Pitäisikö Kiinaa pelätä vai ihailla?

Olen syntynyt samoihin aikoihin kuin moderni Kiinan kansantasavalta. Myöhästyin Mao Zedongin perustamisjulistuksesta neljä viikkoa, mutta en kanna siitä syyllisyyttä. En ole millään muotoa sinologi, kiinnostukseni kumpuaa siitä tosiasiasta, että Kiina on ikivanha kulttuuripiiri ja nykyään yksi harvoista oikeista suurvalloista (kolmanneksi suurin pinta-alaltaan, väkimäärältä suurin, samoin armeijansa koossa). Tämän kirjoituksen pontimena oli tuore uutinen, jonka mukaan Australiassa on havahduttu Kiinan kasvaneeseen vaikutusvaltaan, joka näkyy paitsi taloudessa, myös politiikan johtokerroksessa. Uutinen kuulunee faktoista riippumatta siihen pelottelukampanjaan, jonka Yhdysvallat on Trumpin hallinnon aikana käynnistänyt. Kampanjan ytimenä on väite, että Kiina pyrkii suistamaan Yhdysvallat maailman mahtavimman valtion roolista (hyvin todennäköistä) ja että tämä on maailman kansoille suurempi uhka kuin Yhdysvaltain hegemonia on koskaan ollut (paljon kiistanalaisempaa).

Suurvallat ovat kautta tunnetun historian kiistelleet keskenään siitä, mistä kohdasta ääneen tai hiljaisesti hyväksytty valtapiirien raja kulkee. Yhdysvallat ja Kiina sijaitsevat eri mantereilla, toisin kuin Kiina ja Venäjä. Rajanveto on silti ongelmallista, koska Yhdysvallat on aktiivisesti pyrkinyt koko 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun ajan hallitsemaan koko sitä maailmaa, joka ei aivan kiistatta kuulu Venäjän tai Kiinan reviireille. Yhdysvaltain sotilastukikohtien verkosto kattaa koko maailman. Muilla tällaista järjestelyä ole, mistä syystä sotilaallinen epätasapaino on pysyvä ja tila ärtynyt. Ajoittain vaivoin siedetty kauhun tasapaino on järkkynyt. Näin kävi Euroopan itäisissä osissa, kun Yhdysvallat liitätti Neuvostoliiton entiset alusmaat Natoon ja Venäjä pani konkreettisesti vastaan vasta Ukrainassa. Pohjois-Korea, joka itsessään olisi suurvalloille merkityksetön pikkumaa, hämmentää reviirirajoja omalla ydinaseellaan, joka on periaatteessa Kiinan suojeluksessa, mutta ei ongelmitta. Tilanne Kiinan rannikoilla on muutenkin pysyvästi levoton, koska suurvalta Kiina hamuaa Vietnamin edustalla olevia öljyalueita ja tietenkin Taiwanin saarta, jota se pitää laillisena osanaan.

Ensimmäisen kylmän sodan aikana Kiina oli Yhdysvaltain vihollinen ideologisesti, taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti. Sittemmin, kun Kiinassa lopetettiin yritys hoitaa liian isoa valtiota sosialistisin talousopein, ideologinen vihollisuus on muuttunut teatteriksi, koska Kiina on jättimäinen markkinatalousyhteiskunta, vaikka sitä johtaakin tiukin ottein itseään "kommunistiseksi" kutsuva puolueorganisaatio. Ironisesti voikin todeta, että siinä missä Yhdysvallat on kapitalistinen vain seuraavaan valtion varoilla pelastettuun jättikriisiin asti, Kiinan "kommunistisuus" tai "sosialistisuus" on jäänyt kokonaan puheiden tasolle. Poliittiset aatteet on korvannut eräänlainen "aitokiinalaisuus", joka näkee luokkavihollisen sijasta etnisesti epäilyttäviä vähemmistöryhmiä kuten uiguurit ja tiibetiläiset. (Tämä olisi tärkeä aihe, mutta ei mahdu tähän tekstiin.)

* * *

Yhdysvaltain näkökulmasta Tyynen valtameren toisella puolella sijaitseva Kiina on valtava ongelma kahdesta konkreettisesta syystä. Ensinnäkin Kiinan talous on kasvanut vuodesta toiseen vauhdilla, jollaisesta Wall Streetillä voidaan vain uneksia. Kiina hallitsee monia modernin tuotannon aloja tavalla, joka tekee Yhdysvalloista siitä riippuvaisen. Vaikka tarkat tiedot eri yhtiöiden omistuksesta puuttuvatkin, monet arvovaltaiset talousasiantuntijat pitävät ilmeisenä, että kiinalaiset sijoitusyhtiöt omistavat merkittävän osuuden muodollisesti yhdysvaltalaisista suuryrityksistä. Aidon kapitalismin oloissa sijoittajan kansallisuudella ei ole mitään merkitystä, mutta Kiina on poikkeus. Syynä on se toinen valtava ongelma, jonka Kiina synnyttää. Sen pyrkimys maailman valtiaaksi näyttää nimittäin olevan täyttä totta, ei pelkästään propagandaa. Kukaan asioista jotain tietävä ei kuvittele Venäjän pystyvän aidosti haastamaan Yhdysvaltain hegemonista asemaa. Mutta Kiina pystyy ja monien merkkien perusteella se siihen myös pyrkii.

Kiina on lähialueillaan kalisuttanut perinteisiä aseitakin, mutta kansainvälisessä politiikassa se on valinnut hitaan ja pehmeän vaikuttamisen keinon. Ei ole mitään syytä odottaa, että jonain aamuna Kiinan laivasto olisi parkkeerannut itsensä Los Angelesin tai San Franciscon edustalle ja vaatisi Kalifornian osavaltion liittämistä Kiinan kansantasavaltaan. Sen sijaan on ilmeistä, ettei Kiina hyväksy mukisematta yksinapaista maailmaa, vaan odottaa ensi vaiheessa itseään kohdeltavan yhtenä suurista ja seuraavassa vaiheessa kenties maailman johtavana teollisuus- ja talousvaltana. Sitä on vaikeampi hahmottaa, missä määrin tähän bisnesvallan tavoitteluun liittyy pyrkimys alistaa muita alueita kiinalaisen kulttuurin, kielen ja poliittisten näkemysten valtaan. Mahdollista se ainakin on.

Trumpin johtama kampanja Kiinan kanssa käytävän kaupan muuttamiseksi Yhdysvalloille edullisemmaksi voidaan nähdä "luonnollisena" pyrkimyksenä tilanteessa, jossa entinen renki uhkaa isännän asemaa. Tekopyhät puheet Kiinan kyvystä ja halusta valvoa jonkun TikTokin tai Huawein ohjelmistojen kautta Yhdysvaltain kansalaisten elämää voivat olla teknisesti totta, mutta ne ovat poliittisesti merkityksettömiä, koska on aivan selvää, että Yhdysvallat tekee samaa koko ajan. Julkinen kiukuttelu johtunee siitä, että menestys Kiinassa on ollut vähäisempää kuin kiinalaisilla Yhdysvalloissa. Trump ei voi mitään sille, että Yhdysvallat tarvitsee nykyään enemmän Kiinaa kuin Kiina Yhdysvaltoja. Keskinäinen riippuvuus ei ole kadonnut, mutta tasapaino on muuttunut.

* * *

Palaan otsikon kysymykseen, joka ehkä yllättäen on relevantti myös Suomen kaltaiselle pienelle ja syrjäiselle toimijalle. Käynnissä oleva koronakriisi on osoittanut, että Suomen turismiteollisuus on jo varsin riippuvainen vaurastuneiden kiinalaisten vierailuista. Kiinaa kiinnostavat Suomen luonnonvarat ja poliittinen vaikuttaminenkin on jo noussut otsikoihin, vaikka perussuomalaisten Mika Niikko selvisikin kohustaan vähin naarmuin. On silti selvää, että kiinalaisen teollisuuden valtava mittakaava tarjoaa suomalaisille toimijoille houkuttelevan suuria markkinoita. Alussa mainitussa Australia-uutisessa annettiin ymmärtää, että Kiinalla on jo siellä nippu ostettuja huipputason poliitikkoja. Suomessa näin tuskin on, emme me niin tärkeitä kuitenkaan ole. Periaatteessa on silti olemassa mahdollisuus, että päättäjistämme osa toimii lobbareina Yhdysvalloille, Venäjälle tai Kiinalle. Tai Israelille, Turkille jne.

Tavallisen kansalaisen näkökulmasta on tietysti helpointa olla ajattelematta Kiinaa. Eihän sitä ole pakko rakastaa eikä vihata. Olkoon mitä on, ei kuulu meille. Jos kuitenkin esitetään asia niin, ollaanko meillä valmiita vaihtamaan yhdysvaltalainen kulttuuri- ja taloushegemonia kiinalaiseksi saati venäläiseksi, kulmakarvat saattavat jo liikahtaa. Suomea on monissa sosiologisissa tutkimuksissa pidetty Euroopan "amerikkalaisimpiin" yhteiskuntiin kuuluvana. Tämä ei todennäköisesti vastaa keskivertokansalaisen mielikuvaa, koska se indoktrinaatio on tullut viihteen, kulttuurin ja kaupan kautta, ei panssarivaunuilla rajan yli. Suomalaisen on luultavasti jopa vaikea kuvitella, mitä tarkoittaisi muuttua Euroopan "kiinalaisimmaksi" maaksi.

En minäkään tiedä, mitä se tarkoittaisi. Rajoittaisin ilomielin yhdysvaltalaisen kulttuurin hegemonistista roolia, mutta siitä ei seuraa, että haluaisin sen tilalle kiinalaisen tai venäläinen tai minkään muunkaan itselleni vieraan kulttuurin ylivaltaa. Kun inhoan lähtökohtaisesti suurvaltoja ja koko suurvallan käsitettä, pidän "Kiinan uhkaa" todellisena. En siten kuten Trump, mutta en todellakaan haluaisi elää kulttuurissa, joka pelkää erilaisuutta niin paljon, että se yritetään juuria väkivallalla ja "uudelleenkasvatuksella". Haluan tutustua Kiinankin kulttuurin omaan tahtiin. En usko, että meitä uhkaa Kiinan vallankaappaus. Mutta pidän mahdollisena, että kiinalaisten yritysten kanssa kauppaa käyvien suomalaisten yrittäjien ruokahalu ja vaikutusvalta kasvaa sietämättömän suureksi. Se voi olla todellinen uhka nopeastikin. Parlamentarismi ei välttämättä ole toimiva tapa vastustaa tällaista vaikutusta.

(汉语

漢語

中国话

中华人民共和国