Neukkuturismi

Ville-Juhani Sutinen on valinnut Neuvostoliiton matkailun historiaa esittelevälle tietokirjalleen niin napakan nimen, etten voinut jättää sitä tämän blogitekstinkään otsikosta. Neukkuturismi (Vastapaino 2020) ansaitsee huomiota myös monista muista syistä, käsitteleehän se aihetta, josta moni luulee tietävänsä "kaiken" käytyään muutamalla ryyppyreissulla Leningradissa ja törmättyään neukkuturisteihin paikallisessa Tokmannissa. Sutisella on ollut kunnianhimoinen tavoite kattaa kaikki olennainen yhtälöstä "turismi ja Neuvostoliitto". Mielestäni hän on onnistunut kunnioitettavasti, vaikka jokusen kulmakarvan tuonnempana nostankin. Neukkuturismi on niin kattava, etten usko kenenkään aiheeseen enää tarttuvan ainakaan yleisellä tasolla. Sutinen kuuluu ikänsä puolesta (s. 1980) sukupolveen, jolla ei omakohtaisia kokemuksia kunnolla voi olla, mistä syystä käsillä oleva synteesi on entistä arvostettavampi. 

Kirja on perusteellinen, hetkittäin jopa piinallisesti yksityiskohtiin menevä ja jäävä. Mutta se on toisaalta näkökulmakysymys. On varmasti lukijoita, jotka arvostavat juuri sitä. Kirjassa on laaja kuvitus, jonka ihastuttavinta antia ovat varhaiset funkistyyliset julisteet. Niitä ei 1920- ja 1930-luvun Suomessa varmaan kukaan päässyt näkemään. 1970- ja 1980-luvun autenttiset kuvat ovat muuten viehättäviä, mutta sen ajalla tyypillisen, mutta tahattoman ylipunaisuuden olisi kyllä voinut kuvankäsittelyllä korjata. Eihän niitä kuvia sellaisiksi tarkoitettu, kyse oli vain kemiallisesta mokasta. Otsikkofontti on kaunis kuin mikä ja taitto on onnistunut. Ainoa pieni miinus tulee siitä, ettei kuvituksella ja tekstillä ole yleensä mitään selkeää yhteyttä toisiinsa.Venäjän kielen translitterointi on pääosin johdonmukaista ja suomalaisittain oikein toteutettu. Jostain syystä Sutinen on kuitenkin päättänyt, että jotkut sanat on ilmaistava "yksinkertaistetussa asussa, kuten tutkimuksissa nykyään on tapana tehdä". Mielestäni tällainen on erittäin huono tapa, jota ei pitäisi seurata. En ymmärrä, miten "putevka" olisi mitenkään yksinkertaisempi kuin "putjóvka". "Potemkinin kulissit" on vakiintunut fraasi, mutta senkin voisi opetella kirjoittamaan oikein eli "Potjómkinin kulissit".

Sutisen kirjoitustyyli on asiallinen ja kiihkoton. Kirjoittajan perusasenne Neuvostoliittoon ja siihen assosioituviin aatteisiin on kielteinen, torjuva tai tuomitseva, mutta se ei ole johtanut propagandistiseen tyylinvalintaan. Tässä ehkä myös nuoresta iästä ja ajallisesta etäisyydestä on ollut hyötyä. Sutinen ei myöskään sorru edes alitajuiseen vcnäläisyyden ja venäläisen ihmisen halveksuntaan, joka on valitettavan yleistä ns. neukkukirjallisuudessa. Tätä neutraalia asennetta heijastanee myös ilman "neukku" käyttäminen asiallisena terminä, vaikka meille vanhemmille sana on puhekielinen ilmaisu, joka voi olla yhtä hyvin kielteisesti kuin lempeän myönteisesti virittynyt. Sutinen käyttää termiä lähinnä lyhenteenä.

* * *

Tällaisen lyhyen esittelyn puitteissa ei ole mahdollista kattaa kuin muutamia kirjan kattamista teemoista, joten suosittelen lämpimästi paneutumista kirjaan sinänsä. Itseäni kiinnostaa eniten se pysyvä ristiriita, joka turismin kaltaisen ilmiön ja Neuvostoliitossa toteutetun sosialistisen yhteiskunnan mallin välillä vallitsee. Ville-Juhani Sutinen valaisee osatekijöitä ansiokkaan perusteellisesti, vaikka varsinainen analyysi jääkin lukijalle. Kärjistäen ilmaisten turismi oli uudelle neuvostovaltiolle houkutteleva mahdollisuus (ihmisten hyvinvoinnin ja tietoisuuden kasvattaminen) ja samalla myös vaikea haaste ideologiselle propagandalle. Kotimaan matkailu on ehkä enemmän logistinen ja kuluttajalaadullinen haaste, mutta ulkomaisten turistien tulo kuin myös oman maan kansalaisten matkustaminen kapitalistiseen länteen oli akuuttia taistelua valuutan ja ideologisten ongelmien parissa.

Neuvostoliitossa viimeistään Stalinin valtakaudella kehittynyt syvään epäluuloon perustunut kontrollijärjestelmä oli kaikenlaisen matkailun näkökulmasta hankaluuksien pysyvä lähde ja vastaavasti matkailu on tuolle järjestelmälle pysyä uhka, sekä todellinen että kuvitteellinen. Muistan itse, kuinka 1970-luvulla tavattiin sekä SKDL:n ja SKP:n että Suomi-Neuvostoliitto-Seuran piireissä selittää Neuvostoliiton matkailurajoitukset valuuttapulalla. Se tosin perusteli vain ulkomaille suuntautuvat rajoitukset, ei mitenkään esimerkiksi suomalaisen kokemia hankaluuksia ja monia absurdeiksi koettuja kieltoja. Sutisen historiallinen katsaus antaa asiaan perspektiiviä: ei se matkailu keisarillisen Venäjän aikana ollut juuri helpompaa saati laajempien kansalaispiirien ulottuvilla, turismi oli eliitin etuoikeus, josta maaseudun köyhälistö ei tiennyt mitään.

Itse asiassa ulkomaanmatkailu oli Suomessakin käytännössä varsin harvojen herkkua ennen 1970-luvulla käynnistyneitä Kalevi Keihäsen ryhmämatkoja ja 1980-luvun vaurastumisen myötä yleistynyttä seuramatkailua. Isäni toimi vuosina 1962-1965 sotilasasiamiehenä Varsovassa, minkä seurauksena vähävarainen perheemme kuului yhtäkkiä siihen pieneen joukkoon, joka lensi lentokoneella Kööpenhaminan kautta Varsovaan ja teki kesäisin automatkoja Varsovasta etelään aina Venetsiaa myöten. Aniharvalla luokkatoverillani oli mitään vastaavia kokemuksia. Myös Suomi kärsi samasta valuuttapulasta kuin Neuvostoliitto, vaikka ideologisia syitä rajoittaa matkustamista länteen ei ollutkaan. Sen Sutinen tuo esiin, että Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen erityisasemassa. Kuuluimme "länteen", mutta olimme silti ns. luotettava maa, jonka kanssa haluttiin ja voitiin solmia kaupallisia ja matkailuun liittyviä suhteita. Aivan oman ryhmänsä muodostivat myös ne suomalaiset, jotka halusivat matkustaa entisille kotiseuduilleen sodassa menetetyssä Karjalassa.

* * *

Matkailu oli siis Neuvostoliiton hallinnolle perin ristiriitainen asia. Se tarjosi tärkeän keinon tarjota väsyneille työläisille sekä fyysistä hoitoa että tilaisuuden rentoutua henkisesti, mutta ajatus vapaasti matkustavista kansalaisista oli monellakin tavalla pelottava. Valtion monopoliksi keskitetty turismiteollisuus mahdollisti tietyt logistiset ratkaisut, mutta sille ei voitu mitään, että toiveet ja todellisuus eivät aina kohdanneet. Kun vastakkain olivat yksilön toiveet ja yhteiskunnan resurssit, yksilö jäi aina kakkoseksi. Sutinen on päätynyt jopa varovaisesti arvelemaan, että matkailun kehittyminen Neuvostoliiton loppuaikoina nopeutti valtion hajoamista, ellei peräti aiheuttanut sitä. Asiaa voi olla mahdoton todistaa suuntaan tai toiseen, mutta on selvää, että varsinkin ulkomaanmatkailu, jota turistiviranomaiset eivät voineet kontrolloida kuten kotimaassa, synnytti vääjäämättä vertailutilanteen. Neuvostoliitolle kiusallista oli, että useimmat Itä-Euroopan liittolaismaihin matkustaneet pitivät niitä ihmeellisinä runsaudensarvina kotimaahan verrattuna. Niinhän ei pitänyt olla.

Sovittamaton ristiriita propagandan luoman ihanteen ja todellisuuden välillä on tietysti kaikelle turismille ominaista. Ei kukaan lähtisi eksoottisiin maihin, jos mainonta keskittyisi kuvailemaan kosteaa hellettä, piinaavia hyttysiä ja muita ötököitä, ankaria vatsatauteja, tungosta, taskuvarkaita ja kaikkialla näkyvää köyhyyttä. Turismi perustuu huijaukseen, johon sekä myyjä että ostaja mukautuvat toivoen parasta. Neuvostoliitossa kansalaisten mielialoista huolestuneet viranomaiset pystyivät toki hekin maalaamaan kuvitteellisen ihannemaiseman, mutta koska turistin perustavanlaatuinen oikeus mennä minne lystää ja tehdä mitä huvittaa ei ollut todellisuutta, vapauden illuusiota ei välttämättä syntynyt ja turismin vetovoima jäi osin toteutumatta. Tätä epäonnistumista edisti se erityispiirre, ettei Neuvostoliitossa suosittu perhematkailua edes kotimaan sisällä. Tiukasti kurissa pidetty matkailu ei ollut niin houkuttelevaa kuin se olisi voinut olla. Neuvostovaltio ei osannut ottaa matkailusta irti sitä hyötyä, joka olisi muuntunut kansalaisten tyytyväisyydeksi.

Vaikka neukkuturismi oli - varsinkin jälkiviisaasti katsoen - jonkinlainen ratkaisematon ristiriita, asettuu se kuitenkin historiallisessa katsannossa osaksi paikallista jatkumoa ja globaalia ilmiötä. Nyt, kun varakkaita venäläisiä turisteja on maailma pullollaan, on eräällä tavalla palattu 1800-luvun lopun tilanteeseen. Ja toisaalta, kun turismia 2020-2021 tarkastelee koronapandemian tuottamien rajoitusten näkökulmasta, mikään ei ole kuten ennen. Neukkuturismin haasteista osa oli uusia ja ainutlaatuisia, koska Neuvostoliitto oli ensimmäinen valtio historiassa, joka yritti ratkaista turismin tarpeita muuten kuin markkinoiden perusteella. Varakkaan länsimaisen näkökulmasta tuloksena oli surkea epäonnistuminen. Mutta jos asiaa tarkastelee tavallisen kansalaisen näkökulmasta, arvio on ehkä toisenlainen. Haastehan oli globaalisti ainutlaatuinen myös maan laajuuden eri moninaisuuden takia. Ekologisesti Neuvostoliiton matkailu olikin tahtomattaan ja tarkoittamattaan edellä aikaansa: jos on matkustettava, matkusta vain kotimaassa.