Laulu kantaa ja nostaa

Tuntuu oudolta lukea kirjaa, joka suhtautuu 1970-luvun ns. taistolaisliikkeeseen jotenkin muuten kuin häijysti, pilkaten ja aikakauden toimijoiden "anteeksipyyntöä" vaatien. Jouko Aaltosen kirjan Agit-Prop : Lauluja utopiasta (SKS 2020) näkökulma on empaattinen, jopa ihaileva. Ei niin, etteikö Aaltonen suhtautuisi kriittisesti joihinkin ilmeisiin ylilyönteihin tai väistelisi Prahan 1968 kaltaisten tapausten vaikutusta. Hän on kuitenkin lähtenyt kertomaan tarinaa ryhmästä laulajia, joiden uran huippukohdat osuvat toisaalta yksiin ns. taistolaisuuden huippukauteen, toisaalta ylittävät sen komeasti ja tietämätöntä lukijaa varmasti yllättävällä tavalla. Elokuvadokumentaristi Jouko Aaltonen on itse niin nuori (syntynyt 1956), ettei ehtinyt varsinaisesti omakohtaiseen Agit-Propin kultakauteen, mutta on sittemmin sekä elokuvan että nyt tämän kirjan voimin onnistunut kirjaamaan merkittävän kappaleen suomalaista kulttuurihistoriaa.

Aaltosen myötäsukainen ote on poikkeuksellinen, eikä sellaisena täysin ongelmaton. Ehkä alitajuisesti hän on keskittynyt kuvaamaan lähinnä menestystä ja vaikeuksien voittamista, hienoja onnistumisia, solidaarisuutta ja joskus jopa ideologiset rajat ylittänyttä musiikin lumovoimaa. Tarinassa on oma melankolinen vireensä (vaikka kuinka yritettiin, porvari voitti ja kapitalismi uhkaa edelleen maailman tulevaisuutta), mutta kielteiset tunnelmat Aaltonen on painanut taka-alalle, jos on niitä halunnut ollenkaan käsitellä. Ketään ei haukuta, ei edes vastustajaa. Kirjan loppuun väistämättä sijoittuvat kvartetin miesjäsenten kuolemat eivät tietenkään tunnelmaa piristä, mutta Aaltonen onnistuu nostamaan yleisen yksityisen menetyksen ja liikutuksen yli. 

Varmasti moni jyrkkä oikeistolainen kysyy, missä ovat Aaltosen tai agitproppilaisten synnintunnustukset, joita ilman kyseinen ihmisryhmä ei halua 1970-lukua edes ajatella saati lukea riviäkään. No, niitä on turha etsiä ja vaatia, ryhmästä ei ns. takinkääntäjiä ole löytynyt, vaikka kaikki ovat harrastaneet itsekriittistä pohdiskelua myös julkisuudessa. Agit-Prop oli aikansa tuote, joka kaikkien, myös vastustajiensa yllätykseksi, kesti melkein viisi vuosikymmentä. Aaltonen avaa ilmiötä ja löytää uskottavia selityksiä. Agit-Propilla oli sekä sosiaalista tilausta että onnekas historian hetki, joka yhdisti laulajia, muusikoita, säveltäjiä ja lyyrikoita luovaan räjähdykseen sekä Suomessa että maailmalla. Aaltosen kuvaama tarina on yhtä aikaa uskottava ja epäuskottavan epätodennäköinen. Totta se kuitenkin on ollut.

* * *

Vaikka voin ilman sarvia ja hampaita suositella Aaltosen kirjaa jokaiselle, joka kuvittelee tietävänsä jotain 1970-luvun laululiikkeestä ja laajemmin ns. taistolaisuudesta, on syytä rehellisesti kertoa myös oma suhteeni asioihin. Vaikka olin 1970-luvun alkupuoliskon touhuissa mukana Helsingin yliopistolla ns. täyspäiväisesti sekä ainejärjestössä että Akateemisen Sosialistiseuran toiminnassa, joudun turhaan kaivamaan muististani konserttia, jossa olisin itse ollut kuuntelemassa Agit-Propia. Varmasti olen ryhmää jossain kuullut, mutta syystä tai toisesta se ei ole jättänyt minuun samanlaista jälkeä kuin moneen ikätoveriin. Arvostan monia ryhmän ikuistamia lauluja suuresti, mutta en silti koe olevani tai koskaan olleeni mikään Agit-Prop-fani. En osaa edes sanoa, mistä se on johtunut. Jokin ryhmän kokonaisestetiikassa ei ole minuun iskenyt. Oliko se musiikin täydellinen vakavuus, huumorittomuus, tietynlainen rennon musikanttisuuden korvautuminen ankaralla asenteella, joka heijastui sekä teksteistä että esiintymistavasta? En toisaalta ole pitänyt myöskään Ultra Bra -yhtyeestä, jolla on kirjassa selitetty yhteys Agit-Propiin. Ehkä olin liian folk ja liian hippi.

Aaltosen kirja ei ole hymytön, mutta yllättävän vähän hauskoja tapahtumia on kirjan sivuille kertynyt. Hauskimmasta päästä on maininta siitä, että vuoden 1971 Berliinin poliittisen laulun festivaaleilla Agit-Propin komppiryhmään kuuluneella Pekka Sarmannolla oli pientä sutinaa tuolloin 16-vuotiaan FDJ-nuoren Angela Merkelin kanssa. Valitettavasti suhde jäi kirjeenvaihdon tasolle. Aaltonen kirjoittaa varsin luontevasti, vaikka tekstiä olisi paikoitellen voinut kyllä tiivistääkin, mihin selvästi ei aineiston yleisen vähyyden takia ole ollut hirveästi haluja. Pari pientä asiavirhettä osui silmään. Säveltäjä Hanns Eislerista on tullut tavallinen "Hans" (s. 197) ja José (Zeca) Afonson laulu Grândola, vila morena mainitaan kansanlauluksi (s. 106). Kuvitus on runsasta ja osittain ainakin itselleni ennen näkemätöntä. Vaikka ryhmän julkaistut äänitykset on kirjassa esitelty, muodollinen diskografia olisi liitteissä ehkä ollut paikallaan. (Sivulauseessa voi harmitella myös sitä, ettei Agit-Prop ole julkaissut kunnollista live-levyä, johon olisi taltioitu näyttävä esimerkki mm. Pekka Aarnion välispiikeistä.)

Ehkä yllättävin puute kirjassa on Agit-Propin konsertti- ja levytysrepertuaarin laulujen tekstien ja niiden tekijöiden vähäinen esittely. Säveltäjät ja muusikot saavat selvästi enemmän palstatilaa, vaikka hovisäveltäjät Kaj Chydenius ja Eero Ojanen korostavat tehneensä kaikki laulut valmiin tekstin pohjalta ja myös yhtyeen laulajat Sinikka Sokka, Monna Kamu, Pekka Aarnio ja Martti Launis korostavat tuon tuostakin laulujen viestin keskeisyyttä. Laulutekstejä on kyllä ahkerasti lainattu, mutta tekijät jäävät nimen maininnan varaan, myös kaikki keskeisimmät kuten Pentti Saaritsa (erityisesti kääntäjänä), Matti Rossi ja Elvi Sinervo. Tekstien valintojen taustoja ja lyyrikoiden näkemyksiä omista laulurunoistaan jää kovasti kaipaamaan, sillä juuri nehän aikoinaan sen suurimman kiistelyn aiheuttivat, eivät svengaava tai sydämeen käyvä musiikki. Tekstien erittely olisi ollut tarpeen siksikin, että Agit-Propin ohjelmisto oli suomalaisittain poikkeuksellisen kansainvälistä. Se puolestaan oli pääosin seurausta ryhmän lukuisista maailmanmatkoista ja niillä saaduista vaikutteista.

* * *

Vaikka ns. poliittinen laululiike oli 1970-luvulla varsin näkyvä ilmiö, Agit-Prop jäi sen ainoaksi ikoniseksi symboliksi. Edes Kristiina Halkola ei saanut laulajana yhtä kestävää asemaa, Kaisa Korhosesta puhumattakaan. Jouko Aaltosen kuvaus siitä, kuinka koko uransa ajan amatööripohjalta toiminut Agit-Prop nousi täydellisestä unohduksesta uuteen suosioon sekä 1990-luvulla että uudestaan 2000-luvulla, on yhtä aikaa liikuttava että liki uskomaton. Jotenkin ryhmä onnistui välttämään sen tappoleiman, jota oikeisto Helsingin Sanomien johdolla systemaattisesti on lyönyt kuluneitten kolmen vuosikymmenen aikana kaikkien ns. taistolaisliikkeen piirissä toimineitten otsaan. Agit-Propia kävivät presidentteinä kuuntelemassa sekä Urho Kekkonen että Tarja Halonen, sitä ovat kehuneet myös oikeistolehtien kriitikot ja kerran ovat jopa ovet Euroviisun karsintoihin avautuneet ja MTV halunnut nauhoittaa ohjelmaa. Merkille voi myös panna, että tämän kirjan on kustantanut kunnianarvoisa SKS, ei joku Into tai Johnny Kniga.

Jouko Aaltonen pohdiskelee kirjassaan yhtyeen suosion syitä moneen kertaan ja päätyy aina samaan: rautaiseen ammattitaitoon, kunnianhimoon, hyvin yhteen sopineisiin ääniin ja hienoihin lauluihin. Agit-Prop onnistui amatööripohjalta siinä, missä monet ovat epäonnistuneet keskittymään kyenneinä ammattilaisina. Siinä oli varmasti mukana paljon sattumaa ja hyvää onnea, mutta tuskin vain sitä. Olen itse kuullut ikätovereideni puhuvan haltioituneina Agit-Propin karismasta, joka kuulema kantoi loppuun eli vuoteen 2017 asti. Uskon sen kyllä, vaikka jäin siitä kovimmasta tunteesta ulos. Objektiivisesti arvioiden Agit-Prop jää musiikinhistoriaan suurena onnistujana ja genrensä loistavana esimerkkinä, käytännössä ainoana yleisesti muistettavana.

On paljon spekuloitu sillä, olisiko mitään ns. "nuortaistolaista" liikettä koskaan syntynytkään ilman Agit-Propia ja muita poliittisen laululiikkeen innostavia musisoijia. Omasta puolestani uskallan sanoa, että kyllä olisi syntynyt, mutta joukkoliike olisi jäänyt paljon toteutunutta pienemmäksi. Tiedän ihmisiä, jotka lähtivät musiikin voimasta mukaan ja kun sen lumous haihtui, palasivat vanhaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. En usko, että pettyneiden ja takkinsa julkisesti kääntäneidenkään keskuudessa pidettäisiin pääsyynä huonoa musiikkia. Pikemminkin tuo poliittinen mielenmuutos tapahtui laululiikkeestä huolimatta. Jouko Aaltosen kirja antaa kyllä ulkopuolisellekin eväitä ymmärtää jotain noista eriskummallisista historian hetkistä. Takuuseen en silti menisi, aika usein on sellainen tunne, että vain nuo ajat henkilökohtaisesti elänyt voi nähdä tarvittavan valon.