Onni on odotuksessa, ei täyttymyksessä

Otsikko on lainaus Tove Janssonilta. Se on yksi monista hänen onnistuneista aforismin kaltaisista ajatuksistaan, joita on julkaistu jo kahtena kokoelmana (Sanojen lahja, WSOY 2017 ja Katse horisontin yli, WSOY 2020). Kävin katsomassa Zaida Bergrothin ohjaaman ja Eeva Putron käsikirjoittaman elokuvan Tove (Helsinki-filmi 2020) tuo otsikko aivoissa säihkyen. Olin sekä ihastunut ja vaikuttunut että ihan pikkuisen pettynyt. Elokuvassa on annettu perustelemattoman tai ainakin selittämättömän suuri rooli ryyppäämiselle ja tupakoinnille. Ehkä myös naisten välisen rakastumisen ja rakastamisen käsittelytapa tuntui välillä ylenpalttiselta, vaikka se ilman muuta on ja sen pitääkin olla yksi Janssonin elämää avaavia aiheita. Ehkä selitys on yksinkertainen; ilman niitä ei elokuvassa tapahtuisi oikeastaan juuri mitään. Olisivat vain Alma Pöystin ilmeikkäät kasvot vaihtelevissa ympäristöissä.

Mutta Alma Pöystin suoritus on yksinkertaisesti upea, unohtumaton. Hän on Tove Jansson niin täydellisesti, että kun elokuva päättyy dokumentaariseen kohtaukseen todellisen Tove Janssonin todellisesta villistä tanssista, ei voi olla ajattelematta, että siinä tanssitaan myös täyttymyksen riemusta, aivan kuin taiteilija olisi ennakoinut Pöystin roolisuoritusta. Elokuvan miljöö on huolella toteutettu, eikä sivuosienkaan näyttelijöiden suorituksia pidä aliarvioida. Alma Pöystin Tove on kuitenkin niin suvereeni keskushenkilö, etteivät edes Janssonin rakastetut pääse nousemaan käsikirjoituksen ja ohjauksen synnyttämän gravitaation pihdeistä, vaikka hienosti roolinsa tekevätkin.

Elokuvan huikeimpia kohtauksia on hetki Janssonin vasta kuolleen isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin työhuoneessa. Elokuvassa on väläytelty useamman kerran isän ja tyttären vaikeaa suhdetta ja korostettu isän tylyyttä ja ymmärtämättömyyttä erityisesti piirtämisen kohdalla. Toven äiti Signe Hammarsten-Jansson eli Ham - jolla on elokuvassa muuten yllättävän vähäinen rooli - laskee kesken hyväntuulisen veistosten nostelun tyttären käsiin leikekirjan, johon tunteiden ilmaisemiseen muuten niin huonosti taipunut isä on koonnut uskollisesti kaikki uutisleikkeet Toven ja muumien maailmanmenestyksestä. Katsoja ei voi kuin murtua Tove Janssonin tavoin kyyneliin.

* * *

Olen lukuisten muiden Tove Janssonin taiteesta pitävien tavoin pohtinut paljon syitä siihen, että Jansson on kyennyt tavoittamaan niin erilaisia ihmisiä ympäri maailmaa. Japanilaisten ihastuksesta on varmaan kirjoitettu väitöskirjojakin, mutta minusta Tove Janssonin vetovoimassa on jotain vaikeasti tavoitettavaa, määrittelyä välttelevää. On helppo puhua muumeista monen arkisen ihmisluonnon ilmiön heijastajina, sitähän ne ilman muuta myös ovat. Mutta toisaalta Janssonin maailma oli monella tavalla aikaansa edellä tai yläpuolella. Esimerkiksi hänen haluttomuutensa "kasvattaa" lapsia perinteisen isänmaalliskristillisen nöyryyden pohjalta johti kirjoihin, joissa tupakoidaan ja käytetään alkoholia ilman että asiassa nähdään mitään ongelmaa. Seksuaalisuuden Tove Jansson piilottaa teksteissään aika syvälle, mutta mielestäni ei silti kokonaan. Se on läsnä kuten lapselle. olemassa mutta ilman selkeää hahmoa.

Yksi Tove Janssonin puhuttelevuuden selitys on ilman muuta se, että hän on rehellinen itselleen ja maailmalle. Meistä on kiehtovaa seurata sitä, miten aikuinen ihminen uskaltaa olla villi ja hullu silloin kun siihen tekee mieli. Vaikka ahdasmieliset ihmiset ovat varmasti nähneet Tove Janssonin myös uhkana "säädylliselle" moraalille, enemmistö näyttäisi riemastuvan juuri siitä, että Jansson antaa piut ja paut kaikelle ahdasmielisyydelle, lajista riippumatta. Kaikki muumikirjat ovat täynnä epäsovinnaisuutta ja sen törmäyksiä pelokkaisiin, sovinnaisuudesta turvaa hakeviin eliöihin. Mutta ei koskaan ilkeästi, Tove Janssonin tapa hullutella ja olla vapaa ei ole keltään muulta pois. Yksityiselämässä saattoivat ikävät realiteetit tulla vastaan, mutta eivät fiktiivisessä maailmassa. Molemmissa oli myös äidin symboloima turvallinen muuttumattomuus, tyyni oikukkaan isän ja villien lasten tukipilari. Villeinkin meistä tarvitsee myös tukipisteen.

Vaikka Tove Jansson todennäköisesti ymmärsi tärkeytensä lukijoilleen ja taiteen ihailijoille, hän piti viime kädessä kiinni yksityisyydestään. Hän osasi myös sanoa ei. Muumien tuottama taloudellinen riippumattomuus ei ollut Janssonille ilmeisesti mikään arvo sinänsä, se vain helpotti joidenkin asioiden toteuttamista. Kuten aikanaan se mahdollisti kesät Klovharun saaren luonnon keskellä ja rauhassa yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa. Tässäkin suhteessa Tove Jansson oli vapaa ihminen, jota ei pysty edes kuvittelemaan öhyilemään somejulkkiksena uudella miljoonan euron autohankinnalla. Sellaiselle Jansson oli täysin immuuni.

* * *

Tunsin elokuvan aikana suurta myötätuntoa Atos Wirtasta kohtaan. Oli monia muitakin miehiä, jotka olisivat halunneet päästä osoittamaan Tove Janssonille tunteitaan ja saamaan vastarakkautta (elokuva synnyttää ehkä harhan, että Wirtanen olisi ollut Tove Janssonin ensimmäinen miesihastus - todellisuudessa hänellä oli ollut rakkaussuhde mm. elokuvassa vain hyvänä ystävänä esiintyvän Sam Vannin kanssa jo paljon aikaisemmin ja muitakin, kuten Tapio Tapiovaara). Kun Wirtanen elokuvassa Tove lopulta tajuaa mahdottomaksi saada Tove Jansson puolisokseen, hänen alakuloinen reaktionsa tuntuu aika yleispätevältä. Wirtasella oli kuitenkin pitkä onni odottaa ja toivoa, eikä heidän siteensä kokonaan koskaan katkennutkaan. Siinäkin suhteessa Tove Jansson oli vapaa ihminen. Hän kiintyi ihmiseen tämän sukupuolesta riippumatta, se ei ollut olennaista. Mikä ihmissuhteissa sitä olennaista oli, sitä emme tiedä, eikä elokuvakaan avaa arvoitusta vastausyrityksiin asti. Mistään yksinkertaisesta ei ainakaan Tove Janssonin kohdalla ollut kysymys.

Olen kuullut kitinää siitä, että elokuva kuvaa ihan "väärää" Tove Janssonia ja että olisi pitänyt kuvata enemmän juuri muumien syntyä ja vaikutusta Janssonin elämään. Olen täysin eri mieltä. Elokuvan onnistumisen olennainen tekijä on juuri siinä, ettei se yritä kuvittaa elämää, jonka me kaikki kuvittelemme tuntevamme, vaan antaa äänen Tove Janssonille, jolle itselleen kaikki on vielä etsinnässä, avoinna ja arvoitusta. Kuka tahansa rajauksen onkin tehnyt, ohjaaja tai käsikirjoittaja, pidän sitä oivaltavana ja ainoana oikeana. Minusta koko muumijuttu tulee hienosti kuitattua kohtauksessa, jossa Jansson kirjoittaa nimensä sopimukseen Evening News -lehden kanssa. Excellent! huudahtaa lehden edustaja.

Luultavasti Tove Janssonista ei olisi tullut rakastettua kuvataiteilijaa ja ihailtua kirjailijaa ilman muumeja. Se on niitä ihmisen elämän ikäviä tosiasioita; laatu yksinään ei useinkaan riitä ymmärrykseen, saati läpimurtoon. Silti on myös niin, että vaikka muumit elävät nykyään pitkälti omaa elämäänsä, Janssonin kirjoittama "aikuisfiktio" ja maalaukset odottavat koko ajan uusia löytäjiään. Niissäkin Janssonin maailma keskittyy "pieniin" asioihin, jotka silti ovat usein niitä kaikkein tärkeimpiä. Ehkä juuri siinä on selitys kiintymykseen, jota me ventovieraat ihmiset tunnemme Tove Janssonia ja hänen taidettaan kohtaan. Se on ihmisen kokoista, tavallisen ihmisen - tai jonkun muun eläimen.