Voiko voittaja olla väärässä?

Ammattipsykiatri ja ex-poliitikko Pirkko Turpeinen-Saari jatkaa taisteluaan Jugoslavian hajoamissotien totuudesta kirjallaan Lupa olla julma (Viestintä M. Saari 2020). Asetelma ei ole järin lupaava: toisella puolella ovat USA:n ja EU:n sekä kaikkien ns. valtamedian edustajat yhdessä rintamassa, joka edustaa käytännössä em. sotien voittajia. Toisella puolella ovat Venäjä, Serbia ja joukko yksittäisiä toisinajattelijoita, joiden mielestä Jugoslavia hajotettiin USA:n intressien takia ja varsinkin Kosovo piti hirvittävällä pommituskampanjalla saada irti Serbiasta vain, jotta USA voi perustaa sinne jättiläismäisen sotilastukikohdan. Toisinajattelijoiden mielestä sodista rakennettiin propagandalla hyvin yksipuolinen kuva, jossa serbit edustavat kaikkea pahaa, kroaatit ja muslimit (erityisesti albanialaiset terroristit) kaikkea hyvää, arvokasta ja oikeaa. Lupa olla julma on puheenvuoro tuosta toisinajattelijoiden rintamasta, yksilön näkemys siitä, mitä Jugoslaviassa tapahtui.

Kirja jakautuu temaattisesti kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi serbien ja Serbian demonisoinnin vaiheita, jotka samalla ovat ennen muuta kroatialaisen Ustaša-fasistiorganisaation pitkän ja verisen historian kertausta. Turpeinen-Saari ei väitä, etteivät serbit syyllistyneet väkivaltaan, mutta hän pyrkii osoittamaan, että serbien demonisoinnin hintana on ollut fasististen ja jihadististen äärijärjestöjen väkivallasta vaikeneminen eli silmien sulkeminen "omien" rikoksista. Saamme mm. muistutuksen siitä, että toisen maailmansodan aikana Euroopan toiseksi suurin keskitysleiri sijaitsi Ustašan hallitsemassa Kroatiassa Jasenovacissa, missä surmattiin ainakin 200 000 serbiä (Turpeinen-Saaren mukaan luku on 750 000). Kroatian 1990-luvun presidentti Franjo Tudman suhtautui
Ustašan hallintokauteen myönteisesti ja kiisti holokaustin. Hän oli silti USA:n ja EU:n johtajien mieleinen johtaja.

Emme tiedä, mitä kaikkea Jugoslaviassa oikeasti tapahtui 1990-luvulla. Uutisointia ympäröi puolin ja toisin väkevä propaganda, jonka läpi on mahdotonta nähdä terävästi. Voittajien totuuden mukaan muut kuin serbit syyllistyivät vain vähäisiin hirmutöihin, kun taas Lupa olla julma vyöryttää lukijan silmien eteen kymmeniä sivuja eloon jääneiden todistusta aivan toisenlaisesta maailmasta, jossa liittovaltion hajottamiseksi sallittiin systemaattinen serbisiviilien terrorisointi. Nato-johtoinen "Operaatio Myrsky" aiheutti hirvittävää tuhoa ja kuolemaa, mutta ennen muuta se realisoi päätavoitteen eli Jugoslavian jakamisen etnisin perustein, kuten avoimesti myönnettiin. Näin siitä huolimatta, että historiallisesti Jugoslavian eri etniset ryhmät, roomalaiskatoliset kroaatit, ortodoksiset serbit ja islaminuskoiset bosniakit ja albaanit olivat eläneet vuosisatoja enemmän tai vähemmän rauhanomaista rinnakkaineloa. "Operaatio Myrsky" antoi luvan olla julma entistä naapuria kohtaan.

* * *

Suomi on liittynyt Jugoslavian tuhoamissotiin yllättävän paljon. Sen lisäksi, että Suomi hyväksyi kaikki USA:n ja EU:n sotatoimet, Martti Ahtisaari toimi USA:n viimeistelevänä kirurgin veitsenä, kun Serbia pakotettiin brutaalin pommituskampanjan avulla hyväksymään Kosovon erottaminen de facto Serbian valtioyhteydestä. Ahtisaari sai osuudestaan Nobelin rauhanpalkinnon, Serbian johtajat passituksen Haagiin tuomittavaksi sotarikollisina. Vasta nyt, kun Lupa olla julma esittää koko 78 päivää kestäneen terroripommituksen keväällä 1999 päivä päivältä, tajuaa suomalainen lukija, miten vähän tapahtumista aikanaan kerrottiin. Pommitukset, jotka yhdistettiin erittäin tiukkoihin taloudellisiin pakotteisiin, tuhosivat pääosan Serbian taloudesta. Tavoite, Kosovon pakkoitsenäistäminen ja rakentaminen Serbian vastaiseksi tukikohdaksi, käynnistyi välittömästi. Sotilastukikohta Camp Bondsteelin on nykyään noin 7000 sotilaan varuskunta, josta läntinen lehdistö ei kirjoita yhtään mitään. Moni kriittinenkin eurooppalainen hyväksyi Serbian pommittamisen, vaikka se ei ollut perusteltu sotilaallisesti, vaan poliittisesti.

Toinen suomalaisittain kiinnostava episodi liittyy Račakin verilöylyyn, joka tapahtui 15.1.1999. Voittajien mukaan 45 siviiliä sai surmansa serbipoliisin luodeista (mm. Wikipedian artikkeli esittää asian pelkästään tämän väitteen pohjalta ja kuvaa muut näkökulmat serbihallinnon propagandaksi). Kyseessä lienee ollut tyypillinen false flag -juttu, jollaista tarvittiin luomaan serbivastaista henkeä kansainvälisellä näyttämöllä pohjustamaan tulevia pommituksia. Myös suomalainen hammaslääkäri Helena Ranta osallistui vainajien tutkimuksiin. Pirkko Turpeinen-Saari väittää suoraan, että sekä Ranta että ulkoministeriön ihmisoikeussuurlähettiläs Timo Lahelma syyllistyivät Račakin tapauksen vääristelemiseen voittajien tahdon mukaiseksi. Painostusta tuli sekä Saksan että Suomen hallituksen suunnalta. 

Kirjan Lupa olla julma jälkipuolisko keskittyy kuvaamaan Kosovossa toteutettua väestönvaihtoa, jolla aiemmin sekä albaanien että serbien asuttamasta alueesta tehtiin albaanienemmistöinen. Kirja kuvaa suorapuheisesti Kosovon johtajien olleen ja olevan todellisuudessa albanialaisten rikollisjärjestöjen johtajia, jotka korkeissa viroissaan ovat jatkaneet salakuljetusta, huumekauppaa ja eniten kohua herättänyttä kauppaa tapettujen serbien sisäelimillä. Vaikka todistusaineistoa on kerätty valtavasti, oikeudelliset toimet Kosovon albaaniklaanien rikoksista eivät etene. Virallisesti Kosovo on YK:n valvonnassa, mutta käytännössä valtaa ovat pitäneet albanialaiset rikolliset, joille on annettu vapaat kädet siitä hyvästä, että he puolestaan eivät puutu mm. Camp Bondsteelin asemaan. Kirjan piirtämä kuva on masentava. Pahan palkkana on ylellinen elämä ja koskemattomuus.

* * *

Jugoslavian sodat ovat toiseen maailmansodan jälkeisessä maailmassa poikkeuksellinen tapaus. Roomalaiskatolisten johtamat Yhdysvallat ja Saksa yhdistivät voimansa roomalaiskatolisten kroaattien ja islaminuskoisten bosniakkien kanssa ortodoksisen Serbian, Jugoslavian suurimman osatekijän nujertamiseksi sodalla (Serbia ei halunnut Jugoslavian hajoamista). On helppoa ajatella, että se oli "vain" karua ulkopolitiikkaa, jonka avulla "länsi" pyrki patoamaan Venäjän vaikutusvaltaa Balkanin suunnalla. Inhimillisellä hinnalla ei ollut väliä, uhrithan olivat joitain itäeurooppalaisia, siis merkityksettömiä ihmisiä. Suunnitelmat onnistuivat, vaikka Kosovo ei ole onnistunut saamaan itsenäisyyttään laajasti tunnustetuksi (listalta puuttuvat mm. Kiina, Intia, Venäjä, Espanja, Brasilia, Meksiko, Argentiina, Kreikka ja Romania). Mutta Camp Bondsteel on missä on ja se riittää. Serbit yrittävät katsoa eteenpäin ja pyrkivät EU:n, vuoden 1999 armottoman pommittajansa, jäseneksi. Kaikki on siis hyvin, vaikka aseet, huumeet ja elimet ilmeisesti jatkavat kulkuaan Kosovon kautta läntiseen Eurooppaan.

Lupa olla julma on lukijalle hankala tapaus, koska jos sitä ei torju lukematta "serbien propagandana", on jokseenkin pakko todeta, että lukijalle on valehdeltu monesta asiasta rankasti ainakin kolme vuosikymmentä. Sillä, ovatko kaikki Pirkko Turpeinen-Saaren lähteet luotettavia tai kertomukset totta, on vähemmän merkitystä kuin sillä, voiko näin totaalinen todellisuuden propagandistinen vääristely olla mahdollinen. Meillä suomalaisilla on toisaalta vertailukohta omassa historiassamme sadan vuoden päässä. Nykyään useimmat suomalaiset myöntävät, ettei se valkoisten kirjoittama historia ollut lähelläkään totuutta. Mutta pitkään se oli ainoa sallittu totuus ja kaikki paha oli punaisten kontolla, kaikki. Jugoslavian sodat ovat nähdäkseni täsmälleen samassa tilanteessa eli elämme edelleen voittajien kirjoittamassa todellisuudessa ja vasta joskus tulevaisuudessa asioita ehkä tarkastellaan myös tämän kirjan näkökulmasta.

Yhdysvaltain presidentiksi juuri noussut Joe Biden kannatti aikanaan innokkaasti Serbian pommittamista. Kosovon pitkäaikainen presidentti Hashim Thaci myönsi Donald Trumpille maan korkeimman kunniamerkin syyskuussa 2020. Ei ole mitään syytä olettaa, että Biden muuttaisi USA:n ulkopolitiikkaa ja sulkisi mm. Camp Bondsteelin. Biden on roomalaiskatolinen, kuten Jugoslavian sodista viime kädessä päättänyt Bill Clinton ja Saksan aggressiivista linjaa edustanut ulkoministeri Klaus Kinkel. USA:lle Balkan on vain sotilasstrateginen kysymys, ihmisoikeudet eivät siten tule koskaan nousemaan esiin muussa kuin propagandamielessä. En tiedä koko totuutta Jugoslavian hajottamisen yhteydessä tapahtuneista rikoksista, mutta en ole ainakaan valmis nielemään meille syötettyä iltasatukokoelmaa. Todellisuus ei ole koskaan niin selkeä kuin huolella rakennettu propagandakuvasto. Eikä Pirkko Turpeinen-Saari ole suinkaan yksin väitteineen. Jopa presidentti Mauno Koivisto piti Naton serbien vastaista propagandaa vastenmielisenä. Pelkästään Kosovon synnyttämän avoimen haavan takia näihin tapahtumiin palataan varmasti vielä monesti.