Unto Varjosen nimi herättää harvassa nykypäivän toimijassa nyökkäilyä, vaikka hän oli toisen maailmansodan jälkeisten vuosien keskeisiä sosialidemokraattisen puolueen ns. asevelioikeiston toimijoita, erityisesti vasta vankilasta päässeiden kommunistien jyrkkänä ja vannoutuneena vihollisena. Horjumaton Varjonen : Asevelisosialisti Unto Varjosen elämä (Momentum kirjat 2026) on turkulaisen Matti Pesolan kirjoittama elämäkerta, jolla lienee kysyntää suomalaisen poliittisen historian harrastajien lisäksi niissä piireissä, joissa pidetään pysyvässä arvossa avoimesti antikommunistisia toimijoita, vaikka olisivat olleet muodollisesti demareita. Koska en kuulu jälkimmäiseen ryhmään, koin opuksen läpilukemisen varsin raskaana velvollisuutena. Sen läpäisevä ideologinen "kunnianpalautus", jonka saa jokainen muodollisesti oikeiston ulkopuolelle asemoitunut poliittinen toimija olemalla "suoraselkäinen" eli avoimen oikeiston rintamassa kommunisteja vastaan, savustaa tekstin niin perusteellisesti, ettei aromista tahdo päästä eroon.
Varjonen on epäilemättä kirjansa hänkin ansainnut, mutta rohkenen arvailla, ettei hänkään olisi ollut täysin tyytyväinen toteutukseen. Pesola ei selvästikään ole rutinoitunut kirjoittaja, vaikkei ensi kertaa asialla olekaan. Hänen perustyylinsä on tapahtumia luetteleva ja aikalaiskirjoittajien tekstejä lainaileva, syvempää itsenäistä analyysiä kirja ei sisällä. Pesola ei myöskään ole osannut rakentaa tarinan kaarta pienet ja isot asiat toisistaan eriyttäen ja jälkimmäisiin keskittyen. Runsaat 300 sivua sisältävät peräti 48 lukua, joista moni lupaa enemmän kuin antaa. Mitään varjosmaista kirjoitustapaa Pesola ei edusta, ja varmaan on hyvä, ettei yritäkään.
Pesola antaa esipuheessaan erityiskiitokset kustannustoimittaja Sanni Mätölle. Kun lukijana en voi tietää, missä määrin Mättö on voinut, saanut tai halunnut puuttua Pesolan kieleen, tyydyn neutraalisti toteamaan, etten itse olisi päästänyt näin monia pieniä virheitä läpi. Suurempi on se, että Pesolalla on maneerinen tapa lisätä sana NIIN paikkoihin, joihin se ei kuulu ja joissa sillä ei ole mitään todellista merkitystä. Näitä turhia niin-sanoja on tekstissä niin paljon (kymmeniä), että meinasin välillä jättää lukemisen kesken pelkästään niiden takia. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle todella monta erilaista käyttötapaa, Pesolan tapa ei edusta mitään niistä. Juuri tällaisista lukijaa kuormittavista turhuuksista pitäisi kirjat kustantamossa puhdistaa.
* * *
Vaikka Pesola suhtautuu Unto Varjoseen avoimesti ihaillen ja myöntää päättäneensä tehdä elämäkerran, koska Vapaan Sanan nekrologissa 1954 oli lause "Koko hänen poliittinen karriäärinsä oli työväestön asialle vieras ja tulee sellaisena historian lehdille jäämään.". Kirja kieltämättä osoittaakin, ettei Varjosen lyhyeksi jäänyt poliittinen elämä aivan tyystin vieras työväestön asialle ollut. Toisaalta kirja vahvistaa sen yleistyksen, että Varjoselle "työväestön asia" oli aina alisteinen antikommunistiselle ideologialle, aseveljien keskinäiselle solidaarisuudelle ja viime kädessä Unto Varjosen omalle, älyllisyyden vahvasti ohjaamalle individualismille.
Pesola ei edes yritä vähätellä sitä, että Varjonen oli vastustajiaan kohtaan armoton ja varsinkin kirjallisessa muodossa tarpeen mukaan viiltävän häijy. Aikakauden yleinen tyyli oli tyly, sodasta palanneet miehet eivät kainostelleet ilmaisujaan, eivät varsinkaan silloin, kun kirjoittivat nimimerkin suojissa. Vastineet jäivät silloin yleensä haukutun oman lehdistön varaan. Pesola toteaa myös Varjosen olleet kärsimätön, perso tupakalle ja alkoholille sekä mukavuudenhaluinen. Toisaalta Pesola on koonnut paljon Varjosen "toista puolta" kuvaavia sitaatteja, joiden mukaan hän oli myös ystävällinen ja pehmeä. Riippui varmaan puhekumppanista, mikä ei harvinaista liene koskaan poliittisissa piireissä.
Pesola välttää systemaattisesti termejä "antikommunisti" ja "demagogi", vaikka juuri näitä piirteitä kirja runsaasti kuvaa. Sen sijaan Pesola on ihastunut ajatukseensa, että Varjonen harrasti hybridivaikuttamista jo paljon ennen termin keksimistä. Minä olisin varovaisempi ja sanoisin, että monen muun aikalaisensa tavoin Varjonen osasi käyttää hyväksi monenlaisia taktiikoita, vaikka kulkikin jääräpäisen (Pesolalle "horjumaton") kirjoissa. Termi "asevelisosialisti" on Pesolalla myönteisessä käytössä, vaikka tiedetään, että termillä tarkoitettiin normaalisti aina oikeistodemaria, ei niinkään minkään sortin sosialistia, joita oli SKDL:n joukoissa. Sitäkään Pesola ei mainitse, etteivät kaikki "aseveljet" suinkaan jakaneet Varjosen porukoiden ideologiaa.
* * *
Kun on melkein 300 sivua lukenut kronologisesti edestakaisin poukkoilevaa keskenään juonittelevien poliitikkojen tarinaa vallasta ja sen janosta, suorastaan kaipaa tekstiin edes hiukkasen henkilökohtaista vastapainoa. Sen on Pesola säästänyt lyhyeen viimeiseen lukuun 48. Siitä selviää, että kyllä vain, Pesolan mukaan yhden lehtolapsen tehnyt ja naispuolisiin työtovereihinsa perin sovinistisesti ja alentuvasti suhtautunut Varjonen löysi kuin löysikin itselleen kelvanneen naisen, jonka kanssa sai tyttären sen verran sukkelaan vihkimisen jälkeen, ettei papin sanoja oltu maltettu kuunnella kuin jälkikäteen. Ilmeisesti hyvin toiminut parisuhde päättyi traagisesti, kun Varjonen puolen vuoden Yhdysvaltain komennuksen aikana alkoi harrastaa urheilemista ja menehtyi sydänkohtaukseen 37-vuotiaana. Ties miten suomalainen politiikka olisi kääntynyt, jos elämä olisi jatkunut keskimääräisesti. Ehkä Väinö Leskisestä ei olisi koskaan tullut ministeriä.
Matti Pesolan kuvaus sodanjälkeisten vuosien sisäpolitiikasta (joka ajoittain muuttui kuin taikaiskusta myös ulkopolitiikaksi) on jokseenkin masentava. Adjektiivi ei tarkoita, etteivät asiat nykyään voisi olla aivan yhtä masentavia. Mutta kun taustalla on sodan päättymisen tarjoama euforiaan sekoittunut epävarmuus, poliitikkojen nopeasti hautaama talvisodan yhteishenki ja eloon jääneiden sotasankareiden pikainen unohtaminen (heti kun alkoivat kysellä töitä, asuntoja ja toimeentuloa), noina vuosina syntymään sattunut kyselee, eikö siellä politiikan kentällä ollut ollenkaan sopuisia, joustavia ja epäitsekkäitä miespoliitikkoja? Sellainen ei ollut ainakaan Unto Varjonen, joka keskitti tarmonsa ja älynsä, joita molempia riitti, torjumaan kansalaisoikeudet hävityn sodan ansiosta (ja vain siksi) saaneiden kommunistien pyrkimykset piittaamatta siitä, että noita pyrkimyksiä tuki joka neljäs äänioikeutettu.
Matti Pesolan kirjan kansi jäi hämmentämään ainakin minua. Yleisväri muistuttaa kuivunutta verta, kun taas otsikko ja kirjoittajan nimi on toteutettu kirkkaammalla punaisella, joka varsin yleisesti assosioidaan työväenliikkeeseen ja erityisesti sen radikaaliin osaan, niihin Varjosen horjumattomuuden pääkohteisiin. Kannen on tehnyt Saara Hankama, joka lienee ainoa kannen värien symboliikan varmasti tietävä. Jos olisin itse asevelisosialisti, näkisin ehkä punaisessa fontissa horjumista oikealta tieltä. Sillä kyllä Unto Varjonen oli älykkönä ja talousasiantuntijanakin työväestön puolella. Ainakin silloin, kun tuo työväki ymmärsi horjumatta luottaa Unto Varjosen poliittiseen linjaan.
