Kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, joille Hilja Valtosen nimi on tuttu, vaikka ei olisi hänen kirjalliseen tuotantoonsa koskaan tarttunut tai nähnyt hänen kirjojensa pohjalta tehtyjä elokuvia. Tartuin siis uteliaana Anna-Liisa Haavikon kirjoittamaan elämäkertaan Hilja Valtonen – Suffragetti ja painosten herratar (Siltala 2026). Isovanhempieni ikäluokkaan kuulunut Valtonen on tarjonnut tutkijalle paljon kiintoisaa ajankuvaa ja ennen muuta aidon todisteen siitä, miten haastavaa on ollut olla kirjailijanakin nainen, joka ei piittaa hänelle määrätyistä raameista, vaan menee omaa reittiään vastuksista piittaamatta. Valtosen tapauksessa erityisen suuri virhe oli kirjoittaa humoristin keinoin. Se oli kokonaan miehille luvattu näkökulma, joten jotkut nyrpeät kriitikot olivat vakuuttuneita siitä, että "Hilja Valtonen" oli tietenkin jonkun jo pätevöityneen mieskirjailijan salanimi.
Valtosen elämä ei ulkoisesti poikennut radikaalisti oman aikansa köyhemmistä piireistä pienen luokkanousun tehneiden naisten reiteistä. Hän oli luontainen tarinankertoja, joka kuitenkin kouluttautui opettajaksi heittäytymättä missään vaiheessa vapaaksi kirjoittajaksi, vaikka tässä harvinaisessa tapauksessa siihen olisi ollut mahdollisuuskin Valtosen kirjojen ostajien suuren määrän takia. Naisopettajan rooli oli Valtosen elinaikana varsin alistettu mm. siten, että miesopettaja meni kaikissa tilanteissa naisopettajan ohi pelkästään sukupuolen takia, kykyjä ja osaamista punnitsematta. Se oli katkera paikka naisten itsenäisyyttä ja samanarvoisuutta korostaneelle kirjailija-opettajalle.
Anna-Liisa Haavikko kirjoittaa Valtosen tarinan perinteiseen tyyliin, minkä seurauksena kirja on ajoittain puuduttavasti yksityiskohtiin tarrautuva kronologinen elämän kuvaus. Haavikon suomen kieli tuotti tälle lukijalle ajoittain pystyjä karvoja. Vielä enemmän harmitti, ettei kirjassa korosteta tärkeitä asioita vähemmän tärkeiden kustannuksella. Sellaista kirjassa ei juuri ole, se tyytyy selostamaan tapahtunutta. Pieniä analyysin hetkiä olisi voinut huoletta laajentaa, sillä Hilja Valtonen oli kaikkea muuta kuin tavallinen, vaikka monessa ulkoisessa mielessä olikin ihan tavallinen ikäluokkansa edustaja. Pelkästään ilmaisusta "painosten herratar" olisi voinut puhua sivukaupalla. Miksi ei edes "painosten kuningatar"?
* * *
Hilja Valtosen kirjailijanura poikkesi tavallisesta ainakin kahdessa suhteessa. Siitä puuttui kokonaan aloittaville normaali hidas rämpiminen tuntemattomuudesta jonkinlaiseen yleiseen tietoisuuteen. Valtonen aloitti dramaattisesti saamalla heti ensimmäisen käsikirjoituksensa Otavan ahtaitten porttien läpi. Eikä hän joutunut kokemaan nöyryyttävää vähäisen kiinnostuksen alkutaivalta, vaan Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926) oli saman tien valtaisa menestys lukijoiden keskuudessa. Lukijat janosivat heille tutuista asioista humoristisen napakasti kertovaa viihdekirjallisuutta, ja juuri sitä Valtonen kykeni tarjoamaan. Kirjasta otettiin 15. painos vuonna 1994. Otavan omistajat ja palkolliset toimijat hykertelivät käsiään. Hilja Valtonen saattoi todeta osuneensa ensi iskulla toimivaan yhtälöön.
Valtonen oli tarinoiden kertoja. Tarinoiden lähteenä oli pääosin oma kokemusmaailma, sillä mitään romanttista fantasiaa Valtonen ei harrastanut. Hänen henkilöhahmonsa perustuivat kirjailijan kokemuksiin, mutta tarinankertojan kiehtovasti liioittelemalla tavalla. Aikalaiskritiikki suhtautui Valtosen tyyliin ristiriitaisesti. Hän sai paljon ymmärtäjiä ja kehujia, mutta osa konservatiivisemmista kriitikoista ei koskaan hyväksynyt hänen modernia naisnäkemystään kuten ei sitäkään, että Valtonen kuvasi ylempien luokkien edustajat melko systemaattisesti kielteisesti. Jälkimmäinen ratkaisu ei kummunnut mistään ideologisesta näkemyksestä, vaan omakohtaisista kokemuksista. Ehkä se juuri siksi niin kiukuttikin.
Valtonen poikkesi muista aikansa naiskirjoittajista myös siinä, että hänestä tuli 1930-luvun puolivälistä alkaen myös menestynyt elokuvakäsikirjoitusten tuottaja. Yhteistyö Valentin Vaalan kanssa tuotti joukon suurmenestyksiä alkaen vuoden 1936 elokuvasta Vaimoke. Valtonen kirjoitti myös näytelmiä, joista osa niistäkin saavutti merkittävää suosiota. Valtonen tunsi lukijansa ja katsojansa, hän kirjoitti tavallisten ihmisen maailmasta, jossa nainen joutui panemaan kaiken peliin saadakseen kunnioitusta ja edes illuusion tasa-arvoisuudesta. Poliittisesti aktiivinen Valtonen ei ollut, vaikka istuikin Imatran valtuustossa ja otti kantaa asioihin. Pohjimmiltaan Hilja Valtonen oli suhteellisen konservatiivinen ja selkeästi porvarilliseen maailmankuvaan sitoutunut, vaikka ei suostunutkaan vaikenemaan naisten kokemista vääryyksistä.
* * *
Hilja Valtonen eli pitkän elämän opettajapuolisonsa kanssa. Omia lapsia ei tullut, mutta Valtoset päätyivät adoptoimaan elämäänsä lapsen. Ratkaisu ei ehkä tuottanut välitöntä suurta onnea, koska Valtonen ei tuntenut rakkautta lastaan kohtaan, mutta vanhenevalle Valtoselle adoptiolapsen kautta syntynyt oma jälkipolvi osoittautui tärkeäksi ja arvokkaaksi. Oma lapsi sai kokea enemmän opettajan tiukkuutta ja kurinpitoa, mistä kaikesta Valtosen lukijat jäivät tietämättä. Tällainen kovuus omaksi lapseksi ottamaansa kohtaan muistuttaa lukijaakin siitä, että ihminen on monimutkainen tapaus. Samanlaista monimutkaisuutta sisältyi Valtosten avioliittoon, jossa miehellä oli rilluttelukautensa, mutta kun Hilja alkoi pakata matkalaukkuaan, mies palasi ruotuun. Liitto kesti miehen uskottomuuden. Hilja ei antanut tilaisuutta testata, olisiko kestänyt naiselta samaa.
Lukija ei voi olla pohtimatta, oliko Hilja Valtonen onnellinen ihminen suhteessa samoja aikoja ja tapahtumia kokeneihin kanssaeläjiinsä. Elämäkerran perusteella kirjailijan uralle ei ilmeisesti montaakaan pettymystä mahtunut, vaikka tiedetään, ettei Valtonen pitänyt kaikkia elokuvasovituksia onnistuneina. Mutta kun jo vuonna 1973 Valtosen tilillä oli 700 000 myytyä kirjaa, eihän uraa voi mitenkään tulkita epäonnistuneeksi, vaikka jotkut nirppanokkaisimmat kriitikot eivät halunneet antaa Valtoselle kirjailijan titteliä, vaan kutsuivat häntä loppuun asti viihdekirjailijaksi. Totta sekin, mutta vain ilman leimaavaa alentuvuutta. Hyvän viihteen kirjoittaminen kun on yhtä vaativaa kuin hyvän taidekirjallisuuden.
Olisiko jonkun Anni Polvan ura ollut mahdollinen ilman Valtosen tienraivausta? Ehkä, mutta ihan väistämättä ei. Hilja Valtonen oli naisasianainen olematta sitä sillä nimellä. Käytännössä kaikissa hänen kirjoissaan on Anna-Liisa Haavikon todistuksen mukaan kysymys naisena pärjäämisestä ja kelpaamisesta. Luultavasti Valtonen ei olisi välittänyt ottaa harteilleen julistavan feministin viittaa tai halunnut tulla leimatuksi silläkään termillä. Mutta kyllä hän raivasi persoonallisuudellaan ja valinnoillaan elin- ja toimintatilaa patriarkaatin omimilta tonteilta naisille, joilla oli halua ja kykyä luoda omaa uraa. Nainen, jota suorasukaisen häpeämättömät miehet sanoivat rumaksi päin naamaa, piirsi suomalaisuuden historiaan upean, omaperäisen ja syvän jäljen tavalla, johon harva on pystynyt.
