Maisteri Kareen elämästä

Luokkatoverini kertoi jokin aika sitten, että olin vuonna 1967 suositellut hänelle innokkaana Kauko Kareen kirjaa Tähän on tultu. Olin ollut sitä mieltä, että kerrankin joku uskaltaa sanoa asioita suoraan ja kiertelemättä. En itse muista asiaa enkä sitä, että olin jo tuolloin noinkin poliittisesti aktiivinen oikeistolainen (kun osallistuin pienenä kuorolaisena presidenttiehdokas Olavi Hongan vaalitilaisuuteen, olin ainakin viaton ja tietämätön, saimme jopa markan tai kaksi palkkiota). Itse kirjan kyllä muistan, samoin sen kirjoittajan, jonka julkinen profiili oli kirjan hyvästä menekistä (70 000 kpl) huolimatta jotenkin sivullinen ja vähän menneisyyteen katsovan tunkkainen. Tartuin siis kiinnostuksella Seppo Konttisen ja Kari Vitien kirjaan Eri mieltä : Todenpuhuja Kauko Kareen elämä (Otava 2020). Ajattelin, että pääsisin nyt virkistämään muistikuviani ja arvioimaan uudelleen tuon moninkertaisen toisinajattelijan persoonaa ja elämäntyötä.

Rehellisesti sanoen kirja oli paha pettymys. Tekijät eivät ole vaivautuneet kovinkaan mittavaan arkistotutkimukseen, minkä seurauksena joudutaan jatkuvasti toteamaan, ettei syytä tähän tai tuohon tiedetä, vaikka kysymys on suhteellisen tuoreesta historiasta. Jos tekijät eivät tiedä, saiko Kare potkut vai erosiko hän omasta tahdostaan, selvitystyö on kyllä jätetty pahasti kesken. Kirjassa ei avata tekijöiden mahdollista työnjakoa, mutta ainakaan teknisesti se ei näytä hyvin toimineen: valpas lukija huomaa toistuvasti, että kirjoittaja vaihtuu ja samalla katkeaa edeltänyt logiikka. Toistoja ei sinänsä ole hirveästi, mutta ne näyttävät saumakohdat. En myöskään pysty pitämään itse kirjoitusjälkeä erityisen onnistuneena. Teksti on paikoitellen napakkaa, paikoitellen se on jäänyt hutiloiduksi. Esimerkiksi Kareen kotikartanon nimi on kirjassa "Vesunta", vaikka useimmat lähteet antavat suomenkieliseksi muodoksi "Vesunti" (ruotsiksi Vesunda). Selitystä erolle ei tarjota. Kaikkein yllättävintä on se, etteivät tekijät ole kyenneet rakentamaan kunnollista draaman kaarta, vaikka Kareen ja Urho Kekkosen päähenkilölyydet siihen antaisivat mitä parhaimmat eväät.

Minulle tuli vahva tunne siitä, että vähäisen taustatyön takia tai kohteen "tavallisuuden" takia kunnollista kirjaa pelkästään Kauko Kareesta ei olisi saatu aikaiseksi. Hänen henkilöhistoriaansa valotetaan sinänsä riittävästi, mutta kun päästään Kekkoseen, käsittelyyn tulee vahva steroidien maku eli Kareen sijasta päähenkilöksi nostetaan yleinen poliittinen historia, Suomen suhteet Neuvostoliittoon, oikeiston pyrkimykset Kekkosen nujertamiseen ja jonkinlainen Kareen puolesta kirjoittaminen. Ongelmana on, ettei Konttisella ja Vitiellä ole asioista mitään uutta tai omaperäistä sanottavaa. Erityisesti Neuvostoliitosta ja "suomettumisesta" kirjoittaessaan he vaikuttavat todella ikääntyneiltä ja paikoilleen jämähtäneiltä. Kerta kaikkiaan oudolta vaikuttaa se, että monin paikoin Kare unohdetaan kokonaan ja hänen sijastaan tai puolestaan polemiikkia käyvätkin Konttinen ja Vitie. Kareen kirjaa Tähän on tultu ei siteerata paljoakaan. Lienevätkö kirjoittajatkin tulleet siihen tulokseen, ettei se ole enää erityisen relevanttia tekstiä?

* * *

Kauko Kare oli kaikin puolin ristiriitainen persoona, mikä heijastuu myös kirjoittajien suhtautumisesssa. Se vaihtelee jyrkästi pontevasta myötäkarvasta ja sympatiasta suorastaan töksähtävän tylyihin kommentteihin Kareen vaikeasta luonteesta, itsekeskeisyydestä ja kompromissikyvyn täydellisestä puutteesta. Selvästi näkee, että kirjoittajilla on ollut vaikeuksia ottaa kohteeseensa riittävästi etäisyyttä, mikä yleensä on onnistumisen ehto tällaisia henkilökuvissa. Ehkä parhaan analyysinsä kirjoittajat tekevät perustelemalla, miksi Kauko Kareen määrittely fasistiksi menee metsään. Hän oli jyrkän oikeistolainen, antikommunisti, antikekkoslainen ja neuvostovastainen. Mutta hänen poliittinen esikuvansa ei ollut Adolf Hitler vaan Väinö Tanner. Kauko Kare oli suurtilallisen poika, mutta ei pitänyt itseään talonpoikaisen yläluokan edustajana, vaan samastui enemmän demareitten asevelisiipeen, jota piti ilmeisesti tehokkaimpana kommunistien vastustajana.

Kauko Kare oli ristiriitainen myös sikäli, että hän arvosti klassista sivistystä, kirjallisuutta ja kirjoittamista, mutta oli liian kärsimätön opiskelemaan kunnolla (upseerin uran kariutui kyllä epäonnisesti ajoittuneeseen keuhkokuumeeseen, ei Kareen laiskuuteen tms.). Omin avuin hankittu sivistyneisyys riitti Suomen piireissä, mutta synnytti ehkä alitajuisen kaunan niitä kohtaan, joiden sivistys kumpusi systemaattisesta koulutuksesta ja elinympäristöstä. Sivistyksen ihannointi ei myöskään ulottunut ilmeisesti Kareen omaan käytökseen, jonka on täytynyt olla joko riidanhakuista tai sitten jatkuviin ovienpaiskomisiin johtanutta jääräpäisyyttä ja oikeassa olemisen kiihkoa. Alemmuudentuntoihin on voinut vaikuttaa myös 1950-luvulla tapahtunut leikkaus, jonka seurauksena puhekyky huononi ja kasvojen toinen puoli ei pysynyt miehen hallinnassa.

Kare oli taitava kirjoittaja, mutta sortui ilmeisesti usein (en ole lukenut laajemmin hänen tuotantoaan) toisaalta tyylilliseen snobbailuun (hän oli kiihkeä frankofiili), toisaalta ilkeilyyn ja pahansuopuuteen, joka kääntyi epädiplomaattisen oikeassaolijan tarkoituksia vastaan useammin kuin kerran. Esimerkiksi tapa, jolla hän kaiveli Kekkosen yksityiselämän likasankoja, sai osalta lukijoista taputuksia, mutta todennäköisesti myös vieroitti osan yleisöstä. Ristiriita tyyliniekan ja pinttyneen poliittisen mustamaalarin välillä saattoi olla Kareen sokea piste, josta hän ei koskaan päässyt eroon tai selville. Konttinen ja Vitie eivät asiaa mainitse, mutta Kauko Kareen substanssiosaamisesta ei taida olla mitään erityisiä todisteita. Hän oli melko hyvin verkottunut, mutta ei pelkällä maisterin tittelillä ja lehtimiehen töillä monenkaan aihepiirin asiantuntijaksi nousta. Todennäköisesti Kare ei kyennytkään sellaiseen nöyryyteen, joka vähäisellä koulutuksella uraa tehneelle olisi ollut hyödyksi.

* * *

Oliko Kauko Kare "todenpuhuja" ja sananvapauden marttyyri? Ehkä osittain, mutta vain osittain. Kareen kompastuskivi oli selvästi pakkomielteenomainen keskittyminen toisaalta Kekkoseen, toisaalta Neuvostoliittoon. Häntä kiinnosti totuus lähinnä niissä asioissa, joita hän inhosi ja vastusti. Kaikesta päätellen häntä ei edes kiinnostanut aikansa hannukarpon rooli yleisenä epäkohtien paljastajana. Hän oli henkilökohtaisesti rohkea - tai uhkarohkea - haastaessaan maan tavan vastaisesti vallassa olevat (Kekkosen), mutta toisaalta hän nojautui oikeistolaiseen turvaverkkoon, jonka miehet tarjosivat tiukan paikan tullen töitä ja rahoitusta, joskin saattoivat varsinkin myöhemmin myös kääntää selkänsä. Täytyy muistaa, että vaikka Kekkonen varjeli tiukasti Neuvostoliiton kunniaa, hän ei millään lailla pyrkinyt rajoittamaan kotimaisen vasemmiston eli SKDL:n ja SKP:n haukkumista. Jos Kare olisi keskittynyt siihen, hänestä olisi helposti tullut jonkin ison lehden pysyvä työntekijä. Työnantaja olisi voinut olla yhtä hyvin Kokoomus kuin SDP, molemmille Kareen piiskanterävä kieli olisi varmasti kelvannut antikommunistiseen työhön.

Rajoitettiinko Kauko Kareen sananvapautta jotenkin poikkeuksellisen paljon? Tämän asian Konttinen ja Vitie jättävät käytännössä tutkimatta ja analysoimatta. Oma näkemykseni on, että Kare teki tekemällä itsestään sananvapauden marttyyriä. Hän vaati itselleen oikeutta kirjoittaa mistä ja miten tahansa, mikä ei silloin kuten ei muulloinkaan ole muiden kuin eliitin huipulla olevien oikeus. On vaikea arvioida, kuinka paljon Kareen jääräpäinen uhmakkuus oli harkittua, missä määrin luonnonvoima. Se antoi ylimääräistä hohtoa oikeistolaiselle vastarinnalle, mutta toisaalta vähensi vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien määrää. Todennäköisesti Kauko Kare ymmärsi alan ammattilaisena, ettei kenelläkään toimittajalla ole täydellistä sananvapautta. Hänen oli vain vaikea sitä hyväksyä omalla kohdallaan, hänhän oli aina oikeassa ja näki totuuden selkeämmin kuin useimmat muut.

Tämän päivän Suomessa Kauko Kare olisi ahkera somevaikuttaja, luultavasti omalla ja salanimillä ja ehdottomasti omalla nettilehdellä. Todennäköisesti Kauko Kare rakastaisi mahdollisuutta sivaltaa heti eikä vasta huomisen lehdessä, mutta toisaalta häntä ärsyttäisi se, että kaikenmaailman kielipuolet moukat ovat samalla viivalla hänen, kielitaiturin kanssa. Kauko Kare olisi inhonnut Tarja Halosta, mutta hyväksynyt Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön. Mutta olisiko hänestä tullut julkipersu, sitä en rupea enää arvailemaan. Kauko Kareen kuningashetki suomalaisessa tietoisuudessa oli joka tapauksessa lyhyt, eikä hän noussut missään vaiheessa todellisen mielipidevaikuttajan asemaan. Kekkoskaunan kanavana ja jossain määrin lietsojanakin hän oli hetken merkittävä, mutta se hetki meni ohi ja Kekkonen voitti lopulta tämänkin osataistelun, vaikka vastus olikin kova. On vaikea uskoa, että tämäkään kirja muuttaisi tilannetta mitenkään.