Antifasistinen (vaali)liitto

Ehkä vähän jankutan, mutta kun asia on tarpeeksi tärkeä, otan sen riskin. Olen huolissani siitä, että äärioikeistolaisen, avoimesti rasistisen puolueen eli Perussuomalaisten kannatus pysyy 20 %:n tienoilla, vaikka puolueen nokkamiehet esiintyvät erityisesti somen puolella avoimesti asiallisuutta, kohteliaisuutta ja dialogia halveksuen. Tuoreessa kyselyssä oikeiston perinteinen ykköspuolue Kokoomus on jäänyt kannatuksessa jo 5 prosenttiyksikköä jälkeen. Ei ihme, että oikeiston ja kapitalistien päälehti Helsingin Sanomat on siirtynyt entistä selvemmin puffaamaan persuja ykkösvoimana Sanna Marinin hallituksen kaatamiseksi. Erityisen huolestuttavaa on se hiljaisuus, jolla oikeistomedia suhtautuu persujen toistuvaan sotkeutumiseen julkinatsien puuhiin, yhteisiin poseerauksiin ja hengennostatuksiin.

PS:n puheenjohtaja Jussi Halla-aho ei edes yritä esiintyä varteenotettavana parlamentaarisena pelaajana, vaan kuittaa vastuunsa joko uliuli-puheilla tai lietsomalla lisää riitaa ja rähinää. Halla-aho nousi aikoinaan valtaan "nuivuudella", mutta moni varmaan kuvitteli - aivan kuten Donald Trumpin kohdalla - että ikävän käytöksen alta kuoriutuisi edes asiallista teeskentelevä poliitikko. Niin ei näytä käyvän. Halla-aho ei tähtää koalitioihin ja vallan jakamiseen. Hän tavoittelee tilannetta, jossa voi sanella valtakunnallisen politiikan askeleet ja pelimerkit. Aivan samalla tavalla eteni 1930-luvun Saksassa Adolf Hitler, joka kyllä teeskenteli alistumista parlamentarismin perussääntöihin, mutta heitti ne kaikki  syrjään, kun pääsi käsiksi tarpeeksi suureen valtaan.

Hitlerin valtaannousussa näytteli merkittävää roolia hänen vastustajiensa historiallisen huono kyky nähdä yhteinen vihollinen ja hengenvaara. Halla-aho tajuaa kyllä, ettei hänen puolueensa tule koskaan vetoamaan paljoakaan nykyistä suurempaan äänestäjäkuntaan. Siksi olennaista on, kuinka monta oikeistopuoluetta on saatavissa persujen tukipuolueiksi. Ilman Kokoomuksen tukea valtaan ei pääse käsiksi, joten sen asenteet ovat monella tavalla ratkaisevia. Valitettavasti näyttää tällä hetkellä siltä, etteivät Kokoomuksen keskenään vallasta kamppailevat fraktiot ole kiinnostuneita Halla-ahon luomasta uhasta. Perinteinen sivistysporvari alkaa olla liito-oravaa harvinaisempi, joten vallasta kamppailevat perinteinen "maltillinen" perusporvari ja puolueen oikea laita, jota ärsyttää tavattomasti joutua mukautumaan erilaisiin kompromisseihin. Heille Halla-aho on ehkä vähän moukkamainen, mutta muuten riittävän oikealla.

* * *

Halla-ahon suunnitelmille on olennaista pitää vasemmisto ja liberaalit keskustaporvarit niin hajallaan kuin mahdollista. Siksi persujen arsenaali täyttyy "vihervasemmiston" kaltaisista maalittavista iskusanoista, jotka on suunnattu omille kannattajille, ei vastustajille, mutta jotka ärsyttävät yhtä hyvin teräskouraduunareita kuin Vihreitten oikeistolaisia. Keskustan romahtaminen Juha Sipilän oikeistolaisen loikan seurauksena on ollut persuille varsinainen onnenpotku, koska se tarjoaa mahdollisuuden rakentaa yhden puolueen komennolle välttämättömiä tukikohtia ympäri Suomea. Silti Halla-ahon vaarallisin vihollinen on vasemmalla, siellä missä kynnys kutsua äärioikeistolaista äärioikeistolaiseksi on matala ja ylittäminen rutiininomaista. Toki erityisesti demareilla on oma oikeistolaisen asevelisiiven ja tannerilaisten muodostama porukka, jolle ajatuskin kuulumisesta johonkin "vihervasemmistoon" on kauhistus. Mutta pohjimmiltaan persumiesten vihan kohteena ovat Marinin ja Li Anderssonin kaltaiset nuoret naispoliitikot, joiden verovoima on sietämätöntä.

Mielestäni Suomeen tarvitaan antifasistinen liittouma, jonka tärkein tehtävänä on varmistaa, etteivät Halla-ahon johtamat tai tukemat äärioikeistolaiset pääse Suomessa valtaan. Tuon liittouman ydin on yhdistynyt vasemmisto - tai siis pitäisi olla. Valitettavasti historia ei anna perusteita uskoa, että suomalainen vasemmisto edes hitlerhenkisen kaappauksen edessä olisi valmis lyömään hynttyitään yhteen. Demareilla on perinteinen, satavuotinen antikommunisminsa, Vasemmistoliitolla pysyvä epäluulo kaikesta reilusta yhteistyöstä kieltäytyviä demareita kohtaan ja kommunisteilla epäilys, että mikä tahansa yhteistyökuvia pelaa pidemmällä tähtäimellä oikeiston hyväksi. Tilanteessa, jossa kukaan ei luota kehenkään, on luonnollisesti vaikea ottaa mitään askelia.

Vaikka en jaksa uskoa vasemmistopuolueiden yhdistymiseen (erilleen vetäviä voimia on paljon), pidän pyrkimystä edes tekniseen, taktiseen ja strategiseen vaaliliittoon mahdollisena ja samalla välttämättömänä. Se ei synny nähdäkseni yhteisten myönteisten tavoitteiden ympärille, mutta kenties tarpeeksi uhkaava yhteinen vihollinen saisi jääräpäät taipumaan? Valitettavasti osa vasemmistoakin taitaa suhtautua Halla-ahoon pikemminkin pilkallisesti kuin huolestuneesti. Se on mielestäni  vakava virhe, jonka taustalla on väärä kuvitelma oman politiikan onnistumisesta. Todellisuudessa vasemmisto ei ole onnistunut erityisen hyvin, vaikka Sipilän johtama oikeistolainen liittouma jäikin vuoden 2019 vaaleissa niukasti enemmistöstä. (Ei Keskusta ole pysyvästi mukana kansanrintamassa tai vihervasemmistossa, siitä harhasta pitäisi ainakin päästä eroon).

* * *

Puhtaasti laskennallisesti on selvää, että vasemmiston kannattaisi solmia missä tahansa vaaleissa tekninen vaaliliitto. Suomen vaalijärjestelmä on viritetty suosimaan suuria, joten hajanaisuus pelaa aina vastustajan laariin, aina. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa isoista vain Kokoomuksella oli vaaliliittoja RKP:n (3) ja Kristillisten (1) kanssa ja Persuilla Kristillisten kanssa Varsinais-Suomessa. Kaikki muut vaaliliitot olivat mikropuolueitten kesken solmittuja ja siinä mielessä toivottomia. Vaaliliittojen täsmällistä hyötyä on vaikea osoittaa yksinkertaisesti, mutta pari esimerkkiä hahmottanee tilannetta. Vuonna 2011 Kepun ääniosuus oli 15,76 %, paikkoja sillä tuli 35. Vasemmistoliiton ja Vihreiden yhteinen osuus oli 15,48 %, mutta ilman vaaliliittoa niiden yhteinen paikkamäärä oli vain 24. Vuonna 2019 samat puolueet saivat 19,66 % ääniosuudella vain 36 paikkaa, kun SDP sai vuoden 2011 vaaleissa hiukan pienemmällä osuudella 19,10 %:lla 42 paikkaa.

Olisiko Hitler päässyt valtaan ilman parlamentaarisia portaita? Jossitella voi, mutta kyllä hän niitä portaita kuitenkin käytti varsin pitkään. Syyskuussa 1930 kansallissosialistit, jotka siihen asti olivat olleet marginaalipuolue, sai vaaleissa 18,3 % äänistä. Vuoden 1932 heinäkuussa Hitlerin puolue sai jo 37,2 % kannatuksen ja nousi suurimmaksi puolueeksi. Kannatus laski vuoden lopulla 33,1 prosenttiin, mutta Hitler sai juoniteltua itsensä  valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933. Sen jälkeen täydellisen vallan kaappaukseen ei kulunut montaakaan kuukautta. Erimielinen oppositio - todellisuudessa silti selvä enemmistä - tuhoutui Hitlerin päättäväisen röyhkeyden edessä. Hitler ei saanut koskaan vapaissa vaaleissa enemmistön kannatusta, mutta eihän se vauhtia haitannut, kun valta oli tiukasti omissa käsissä.

Halla-aholta puuttuvat monet Hitlerin avut ja maailma on monin tavoin toinen. Silti on tärkeää varmistaa, ettei äärioikeisto pääse missään vaiheessa sanelemaan poliittisen pelin sääntöjä. Kun tiedämme, mihin kansalliskiihkoinen oikeisto on valmis, ei luulisi olevan vaikeaa varmistaa demokratiasta tiukemmin kiinni pitävien puolueiden yhteistyöllä riittävää enemmistöä. Helpointa se olisi teknisellä, koko maan kattavalla vaaliliitolla, jonka teemana olisi sivistyksen, demokratian ja hyvinvointivaltion puolustaminen. Siihen luulisi olevan saatavissa mukaan kaikki nykyiset hallituspuolueet sekä osa pienpuolueista, joilla on tai ei ole edustusta eduskunnassa. Vaaliliiton tuomat lisäpaikat (jotain 5-15 välillä) menisivät todennäköisesti suurimmille liittouman osakkaille, mutta lopputuloksena olisi eduskunnassa nykyistä selvempi antifasistinen rintama. Minusta se olisi vaivan ja hienoisen epämukavuuden arvoinen saavutus.