinteisen tutut roolit, eikä edes heistä keskeinen, alkuperäisistä lapsista ainoana hengissä selviävä Campion (Winta McGrath), saa kunnolla tilaa aikuisten sähläämisen keskellä. 

* * *

Kun totesin, että Raised By Wolves on lähempänä horroria kuin scifiä, en tarkoita niinkään yleiskuvaa, jossa yhdistellään alkeellista "kivikautta" ja avaruudessa liikkumista ja Pentagonillekin hyvin kelpaavia androidiaseita. Koko sarjan tunneskaala liikkuu epämukavasta räjähtävän väkivallan kautta painostavaan kauhujen maisemaan. Tätäkään ei ole toteutettu järin omaperäisesti, vaan taas kerran yömaisemaa valaisevat selittämättömät valonlähteet, sumun kätkiessä yksityiskohdat. Kepler-22b:n tarjoamat pedot ovat taas kerran karvattomia jättilepakoitten ja hämähäkkien sekasikiöitä, jotka kiipeilevät notkeasti kuolettavien jättikaivojen seinämillä ja joiden turpavärkki tuo mieleen Alien-pirulaisen, vaikkei tekijänoikeussyistä ihan samaa olekaan voitu toteuttaa. (Tämän otuksen lihaa voi kuitenkin syödä.) Kaikki pelottava tapahtuu hämärissä luolissa, jonne joku onneton menee yksin, vaikka hyvin pitäisi tietää, että niin ei koskaan pidä tehdä.

Sitten se uskonto. Sarjan keskeinen tarinaelementti muodostuu vahvan jumaluskon (mithralaisuus, antiikin Rooman aikana noin 200-luvulla oikeastikin esiintynyt mysteeriuskonto, jonka jumalan nimi sarjassa on Sol, ei Mithra) ja "ateismin" eli käytännössä tieteellisen maailmankatsomuksen välisestä taistelusta. Äidin ja Isän ryhmä on "ateistien" projekti, jonka perässä Kepler-22b:lle tuhoutuu valtava uskovaisten avaruusalus Arkki ja vain pieni joukko selviää hengissä - käytännössä sotkemaan "ateistien" projektia. Teoriassa tällainen voimakas vastakkainasettelu olisi tarjonnut mielenkiintoisia mahdollisuuksia, mutta mielestäni sekä käsikirjoitus että ohjaus epäonnistuvat. Mithralaiset kuvataan kuin 1950-luvun "historiallisten" uskonnollisten jenkkileffojen uskonsoturit. Edes siitä, että Campion ja kaikki muut lapset ovat lähtökohtaisesti eri leireissä, ei saada paljon irti.

Käsikirjoituksen ongelma on, ettei kukaan henkilöistä suhtaudu uskomisen ja ei-uskomisen kysymykseen maltillisesti, neutraalisti ja argumentteja punniten. On kuin sarjan tekijät olisivat halunneet sanoa, että OK, kiihkouskovaiset ovat ongelmallisia, mutta ihan yhtä ongelmallisia ovat kiihkoateistit. Tämäkin voisi olla mielenkiintoinen lähtökohta, mutta se ei tässä tapauksessa johda yhtään mihinkään. Kaikki pitävät kiinni näkemyksistään ja ensimmäisen tuotantokauden loppu (kuten voimme turvallisesti uskoa) päätyy tämän taistelun kannalta täydelliseen pattitilanteeseen, ellei korostetusti näytetyn cliffhangerin perusteella peräti heitetä kaksintaisteluun lisää osapuolia. Sen uskaltanee jo nyt sanoa, ettei sarjan nimi ainakaan näytä perustuvan sen paremmin mithralaisuuden kuin "ateisminkaan" paremmuuteen (kirjoitan "ateismin" lainausmerkkeihin, koska todellisuudessa ateismi ei ole maailmankatsomus, se on subjektiivinen vastaus vain yhteen maailmankatsomukselliseen kysymykseen siitä, ohjaako ihmisten elämää jokin "korkeampi voima" vai ei.).

* * *

Ilman kohtuuttomia juonipaljastuksia on vaikea kritisoida tällaisen sarjan loogisia kummallisuuksia, joten nostan esiin vain muutaman. Sarjan androidit ovat monitaitoisia ja vaikeasti surmattavia. Äiti löytää kuitenkin aivan yllättäen itsestään äärimmäisen tuhovoimaisen aseen, jota sarjan muiden osien perusteella on kuitenkin käytetty systemaattisesti Maassa uskovien ja "ateistien" välisissä taisteluissa (todellisuudessa Äiti onkin uudelleen ohjelmoitu lentävä ja kirkumalla eliöitä ja rakenteita tuhoava ase). Isä on Äidin rinnalla yksinkertainen veikko, mutta katsojille näytetyt simulaatiot kertovat vain Äidin rakentajasta ja rakentamisesta ilman mitään viitettä näihin tuhoisiin kykyihin. Äidin ja Isän yhteinen tausta jää arvoitukseksi - ainakin minulle. Isällä on kyky ruoka-ainesta maistamalla tehdä siitä kemiallinen ja ravinto-opillinen analyysi, jota voidaan tarkentaa erityisellä analysaattorilla. Silti rakennetaan suuri draama siitä, että Arkin lapsille on syötetty alusta lähtien myrkylliseksi osoittautuneita mukuloita. Olisi voinut kuvitella, että pääruoan perusteellinen analyysi on ensimmäinen, ei viimeinen teko uudella asuinpaikalla.

Tiedän, että fiktiivisen televisiosarjan tällainen kritisointi on hölmöä ja merkityksetöntä. Mutta vetoan suuren pettymyksen aiheuttamaan alakuloon. Käytin 10-osaisen sarjan katsomiseen useita tunteja (pikakelauksellakin), joten tunnen itseni typeräksi, jos ja kun en pysty löytämään sarjasta mitään innostavaa tai innostunutta sanottavaa. Itse asiassa olin aika lailla yhtä pettynyt myös katsottuani Ridley Scottin vuonna 2012 valmistuneen elokuvan Prometheus, joka oli kuitenkin teknisesti jotenkin modernimpi kuin tämä uutuus. Myöskään Scottin vuonna 2017 valmistunut jatko-osa Alien : Covenant, joka oli samalla jatkoa Alien-elokuville, ei kolahtanut ollenkaan kuten sarjan ensimmäinen. Ehkä olen itse muuttunut, tai sitten Scottin ideat eivät vaan enää kanna. Raised By Wolves on toki monen ohjaajan yhteistyötä, eikä edes koko käsikirjoitus ole saman tekijän.

Silti tekee mieli kysyä ääneen, olisiko tällaisten synkkien, ilottomien ja kauhistuttavien avaruustarinoiden aika jo ohi? Jos voisin asiasta määrätä, käskisin riittävän varakkaita tekemään sopimuksen kirjailija Hannu Rajaniemen kanssa hänen trilogiansa Kvanttivaras - Fraktaaliruhtinas - Kausaalienkeli elokuvaamisesta. Näissä kirjoissa olisi runsaasti tuoreita ja käyttämättömiä scifi-ideoita, kuorrutettuna tyylikkäästi toteutetulla veijariromaanien huumorilla. Kauhua kaipaavillekin löytyisi näistä kirjoista kaikenlaista kivaa digitointitaitureille toteutettavaksi. En toki vastusta sitä, että myös vakavista aiheista tehdään scifi-elokuvia. Mutta jos esimerkiksi uskontojen ja ateismin välisen mielipide-eron pohtiminen jää nyt nähdylle tasolle, ehkä kannattaisi lykätä koko asiaa. Minusta olisi hyvä idea lopettaa kokonaan huonojen ja keskinkertaisten elokuvien tekeminen ja keskittyä vain hyviin.