Minä, Laura Huhtasaari

Muistiini on jäänyt viime pressanvaalien tiimoilta video, jolla Perussuomalaiset eli Jussi Halla-aho nimittää puolueen presidenttiehdokkaaksi Laura Huhtasaaren. Ensimmäinen reaktioni oli, että tämä ihminen ei ole ihan normaali. Huhtasaaren esiintyminen oli epäsuomalaisen pateettista ja vimmaista. Siitä huolimatta - tai juuri siksi - hän pärjäsi vaaleissa yllättävän hyvin ja nousi kolmanneksi melkein 7 % kannatuksella. Sehän tosin tarkoitti, etteivät kaikki persutkaan häntä äänestäneet, mutta politiikan vasta-alkajalle se oli näyttävä saavutus. Myös eduskunnan ja vihatun EU:n parlamentin ovet avautuivat suurilla äänimäärillä. Tällä hetkellä Huhtasaari viihtyy hyvin Brysselissä taisteluparinaan Teuvo Hakkarainen. Molemmat kuuluvat ID-ryhmään, joka kokoaan ne äärioikeistolaiset, joiden kanssa muut eivät halua olla missään tekemisissä.

Kahden Satakunnan Kansan toimittajan, Sakari Muurisen ja Juha Ståhlen kokoama Missä Laura, siellä ongelma (Tammi 2020) on yritys selittää Laura Huhtasaaren menestystä ja sen takana olevaa ihmistä. Kirjoittajat korostavat, ettei kirja pyri sen paremmin nostamaan kuin lyttäämäänkään, myös kirjalle valittu provosoiva otsikko on tulkittavissa kahdella aivan eri tavalla. Satakunnan Kansa on vanha kokoomuslainen lehti, joka vuodesta 1990 alkaen on määritellyt itsensä sitoutumattomaksi. Porissa ilmestyvä lehti on nykyään osa Sanoma-konsernia, mutta ei välttämättä muuten kuin teknisesti. Kirjoittajat ovat ammattilaisia, mikä näkyy varsin laajana haastateltujen joukkona. Mukaan on saatu paitsi Huhtasaari itse (vähän nihkeästi, mutta kuitenkin), myös mm. Timo Soini ja Jussi Halla-aho.

Kirjan ongelmat eivät liity tekijöiden osaamiseen vaan kohteeseen. Paradoksaalisesti jatkuvasti otsikoissa räväköiden sanomistensa takia ollut Laura Huhtasaari ei tunnu tarjoavan analyytikoille oikein mitään pureskeltavaa. Kirjasta on saatu 350-sivuinen vain siten, että se on samalla kuvaus satakuntalaisesta puoluepolitiikasta ja persujen sisäisistä valtataisteluista erityisesti Halla-ahon vallankaappauksen (tässä neutraalina terminä) näkökulmasta. Hetkittäin lukija unohtaa kokonaan lukevansa Huhtasaari-kirjaa. Muuriselle ja Ståhlelle täytyy antaa kehut siitä, että kirjan draaman kaari pysyy juuri ja juuri hengissä, vaikka Huhtasaari itse ei siihen anna aineksia. Hänen elämänsä ei ole ainakaan vielä kirjan mittainen.

* * *

Tämän kirjan perusteella Laura Huhtasaari on kyllä suomalaisittain täysin poikkeuksellinen poliitikko. Hän on tehnyt näyttävän uran harppomalla itse aiheuttamiensa kuoppien yli ja osoittamalla täydellistä pelottomuutta ja piittaamattomuutta siitä, mitä omat sanomiset mahdollisesti synnyttävät. Vimmaisessa fanaattisuudessaan ja jääräpäisessä taipumattomuudessaan Huhtasaari tuo mieleen lähinnä yhdysvaltalaisen fundamentalistin, jonka maailma lepää konservatiivisten arvojen päällä ilman vähäisintäkään pyrkimystä dialogiin, saati konsensukseen. Huhtasaaren maailmassa hän on aina oikeassa ja sen pahempi niille, jotka ovat eri mieltä. Trumpilaiseen maailmaan Huhtasaari solahtaisi vaivatta, vaikka joissakin yksittäisissä asioissa hän ehkä poikkeaisi keskimääräisestä (Huhtasaari ei kannata kuolemanrangaistusta, mutta tukee työmarkkinoiden yleissitovuutta).

Huhtasaarella on vankat näkemykset kaikesta, mutta substanssiosaaminen ei näytä olevan missään suhteessa näkemysten kärjistettyyn varmuuteen. Huhtasaaren maailmassa riittää, että hän on päätynyt johonkin näkemykseen. Mikään tosiasia tai argumentti ei muuta hänen näkemyksiään. Eräänlaisena peruspopulistina Huhtasaaren agenda on suhteellisen suppea, mutta hänelle ei tuota mitään vaikeuksia toistaa ja jankuttaa, paasata uudelleen ja uudelleen päälausein ja täydellä itsevarmuudella. Ilmeisen moneen ihmiseen tällainen tehoaa, vaikka vielä useampi kokee sekä menetelmän että monet näkemykset hyvin vieraiksi. Muurinen ja Ståhle ovat määritelleet tyypillisen Huhtasaaren fanittajan ja uskollisen äänestäjän keski-iän ylittäneeksi perinteiseksi mieheksi, jota elämä on kohdellut huonosti. Kun nuori, vaalea Laura ottaa lohduttavasti kädestä kiinni, nämä miehet ovat valmiit mihin vain.

Huhtasaari on toisaalta yksityisesti paljon rauhallisempi ja miellyttävämpi kuin julkinen kuva antaa olettaa. Tästä kertovat monet kirjoittajille näkemyksensä kertoneet tutut ja asioita seuranneet. Vaikka Huhtasaaren selittelevä suhtautuminen esimerkiksi plagiointiin kertoo valmiudesta huijata hyvällä omallatunnolla, kertovat kaikki hänen olevan omistautunut äiti ja luotettava ystävä. Lienee siis kaksi Lauraa, joista ehkä vain se julkinen poliitikko on sosiaalisesti estoton kiihkoilija. Kirjan perusteella jää silti jossain määrin avoimeksi se, onko Laura Huhtasaari tyhjäpäinen megafoni, vai liittyykö hänen valmiin tuntuiseen maailmankatsomukseensa jotain oppimista, muutosta ja muuntumista. Jälkimmäisestä eivät kirjoittajat tunnu löytäneen selviä merkkejä.

* * *

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat kuvaukset Huhtasaaren puolesta vaalityötä tehneistä persujen todellisista työmiehistä, joiden rinnalla lepakoitten räjähtelystä huolestunut Matti Putkonen on selvästi ylätason laiskuri. Erityisen vaikuttava on pomarkkulaisen Kari Liljan tarina siitä, miten kovalla työllä tuntemattomasta nuoresta naisesta tehtiin ilmiö ja julkkis. Liljan kaltaisia työmyyriä palkkaisivat varmaan kaikki puolueet mielellään, mutta ehkä heidän määränsä on luontaisesti vähäinen. Joka tapauksessa kirjasta syntyy vaikutelma, että ilman Liljaa ja eräitä muita uskollisia Huhtasaaren ura olisi voinut tyssähtää. Sen sijaan tyssähtivät eräiden vanhempien poliitikkojen urat tavalla, joka on edelleen kipeä. Kirja kuvaa tätä satakuntalaisten sisäistä kähinää taitavasti, vaikka asialla ei ymmärrettävästi ole sinänsä merkitystä maakunnan ulkopuolella. Muurinen ja Ståhle selittävät kuitenkin ymmärrettävästi sen, miksi juuri vauras Satakunta on persujen vahvinta aluetta, vaikka johtoporras koostuukin eteläsuomalaisista ja helsinkiläisistä.

Kirja arvuuttelee Huhtasaaren tulevaisuutta monen poliittisen toimijan suulla. Persut toivovat, että hän on ehdolla sekä eduskuntavaaleissa 2023 että eurovaaleissa. Kunnallistasolle Huhtasaari ei aio palata, hän ei ole vähimmässäkään määrin siltarumpupoliitikko eikä hoida Brysselissä mitään vähäisiä Satakunnan asioita. Huhtasaarta pidetään kunnianhimoisena, mutta kaikki eivät usko siipien kantavan, vaan uskovat ID-ryhmään identifioituvan mepin hautautuvan Brysselin poliittiseen hiljaisuuteen. Ehkä hiukan epäuskottavia ovat joidenkin fanien ajatukset Huhtasaaresta luontaisena tasavallan presidenttinä. Ehkä uskottavin on Halla-ahon varovainen arvio, jonka mukaan Huhtasaaren kädet ovat täysin vapaat, eikä ainakaan puolueen johdosta kukaan yritä näitä käsiä ohjailla mihinkään suuntaan. Seuraajakseen puolueen puheenjohtajana Halla-aho on valinnut Riikka Purran, ei Huhtasaarta. Miten tähän suhtautuvat eduskuntaryhmän alfaurokset, jää nähtäväksi.

Ihmiselle, jonka perusarvot ovat miltei kaikessa vastakkaiset Laura Huhtasaaren kanssa, tuottaa suuria vaikeuksia päättää, kannattaako ajatustakaan uhrata ihmiselle, joka ihailee Donald Trumpin ja Nigel Faragen kaltaisia niljakkeita. Minusta Laura Huhtasaari ei ole ollenkaan uskottava poliitikko, kannatuksestaan huolimatta. Hän on aivan liian jyrkkä ja tuomitseva. Huhtasaaren sisäisenä dynamona on nautinto, jonka julkisuus tuottaa. Hurmioitunut suhtautuminen uskontoon ja toisaalta vihan kohteisiin ei tarjoa muuta kuin loputonta tappelemista. Huhtasaarelta puuttuu selvästikin halu ja kyky tehdä kompromisseja. Hänessä on siksi enemmän ainesta yksinvaltiaaksi kuin valtiohenkilöksi. Nähtäväksi jää, tyydyttääkö Brysselin tarjoama elintaso ja mahdollisuus seurustella samanmielisten kanssa Huhtasaaren kunnianhimoa. Uutta Hitlerin vakanssia kun ei juuri nyt ole tarjolla, eikä välttämättä tule olemaan myöhemminkään.