Vinoutunutta sotapropagandan pohdintaa

Valheiden sota – Miten suurvallat muokkaavat todellisuutta (Into Kustannus 2026) lupaa nimellään sekä etu- ja takakannellaan suurvaltojen sotapropagandan tasapuolista käsittelyä. Kirja on jotain aivan muuta eli tavanomainen Nato-Suomen pirtaan istuvan vinoutunut katsaus kaikkeen siihen pahaan, mitä Venäjä ja Kiina ovat harrastaneet, harrastavat ja tulevat harrastamaan "meidän" länsimaalaisten nujertamiseksi ja ehkä tuhoamiseksi. Kirjoittajat eivät olekaan mitään tylsiä, akateemisia tutkijoita. Pasi Eronen Watt työskentelee Euroopan ulkosuhdehallinnon (EEAS) strategisen viestinnän yksikön EUvsDisinfo-tiimissä, jossa hänen tehtävänään on analysoida ja torjua Venäjän verkkovaikuttamista. Juha-Antero Puistola on entinen ammattisotilas, merivoimien komentaja eli meille maakravuille eversti, armeijan tutkija ja mm. lehtien Kylkirauta ja Rannikon Puolustaja päätoimittaja. Tällaisilla taustoilla ei tietenkään synny neutraalia tekstiä, vaan jo ammatin vinouttamaa viholliskuvapropagandaa.

Valheiden sota ei pitkään piilottele lähtökohtiaan, jos kansissa vielä yritettiin luoda muuta kuvaa. Tässä kirjassa on kolme suurvaltaa, joista se kolmas eli Yhdysvallat on sellainen hyvä suurvalta, joskin ajoittain taipuvainen kiistanalaisiin ja ainakin eettisesti kyseenalaisiin operaatioihin. Mutta koska Yhdysvallat torjuu koko ajan Venäjän ja Kiinan uhkaa, sen suurvaltaroolia täytyy tarkastella ja tässä kirjassa myös tarkastellaan aivan eri näkökulmasta kuin kahden muun. Eronen Watt ja Puistola eivät ole kiinnostuneet entisistä suurvalloista, jotka yrittävät kaikin tavoin pitää rippeistään kiinni (EU, Iso-Britannia ja Ranska) eivätkä niistä globaalin etelän valtioista, joita olisi kaikin tavoin syytä arvioida myös suurvaltakäsitteen kautta (mm. Intia ja Brasilia).

Kirjasta puuttuu tietenkin myös sotapropagandan todellinen suurvalta eli Israel. Se operoi kaikkialla maailmassa, Yhdysvaltain veronmaksajien rahoilla, mutta itsenäisen propagandaverkostonsa ja tiedustelupalvelujen avulla. Israelin sotapropaganda on globaalia ja massiivista, koska se käy laajasti vihattuja kansanmurhasotia Gazassa ja Libanonissa ja yrittää propagandalla torjua sitä yleistyvää näkemystä, että Israel ei ole valtio, vaan organisoitu valtiollinen terrorijärjestö. Kun Eronen Watt ja Puistola jättävät Israelin roolin kokonaan analysoimatta, kyse ei tietenkään ole erehdyksestä. Israel on länsivaltojen tukema eli hyvis toimistaan riippumatta, joten se ei kuulu tämän kirjan valheiden suoltajien joukkoon.

* * *

Valheiden sota on kirjoitettu siten, että syntyy mielikuva uskottavien lähteiden pohjalta tehdystä analyysistä. Lähdeluettelo on mittava, mutta silti teksti on täynnä heppoisia toteamuksia, joiden lähdettä ei kerrota. Esimerkiksi sivulla 9 kuvataan sotaa Ukrainassa "historiallisen veriseksi" ilman mitään tilastolähdettä. Kuitenkin jos "verisyys" liittyy kuolleiden ja haavoittuneiden määrään, historiasta löytyy varsin monia taatusti verisempiä sotia. Termit kuten "Kremlin pelikirja" (s. 54) tai "Venäjän lonkerot" (s. 75) voivat istua iltapäivälehtien tyyliin, mutta kertovat asialliseksi tarkoitetussa tietoteoksessa kirjoittajien ajattelun pysyvistä vinoutumista. On myös outoa, etteivät kirjoittajat ole tunteneet tarvetta määritellä termiään "suurvalta", vaikka muuten kirja pyrkii opettamaan liitteenä olevien käsitesanastojen avulla lukijalle, mikä on oikea käsitys lukuisista termeistä.

Valheiden sota edustaa varsin puhtaasti sitä propagandakirjojen lajia, jonka versoja kasvaa nykyään siellä sun täällä. Kirjoittajat ovat "asiantuntijoita", vaikka yksiselitteisesti edustavat yhtä valtiollista toimijatahoa (tässä tapauksessa Suomen valtiota, EU:ta, Natoa ja DCA-sopimuksen kautta suoraan Yhdysvaltoja). Ratkaisua lainkaan häpeämättä Eronen Watt ja Puistola pyrkivät aktiivisesti korostamaan luonnollisten vihollisten eli Venäjän ja Kiinan erityistä syyllisyyttä, vaikka jokaisen valtiollista propagandaa ja muuta viestintävaikuttamista tutkineen pitäisi olla selvillä siitä, että kaikki kynnelle kykenevät valtiot käyttävät kaikkia niitä keinoja, joiden arvioivat olevan itselleen tai edustamilleen intresseille hyödyllisiä. Ajatus siitä, että yhdet ovat sotapropagandan tuottajina "pahiksia" ja toiset "hyviksiä", on niin lapsellinen ja typerä, että kirjoittajia ja kustantajaa pitää moittia lukijoidensa aliarvioimisesta.

Jos kirja olisi edes kirjoitettu mukaansatempaavasti, sitä voisi lukea kuten mitä tahansa kylmän sodan aikaista vakoilijatrilleriä. Siihen eivät Eronen Watt ja Puistola kuitenkaan pysty, jos haluavatkaan. Valheiden sota on lyhyistä kappaleista koostuva sillisalaatti, jonka nieleskelijä huomaa liian usein aiheen käsittelyn loppuvan kuin kuuluisan kanan lento. Näillä tynkäluvuilla luodaan mielikuvaa "koko kentän" kommentoimisesta, mutta se on harhaa. Kirjoittajilla ei ole painavaa ja omaperäistä kirjoitettavaa monistakaan aiheista. Molemmilla on varmasti keskimääräistä merkittävästi enemmän tietoa (sota)propagandan keinoista ja ilmenemismuodoista. Mutta kuin tätä tietoa käytetään yhden sotaa käyvän osapuolen propagandana, se latistuu ja muuttuu merkityksettömäksi.

* * *

Valheiden sota pani kaltaiseni geopolitiikkaa aika pitkään harrastaneen lukijan vakavasti miettimään, voiko näistä aiheista – propagandasta, mielipidevaikuttamisesta, infosodasta – ylipäätään kirjoittaa neutraalisti todeten, ilman ideologista tai opportunistista arvotusta. Jos joku kirjoittaisi samalla otsikolla kirjan, joka keskittyisi soimaamaan Yhdysvaltain rikollisia, terroristisia ja julmia keinoja sen pyrkiessä ensin saavuttamaan asema maailman johtavana suurvaltana ja sitten säilyttämään tuo asema, se ilahduttaisi vain niitä, jotka haluavat tuon maailmanpoliisin menettävän mahtinsa ja kykynsä kiusata ja häiritä muiden kansojen elämää. Onko ylipäätään koskaan kirjoitettu ajankohtaista monografiaa, joka tarkastelee maailman geopoliittista tilannetta ja sen ympärillä kiehuvaa indoktrinaation keitosta ilman mitään muuta tavoitetta kuin ymmärryksen lisääminen?

Myönnän, etten itsekään siihen kykenisi, vaikka tässä kovin sanoin soimaan Valheiden sodan kirjoittajia. Olen liian voimakkaasti pasifistisen ja tasa-arvoisen eetoksen vaikutuksen vallassa voidakseni suhtautua täysin neutraalisti kolonialismiin, kapitalismiin, sionismiin, militarismiin ja muihin ilmiöihin, jotka tekevät tavallisen ihmisen elämästä helposti kurjaa ja sietämätöntä. Vallankäyttö ei ole koskaan neutraalia, tuskin sen arviointi ja analyysikään. Eikä neutraalius ole sekään mikään itseisarvo. Kirjojen maailmassa on kuitenkin olennaisen tärkeätä, että lukija voi tietää, millä tavalla kirjoittaja on ei-neutraali. Tässä tapauksessa olisi ollut reilua myöntää, että kirjoittajat ovat Venäjän vastaisia, ehkä vähän Kiinankin, mutta eivät Yhdysvaltain.

Kuulen korvissani sen lukijapalautteen, jonka mukaan ei kannattaisi lukea kirjoja, joista voi arvata niiden olevan täysin omaa arvomaailmaa vastaan. Olen samaa mieltä, ei ole järkevää ärsyttää itseään, jos palkkiona ei ole tärkeä informaatio, jota ei muuten voi saada. Joudunkin myöntämään, että varasin tämän kirjan kirjastosta pelkästään sen lupaavan alanimekkeen takia. Rehellinen alaotsikko "Miten Venäjä ja Kiina muokkaavat todellisuutta" olisi johtanut siihen, että olisin ohittanut kirjan yhtä helposti kuin lukuisat muutkin kaltaisensa. Blogejani pidempään lukenut voi tähän todeta, että oudon usein minulle näitä toiveikkuuden tai hyväuskoisuuden tuottamia pettymyksiä sattuukin. Huomio on aivan oikea. Olen edelleen, 76 vuoden iässä herkästi toiveikas ja liian utelias. Skeptisyys kasvaa, mutta ei sitä koskaan ole tarpeeksi. Aina sitä toivoo parasta ja toivoo, että kustantajan valitsema otsikko pitää lupauksensa. No, ei pidä, useinkaan.