Mäntän industrialistit

En ole lukenut Oula Silvennoisen Serlachius-sarjan ensimmäistä, vuonna 2012 ilmestynyttä Gösta Serlachiuksen elämäkertaa. Tuoreeseen jatko-osaan Savunharmaa eminenssi : R. Erik Serlachiuksen elämä ja aika (Siltala 2020) tartuin pitkälle kirjoittajan uudemman tuotannon takia (myös persujen pohjaton someviha Silvennoista kohtaan herättää lisämielenkiintoa). Myönnän rehellisesti, ettei näiden vuorineuvosten elämä sinänsä kiinnosta, vaikka olenkin vieraillut Serlachiuksen hienossa taidemuseossa Mäntässä. Mutta Serlachiukset ovat osa Suomen teollisuushistoriaa ja kuuluvat yleissivistyksen piiriin. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö on toiminut kirjoitustyön sponsorina ja kirja kuuluu Serlachius-museoiden julkaisusarjaan. En tiedä, onko säätiö suoranaisesti tilannut tämän opuksen, mutta pidän sitä silti jonkinasteisena tilauskirjana, en täysin itsenäisenä tutkimuksena. Ei niin, että Erik Serlachius näkyisi kirjan sivuilla pelkkänä kiiltokuvapoikana, mutta kirjan tyylilaji ja ilmaisutapa antavat kuitenkin ymmärtää, että tarkoituksena on ollut kirjoittaa ja julkaista kirja, jota voidaan turvallisesti antaa esimerkiksi liikelahjaksi.

Silvennoisen hahmottama Erik Serlachius on epäilemättä varsin todenmukainen. Jos kirjoittaja on jättänyt jotain vastakarvaista kirjan ulkopuolella, se on tuskin kovin painavaa tai kiinnostavaa. Yleinen myötäsukaisuus ei nimittäin tarkoita, että kuva on väärä. Kirjan sivuilla kuvattu teollisuusjohtaja, suomalainen industrialisti, on uskottava sekä suhteessa aikalaisiinsa että kaiken tietävään jälkiviisauteen. Ei jää epäselväksi, että Erik Serlachius syntyi teollisuusjohtajaksi. Se oli hänelle varattu kohtalo, jonka perillinen otti vastaan ilman tiedossa olevaa kapinointia. Teollisuuskapitalistina Erik Serlachius täytti jokseenkin täydellisesti ne kengät, jotka oli isältään saanut ja myös ne kengät, joita ympäröivä yhteiskunta hänelle tarjosi. Tässä mielessä Savuharmaa eminenssi on aika yllätyksetön kuvaus rituaalinomaisine kalastus- ja metsästysriitteineen.

Erik Serlachius oli ideologisesti sellainen kuin teollisuusjohtalta voi odottaakin eli tiukka antikommunisti, joka piti ammattiyhdistysliikettä päävastustajaan ja suhtautui vanhoillisesti esimerkiksi naisiin ja naisten rooliin. Niitä oli tasan yksi: miehensä elämäntyön tukeminen synnyttämällä uusiksi tehtaanjohtajiksi sopivia miespuolisia jälkeläisiä. Kirja jättää kokonaan käsittelemättä Erik Serlachiuksen mahdolliset eroottiset ulottuvuudet, vaikka lukuisat ulkomaanmatkat tarjosivat ainakin teoriassa houkutusten koko kirjon. Tehtaanjohtaja ei aikansa tavoista poiketen tupakoinut ja suhtautui alkoholiinkin kohtuudella. Isältään perinnöksi saamaansa taiteen kerääjän ja mesenaatin rooliin Erik Serlachius mukautui ongelmitta, vaikka Silvennoisella ei ole tarjota mitään aineistoa siitä, että kuvataiteet ja muutkaan kulttuurin osa-alueet olisivat herättäneet erityisiä intohimoja. Sen sijaan aika kliseisen kuvan metsästävästä ja kalastavasta yritysjohtajasta kirja piirtää. Eikö kukaan heistä tosiaan harrastanut koskaan intohimoisesti mitään muuta?

* * *

Erik Serlachius oli kasvatettu jatkamaan isänsä työtä suvun omaisuuden säilyttäjänä ja kartuttajana. Serlachiukset kuuluivat maailmaan, jossa taisteltiin markkinoista, tuottavista ideoista ja tarvittaessa työläisten sielusta, mutta elettiin toisaalta vanhanaikaisesti tehtaan valossa ja varjossa. Erik Serlachius oli isäänsä joustavampi ja modernimpi teollisuusjohtajana, mutta pohjimmiltaan samanlainen patruuna, joka suhtautui työntekijöihin kuten omiin lapsiinsa: yleisesti ottaen reilusti, mutta silti aina alistussuhdetta luonnollisena itsestäänselvyytenä pitäen. Serlachiukset eivät oppineet kysymään, miksi yhdet omistavat ja toiset tekevät raskaat työtä. Heille se oli ainoa mahdollinen luonnonjärjestys, jota vain kommunistien kaltaiset ilkityön tekijät häiritsivät. Siksi pysyi ilmeisesti ikuisena arvoituksena kaikille Serlachiuksen johtajapolville, miksi kaikista joululahjoista ja muusta kivasta huolimatta niin monet mänttäläisetkin äänestivät sitkeästi vasemmistoa.

Erik Serlachius oli pääosin taustalla vaikuttaja, mutta siinäkin roolissa hän oli erittäin aktiivinen satojen toimikuntien, hallitusten ja työryhmien puheenjohtaja. Vaikka hän lopulta ystävystyi myös Urho Kekkosen kanssa, kuului hän työnantajapuolella tiukasti oikeaan laitaan, siihen, jonka mielestä Saksan voitto maailmansodassa olisi ollut mitä mainioin asia. Silvennoinen ei ota mitään kantaa Serlachiusten mahdollisiin natsisympatioihin, mutta kuvaa monipuolisesti sitä aktiivista roolia, joka Erik Serlachiuksella oli sekä suomalaisen asevelihengen tukemisessa että Suomen Yhteiskunnan Tuki -säätiön perustamisessa. Valitettavasti Silvennoinen ei kerro SYT:in toiminnasta jo tiedettyä enemmän. Esimerkiksi väitteet sen yhteydestä Suojelupoliisiin on osoitettu todeksi (salaista tietoa kulki molempiin suuntiin), mutta ei sitä, tekikö SYT yhteistyötä myös CIA:n kaltaisten ulkomaisten tiedustelujärjestöjen kanssa. Todennäköisesti teki, miksi ei olisi tehnyt?

Itselleni oli uutta tietoa Erik Serlachiuksen aktiivinen rooli yhdysvaltalaisen MRA (Moral Re-Armament) -liikkeen suomalaisessa haarassa Moraalinen varustautuminen. Yhtäkkiä ilmaantuvaa kristillistä aktivismia ei sen kummemmin taustoiteta, mutta oletettavasti kyseessä oli aina käytännöllisen Serlachiuksen taipuminen vaimoväen hengellisiin harrastuksiin, jotka MRA:n tapauksessa olivat jyrkän antikommunismin ja länsimielisyyden läpitunkemia. Serlachius oli sodan aikana toiminut Saksassa valtion kauppamiehenä, mutta sodan jälkeen hän suuntautui käytännössä anglofiilisesti ja ihaillen yhdysvaltalaista yritteliäisyyttä, kekseliäisyyttä ja "joustavaa" suhtautuista työläisiin. Kyseinen joustavuus tarkoitti toisaalta mutkattomuutta hierarkkisissa suhteissa, mutta myös alhaista järjestäytyneisyyden astetta ja surkeaa työsuhdeturvaa. Molemmat kuulostivat teollisuusjohtajan korvissa hyviltä ideoilta.

* * *

Tällainen tilauselämäkerta ei ymmärrettävästi piehtaroi kohdehenkilönsä epäonnistumisissa. Yhdestä melko yllättävästä piirteestä kirja kuitenkin kertoo. Erik Serlachius oli vahva pragmatisti, mutta hänkin harhautui henkilökohtaisten vaivojen takia uskomaan ns. maasäteilyyn ja sen aiheuttamiin sairauksiin. Serlachiuksen kunniaksi on kuitenkin todettava, että kun vuosien satsaukset ja tutkimukset päätyivät toteamaan, ettei kyseessä ole fysikaalinen tosiasia, vaan lähinnä uskomuslääketieteen piiriin kuuluva ilmiö, hän hyväksyi tosiasiat. Perinteisen elämäkerrallisen kaarteen mukaisesti R. Erik Serlachius ehti armollisesti kuolla ajoissa, eikä joutunut kokemaan imperiuminsa hajoamista. Tänä päivänä Mäntän paperitehdas tuottaa edelleen pehmopapereita, mutta ei enää Serlachiuksen nimellä vaan osana Metsä-Serla -yhtiötä.

Savunharmaa eminenssi on tietokirjana ristiriitainen. Se antaa asiallisen, mutta samalla aika pinnallisen kuvan suomenruotsalaisen vuorineuvoksen ja hänen elinpiirinsä vaiheista itsenäisessä Suomessa keskellä pohjoista Hämettä. Kirjan lukenut tietää, miten asiat yleisesti ottaen sujuivat, mutta ihminen siellä takana jää jonkinlaiseksi rakennepiirustukseksi. Erik Serlachius saattoi olla niin täysin kasvatuksensa ja roolinsa vanki, ettei tämän enempää ole kerrottavissa. Mutta sitäkään tunnetta ei voi välttää, että kirjan rakentama muotokuva on se, joka on edesmenneestä patruunasta haluttu maalata. Ei enempää, ei vähempää. Serlachiusten eetos on muista yhteyksistä tuttu rikkautensa perineitten teollisuussukujen eetosta, mutta eikö maailmaa nähnyt Erik Serlachius todellakaan koskaan murehtinut tytärtensä kohtaloa miesten ja poikien maailmassa?

Ilmaisulle "savunharmaa eminenssi" en löytänyt kirjasta oikein minkäänlaista selitystä tai katetta. Éminence grise eli harmaa eminenssi on paljon käytetty termi vaikutusvallalle, joka ei oikein näy, mutta on vahvasti olemassa. Erik Serlachius ei ollut korostuneesti taustalla, vain puoluepolitiikan hän jätti personoimatta, vaikka olisi epäilemättä pärjännyt mainiosti SFP:n oikealla laidalla jyrähtelemällä painokkaasti ay-liikkeen vahingollisia ja lyhytnäköisiä vaatimuksia vastaan. Mutta Serlachiuksen ei tarvinnut lähteä politiikkaan, hänellä oli kanavansa saada - yleensä - tahtonsa läpi. On helppo uskoa, että Erik Serlachius kuoli elämäntyöhönsä tyytyväisenä. Ehkä hän olisi sopeutunut kapitalismin myöhempäänkin kehitykseen muutamalla olankohautuksella. Pääomahan on ikuista, vaikka ihminen kuolee.