Aivotutkija auttaa kärryille

Aivoja tutkitaan nykyään valtavasti. Aivotutkimus myös kiinnostaa meitä taviksia tavattomasti, jonkinlaiset aivot kun meillä kaikilla on kallomme sisällä. Ei siis yllätä, että aivojen saloja selvittävät ovat aikamme sankareita. Ovat ainakin, jos ovat valmiita yksinkertaistamaan, yleistämään ja antamaan raflaavia otsikoita lehdille ja kustantajien suunnittelemille kirjoille. Helsingin yliopiston psykologian ja logopedian osastolla lehtorina työskentelevä FT Petri Paavilainen ei kuulu tuohon joukkoon. Hänen perusteellinen kirjansa Kuinka ajatukset syntyvät : Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä (Gaudeamus 2020) tarjoaa paljon ajateltavaa, mutta erittäin vähän varmoja, saati lopullisia vastauksia. Paavilaisen erikoisalana on kognitiivinen neurotiede eli aivojen tiedonkäsittelyn tutkimus. Hän on myös paneutunut tuottamaan tutkimusalansa oppimateriaalia, mikä ei jää huomaamatta myöskään tällaisessa suuremmalle yleisölle suunnatussa kirjassa.

Kuinka ajatukset syntyvät käy huolellisesti läpi ainakin kaiken sellaisen, mikä maallikolle tulee mieleen, kun mainitaan sanat aivot ja kognitiiviset kyvyt. Paavilaisen menetelmä on pedagogisesti johdonmukainen. Hän esittelee tutkimuskysymyksen - esimerkiksi "Miten muistot syntyvät, elävät ja kuolevat" -, esittelee neurotutkimuksen etenemistä ja löytämiä tuloksia ja horjuttaa sen jälkeen lukijan mielenrauhaa esittämällä samalla perusteellisuudella löydöksiin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin kohdistunutta kritiikkiä. Paavilainen antaa ymmärrettävästi suurimman painon tutkijoiden esittämälle kritiikille, mutta ei unohda myöskään neurotieteiden ulkopuolelta esitettyjä kriittisiä näkemyksiä, kun niillä näyttää olevan merkitystä.

Vaikka Paavilaisen menetelmä jättää sensaatiokirjoja ahmineen mielen tyytymättömäksi, pidän sitä itse erinomaisena ratkaisuna ja valintana. Samalla kun Paavilainen uudelleen ja uudelleen korostaa, miten alustavia monet tietomme aivojen toiminnasta edelleen ovat, hän tulee kuin salaa ohjanneeksi lukijaa ymmärtämään sekä luonnontieteiden että ihmistutkimuksen pysyvää prosessiluonnetta. Vaikka valistunut lukija tietää ja hyväksyy, etteivät edes luonnontieteiden peruslait ole perusolemukseltaan muuttumattomia, Paavilaisen toistuva muistutus innostavienkin tulosten epävarmuudesta on periaatteellisesti tärkeää. Tiede etsii ja tarjoaa ratkaisuja, mutta ani harvoin ne ovat niin yksiselitteisiä ja aukottomia, kuin me tavikset haluisimme niiden olevan. Tieteen tavoitteena ei ole tyydyttää lyhytjännitteistä tarvettamme saada miellyttäviä vastauksia, vaan tavoitella totuudellista kuvaa monimutkaisista ilmiöistä.

* * *

Paavilainen on tiukka tieteellisen maailmankuvan puolustaja. Se ei estä kuitenkaan häntä kertomasta avoimesti ongelmista, jotka vaivaavat kaikkea tieteellistä tutkimusta, myös neurologien työtä. Esimerkiksi häkellyttävän suuri osa tieteellisen järjestelmän hyväksymistä tutkimustuloksista on sellaisia, joita ei ole kyetty toistamaan eli replikoimaan myöhemmin, jos on edes yritettykään. Paavilainen myöntää suoraan, että osa erityisesti "ihmistieteiden" huonosta maineesta johtuu siitä, että tutkijoilla on kova paine saada näkyviä ja näyttäviä tuloksia myös tilanteissa, joissa tutkimusaineisto tai kysymyksenasettelu ei sellaisia kerta kaikkiaan tarjoa. Houkutus manipuloida tavoitetta jälkikäteen tulosten mukaan on olemassa, eikä sitä voi torjua muuten kuin avoimuudella. 

Paavilainen muistuttaa myös jatkuvasti, että sekä tutkijoilla että varsinkin suurella yleisöllä on taipumus nähdä uudet tekniset menetelmät (fMRI, EEG, MEG) jonkinlaisina kaiken ratkaisevina ihmekoneina. Vaikka monet aivojen kuvausmenetelmillä saavutetut tulokset ovat oikeasti hämmästyttäviä, siitä ei seuraa, että tekniikalla voitaisiin poistaa asioiden pohjimmaisen monimutkaisuuden ja vaikean tutkittavuuden ongelma. Erityisesti ihmisen aivojen tutkimista rajoittavat aina myös eettiset kysymykset, koska tutkijat eivät noin vain voi ryhtyä tutkimaan terveiden ihmisten aivoja menetelmillä, jotka voivat olla sekä ajallisesti vaativia että epämukavia. Monia asioita joudutaan edelleenkin tutkimaan lähinnä sattumalta eteen tulevien tapausten kautta.

Toisaalta Paavilainen voi kertoa melkoisesta eteenpäinmenosta monella aivotutkimuksen alalla, oli kohteena mieli, tietoisuus, tahdon vapaus, muistot, uni, järki, tunteet, peilisolut, äly, luovuus, hypnoosi tai uskonnollisuus. Ymmärrys aivojen toiminnasta lisääntyy, vaikka ärsyttävän moni "ikuinen" kysymys on edelleen vastaamatta. Paavilainen itse on erittäin maltillinen ja tyytyy asiassa kuin asiassa korkeintaan toteamaan, että sen ja sen näkemyksen puolesta on löytynyt verrattain paljon todistusaineistoa. Varovaisuus on johtopäätösten teossa sinänsäkin tieteeseen kuuluva piirre, mutta aivotutkimuksessa se on erityisen tärkeä ominaisuus, koska tutkimuskohde ja tärkein tutkimusvälineemme on sama. Ihmisaivojen tutkiminen voi tuskin koskaan olla ihmiselle itselleen yhtä suoraviivaisen helppoa kuin meille on esimerkiksi banaanikärpäsen perimän tutkiminen.

* * *

Samalla kun Paavilainen kieltäytyessään helpoista yksinkertaistuksista pakottaa lukijan keskittymään tutkimusasetelmien haasteiden pohtimiseen, tällaisen suurelle yleisölle suunnatun kirjan kohdalla voi myös käydä ikävästi eli lukija putoaa kärryiltä. Jonkinlaiset tiivistykset kunkin luvun päähuomioista helpottaisivat suuren tietomäärän hallitsemista. Samaa tarvetta olisi palvellut selitetty sanasto, jonka puutetta hakemisto ei tässä tapauksessa korvaa. Paavilaisen kieli on selkeää suomea, joka ei sorru liialliseen ammattijargoniin. Olisin silti toivonut Paavilaisen jakavan lukijan kanssa jotain yleisiä johtopäätöksiä tavalla, joka toimisi yhtä hyvin yksin lukiessa kuin saunan lauteillakin. Sen verran olisi asioita voinut popularisoida ilman mitään vaaraa.

Sitä pidän hyvänä, että Paavilainen on rohjennut ottaa mukaan hypnoosin ja uskonnon kaltaiset tutkimuskohteet, vaikka olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siinä, että termi "neuroteologia" on huono. Uskonnollisuus koskettaa suurta osaa ihmisistä jollain lailla, myös meitä uskonnottomia. Paavilainen erittelee pyrkimyksiä "löytää jumala aivoista" varovaisesti ja tutkimusasetelman vaikeutta korostaen. Hän myös muistuttaa siitä, että vaikka aivoista löytyisi alue, jota kutkuttamalla syntyy uskonnollisia elämyksiä, löytö ei mitenkään ratkaisisi kysymystä siitä, miksi niin monella on tarve uskoa yliluonnollisiin maailmanselityksiin myös tilanteissa, joissa mikään tai kukaan ei kutkuttele heidän aivojaan ja tarjolla olisi myös ns. tieteellinen selitys. Hypnoosiin Paavilaisella on kaikenlaista sädekehää romuttava asenne. Hypnoosia sinänsä hän pitää todellisena ja toimivana ilmiönä, mutta sitä emme hänen mukaansa vielä tiedä, missä määrin kyse on ehkä muuntuneesta tietoisuuden tilasta tai jostain ihan muusta. Tutkimusta tarvitaan edelleen.

Olen valmis ymmärtämään lukijaa, jonka mielestä Petri Paavilainen kirjoittaa liian varovaisesti ja ympäripyöreästi. Se on tottakin, jos ei halua asettua tieteen popularisoijan vastuulliseen asemaan. Olisihan esimerkiksi hienoa kirjoittaa, että peilisolujen löytyminen on ratkaissut sivilisaation syntymisen arvoituksen. Mutta kun tiedossa olevat tutkimustulokset eivät anna perusteita näin radikaaleihin johtopäätöksiin, on minusta vastuullisempaa tehdä kuten Paavilainen on tehnyt eli panna myös lukija pohtimaan tätä ja kymmeniä muita mielenkiintoisia aivoihin liittyviä kysymyksiä. Aivotutkimuksen tarkoitus ei ole miellyttää, vaan tuottaa luotettavaa uutta tietoa. Usein se on kaikkea muuta kuin radikaalisti perusteita järisyttävää, mutta sellainen tämä maailmankaikkeus näyttää olevan. Halusi kaupallinen media mitä tahansa. Ja sehän haluaa. Siksi on hyvä, että julkaistaan kirjoja kuten Kuinka ajatukset syntyvät.